keskiviikkona, maaliskuuta 21, 2012

Kevättä kohti

Me ei olla julkaistu mitään pitkään aikaan kun matella on ollut surua. Meidän vanha koira lopetettiin viime syksynä mutta nyt alkuvuodesta keskikoira sairastui ja meni muutamassa viikossa niin huonoksi, että sekin piti lopettaa. Matte oli niin onneton, etten minä halunnut tehdä sen kanssa mitään ja jos me raahauduttiinkin maastoon niin minua pelotti siellä kun matte ei keskittynyt ollenkaan eikä keskikoira ollut avaamassa tietä ja tiedustelemassa ja varoittamassa vaaroista. Koiralauman kuopus ja ainoa eloonjäänyt eli pötkökoira oli sekin kovin onneton eikä tahtonut lähteä tallilta maastoon ollenkaan.

Nyt meidän arki on taas normalisoitumassa kun meillä on uusi koira eikä matella ja pötkökoiralla ole niin yksinäistä. Minun isäntäkin on taas ruvennut käymään tallilla ja se on minusta mukavaa. Eniten käy kyllä matte ja koirat ja me on päästy taas maastoiluvauhtiin kun suurimmat kinokset ovat sulaneet eikä meidän laukkatie ole enää roudassa.

Tällä viikolla me heitettiin ensimmäinen kunnon laukkamaasto ties kuinka pitkään aikaan ja minä pääsin ohittamaan yhden suomentamman monta kertaa kun me jouduttiin laukkamaan pätkissä kun tie oli välillä liian kova. Minä nautin kamalasti siitä, että vaikka tamma kuinka pinnistää ja irvistää niin minä pääsen siitä heittämällä ohi. Niin pääsee meidän uusi koirakin joka on melkein yhtä nopea kuin minä. Suomenhevoset ja pötkön malliset koirat ovat kyllä hitaita kuin mitkäkin.

Sen hitaan suomitamman emäntä on tekemässä minusta oikeaa kouluhevosta ja me käydään yhdessä tunneilla ja valmennuksissa ja minä kokoan itseni jo tosi hienosti ja liikkeissäni alkaa olla oikeaa schwungia. Ihan kohta minä piffaan ja paffaan vaikka matte ei meinaa sitä oikein uskoa. Minä kyllä näytän sille. Seuraavaksi me kyllä kuulemma hiotaan laukanvaihtoja.

Akateemista ratsastustaidetta olen harrastanut myös. Siihen minulla on oma valmentaja ja matte aikoo ehkä ruveta harjoittelemaan sitä minun kanssa yhdessä. Westerniä en ole nyt kauheasti harjoitellut vaikka se minun olemisessa koko ajan vaikuttaa.

Viime aikoina olen ollut hurjan hyvällä tuulella ja tulen aina mattea tai suomitamman emäntää vastaan kun ne tulevat pihattoon. Saan yleensä kävellä ilman riimua talliin ja joskus maneesiin ja takaisin. Mieluummin olen ehkä sittenkin riimussa, silloin minulla on jotenkin turvallisempi olo kuin ilman. Olen melkein koko talven työskennellyt ilman kuolaimia. Ainoastaan kouluratsastuksen laukkaharjoituksissa olen vähän parempi kuolaimen kanssa kuin ilman. Maastoon minun ei tarvitse laittaa kuolaimia koskaan. Minä voin maastoilla niin, että ratsastajalla on pelkkä kaulalenkki tai riimu tai sidepullit tai LG:n kuolaimettomat suitsihärpäkkeet.



Tässä kuvassa on minun edesmenneet koirakaverit.