Ratsun viikko

Minä olen ollut kamalan paljon töissä pakkasista huolimatta. Ei niin, että kylmyys minua vaivaisi. Klipattu karvani on kasvanut jo niin pitkäksi, että se alkaa kihartua ja on niin tuuheaakin, että varmasti tarkenisin yöt nukkua nakusillani. Mattea nyt kumminkin pelottaa, että palellun, ja joudun käyttämään pyjamaa. Ensi yöksi saan sentään varmaan ohuemman yöpuvun. Toisaalta minun tallissa lämpötila pysyy melko vakiona aina kun meitä asuu siellä kolme hevosta ja me lämmitetään tila jo hyvin. Pakkasten mukaan sitten säädellään tuuletusta eli jos on hirmu kylmä, niin tuuletusräppänät ovat melkein kiinni.

Torstaiaamuna ilahduin kun minun western-ope tuli heti aamusta (minulla jäi kyllä aamuheinät vähän kesken, mutta matte antoi onneksi myöhemmin lisää). Me oltiin maten kanssa tunnilla ja tällä kertaa mattekin sai kehuja. Minua ei olisi oikeastaan juuri huvittanut tehdä töitä ja yritin kovasti juosta pitkänä ja vältellä takaosan ottamista alle ja kunnollista jogia koska se on niin rankkaa. Kyllä minä lopulta sitten menin hienosti kun matte kehotti minua töihin open neuvojen mukaan. Me saatiin kovasti läksyjä ja tämä kerta oli siitä outo, että minä sain myös haukkuja. Mutta se oli maten syy, mitäs ratsastaa huonosti!

Western-tunnin lisäksi olen viikolla tehnyt sukkisratsastusharjoituksia Ratsastajatytön kanssa ja maastoillut sekä vauhdikkaasti että rauhallisesti. Tänään minulla on kuulemma estetreenipäivä eli matte pukeutuu sukkisratsastuskamppeisiin, joissa se näyttää ihan pöljältä! Kumma kun kaikki muut ratsastajat ovat ihan normaalin tai korkeintaan vähän huvittavan näköisiä sukkisratsastusvermeissään, mutta kun mattea katselee, meinaa ihan tikahtua nauruun enkä minä melkein tunnista mattea. Matte itse väittää, että se näyttää tyhmältä siksi, ettei se tunne oloaan kotoisaksi niissä vermeissä.


Tässä minä askellan laitumella. Kenttistä on rajattu kuvasta pois kun sen
asento ei ollut ollenkaan niin kuvauksellinen. © Janne Miettinen
vaikka matte rajasikin kuvaa omin lupineen.

Ruunan ura urkenee

Minulla oli tänään sukkisratsastusvalmennusta ja nyt minun motivaatio oli kohdillaan päinvastoin kuin viime kerralla. Valmentaja oli itse minun kanssa ja matte ja se minun uusi ratsastajatyttö katselivat silmät ymmyrkäisinä, että vau miten hieno mies olenkaan!

Minä tein priimoja väistöjä, sekä pohkeen- että avo. Vastataivutuksia treenattiin myös ja tietysti normaalit kokoamiset ja lisäykset tehtiin kanssa. Olin tosi hyvä kaikessa muussa, mutta ravissa suoritetuista avoväistöistä laukkaan siirtyminen ja laukasta taas takaisin suoraan avoväistöön menivät yli minun ymmärryksen ja puhisin ihmeissäni, kun yritin käsittää, mikä on homman nimi.

Sanottakoon nyt, etten ollut koskaan aikaisemmin tehnyt tuollaista harjoitusta, joka on kokeneemmallekin sukkisratsulle hankalahko. Valmentaja kiitteli kyllä minua hyvästä yrityksestä ja siitä, että pinnistelin viimeiseen asti, että olisin osannut tehdä oikein. Minua kyllä huolestutti aika tavalla se, etten ihan tajunnut, missä mennään. Tein treenit muutenkin niin vakavalla mielellä ja asenteella, että mattea nauratti välillä ja Valmentajaakin kuulemma huvitti. Minä en sellaista huomannut kun keskityin suoritukseeni.

Minun Valmentaja sanoi taas kerran, että minä olen hyvä ja osaava ja vieläpä mielenkiintoinen hevonen, öhöm. Viime kertaan verrattuna en ollut enää juuri yhtään "tyhjä" oikealta kyljeltä eli maten skarppaaminen on auttanut. Ratsastajatytön kanssa ollaan tehty paljon laukkatreeniä ja sekin on selvästi vaikuttanut, koska Valmentajan mielestäkin minun laukka on parantunut paljon!

Syvässä lumessa kahlaaminen ja reipas ja välillä aika rankkakin maastoilu on kanssa kasvattanut minun kuntoa, joten jaksan kantaa itseäni paremmin ja matte sanoi, että näki minun liikkeissä hetkittäin jotain sellaista "schwungia" kuin oikeilla kouluhevosilla.

Ai että minä olen hyvä.

Ruuna opetustöissä

Minulla kävi tänään pitkästä aikaa minun western-opettaja. Tai ei se oikeastaan minun takia käynyt vaan minun uuden ratsastajatytön, joka oli elämänsä ensimmäisellä western-tunnilla. Minä taas olen käynyt nuo alkeis-alkeet läpi niin monta kertaa, että minua alkaa jo vähän ne kyllästyttää. Minusta ei taitaisi olla varsinaiseksi opetushevoseksi, siihen olen liian fiksu ja vaihtelunhaluinen.

Me aloitettiin tavalliseen tapaan maastakäsin työskentelyllä ja oppilas harjoitteli liikuttamaan minua eri suuntiin ja pysäyttämään ja muuta sellaista perusjuttua. Välillä ope laittoi oppilaan toimimaan itse hevosena kun oli syytä havainnollistaa, miten pienen liikkeen tai eleen minä jo tunnen. Minut jätettiin siksi aikaa ihan yksin seisomaan, mutta menin kyllä aluksi katsomaan ihan vierestä, että mitä ne ihmiset oikein tekevät. Koska ne tekivät narulla peruutusharjoituksia, katsoin kuitenkin parhaaksi peruuttaa vähän kauemmas ja ottaa pienet torkut.

Alkuharjoitukset tehtiin naruriimun ja köyden kanssa ja sitten ope näytti suitsinnan. Meidän western-ratsujen päätä ei kaapata kainaloon ja tungeta kuolaimia väkisin suuhun ja ruhjota korvia vaan meidän pitää laskea itse pää alas ja ottaa kuolaimet oma-aloitteisesti. Suitset laitetaan nätisti ja korvia ei taitella eikä runnota, koska ne ovat hevosen herkin kohta. Minä hamuilen joskus kuolaimia niin innokkaasti, että joskus hämmennyn, kun matte laittaa sidepullit enkä saa kuolaimia ollenkaan.

Kun oppilas oli selässä niin minä piristyin vähän, mutta mieluiten olisin kyllä mennyt open luo rapsuteltavaksi. Oppilaan oli pikkuisen vaikea hahmottaa western-ohjia ja niiden kanssa pelaamista, mutta niin se on kuulemma kaikilla sukkisratsasteluun tottuneilla. Matte sanoi, että sillä itsellään oli mennyt paljon huonommin ne ekat lännenratsastuskerrat ja että oppilas vaikutti oikein lupaavalta.

Nyt ekalla tunnilla me mentiin vain käyntiä ja jogia, koska lope ja laukka voivat olla aika hankalia jos on tottunut ratsastamaan tuntumalla. Kun varsinainen oppitunti oli loppu, matte jäi vielä juoruamaan open kanssa ja me mentiin oppilaan kanssa vähän ulos ja harjoiteltiin opittua ja jouduin laukkaamaankin. Minun olisi oikeastaan pitänyt säästellä voimia, koska huomenna on kuulemma tiedossa reipasvauhtista maastoilua Kenttiksen ja sen emännän kanssa.

Ope sanoi matelle, että minä olen kehittynyt kovasti sitten viime näkemän. Minun lihaskunto on parantunut ja otan takajalat entistä paremmin alle ja minun jogin laatu on kuulemma parantunut paljon! Matte oli tohkeissaan, koska me ollaan loppujen lopuksi tehty tosi vähän mitään ns. tavoitteellista.

Minä olen saanut lihasta selkään ja pyllyyn maastossa ja siinäkin kun ollaan menty oppilaan kanssa kerran viikossa sukkisratsastusta. Minä haen aina itse eteen ja alas, koska minua on alusta alkaen rohkaistu liikkumaan niin. Minua ei tarvitse ns. ratsastaa peräänantoon vaan menen itse, maastossakin. Viime aikoina olen saanut mennä tosi vapaasti ja matte on huomauttanut vain siitä jos minun kaula on mennyt kirahviksi kun säikyn jotain.

Matte on ollut itselleen vähän kiukkuinen meidän paljosta maastoilusta, joka on ollut välillä tosi laiskaa ja hidasta pakkasten takia. Maastoilun tuoma lomailu on kuitenkin saanut minut innostumaan työnteosta taas enemmän. Tuskin maltan odottaa, mitä Sukkisvalmentaja sanoo ensi viikolla!


Tässä kuvassa minä olen metsässä maten ja meidän koirien kanssa.
Oli kylmä päivä ja matella oli toppahaalari ja minulla villatakki.
Kuvan otti Kenttiksen emäntä ja se on yläviistosta, koska Kenttis on
niin korkea.

Ratsaille noustessa

Nousen ratsuni selkään ja hymyilen sinulle, ystävä;
on aika palata kotiin, yhdessä vierähti kymmenen päivää.
Kun tulin, vaalea ruoho orasti,
nyt se on vihreää, tuuheaa, tuuheaa.
Kun tulin, ratsuni korskui ilosta,
nyt se hirnuu murheellisesti.
Sydän jää iäksi tänne,
ratsun kaviot eivät koskaan pysähdy.

CH'AO PU'CHIH (KIINA, 1053-1110)

Talvi

Alan uupua pakkasiin. Teen vain maastoa maaston perään kun tavoitteelliseen ratsastukseen on kerta kaikkiaan ihan liian kylmä. Olen selvästi tullut todella mukavuudenhaluiseksi, kyllä sitä ennen väännettiin vaikka koppuraisella kentällä käynnissä jos ei ollut mahdollisuuksia muuhun.

Toisaalta on hieman eri asia ratsastaa kerran tai kaksi viikossa ja melkein aina ohjatusti kuin liikuttaa oma hevonen joka armas päivä, myös silloin, kun ei voisi ratsastus vähempää kiinnostaa. Tämä varoituksen sanasena niille kaheleille, jotka haaveilevat omasta hevosesta.

Onneksi Ruunalla on uusi mukava ja taitava ratsastajatyttö, joka hoitaa liikutuksen kerran viikossa. Sukkistädin sairaslomailu jatkuu vielä kuusi viikkoa, joten liikutusapu on tarpeen.

Mieliala Ruunalla on hyvä, se tykkää pakkasista ja maastoilusta kaverin kanssa. Maastoon olemme onneksi useimmiten saaneet seuraa. Lisäjännitystä tuo ilman satulaa tasapainoilu, joka hyödyttää hurjasti itseäni. Ei mene maastoilu hukkaan kun oma tasapaino kehittyy toivon mukaan koko ajan.


Ruuna ja kaveri usvattavat. Kuvaaja Janne Miettinen.