maanantaina, marraskuuta 07, 2005

Olen reipastunut. Minä jopa hölkkäänkin pikkuorin kanssa, toistaiseksi tosin vielä lyhyitä matkoja. Varsoillakin on siis puolensa: kärsivällisyys kasvaa ja kunto kohoaa kun toheltaa pitkin metsiä pienen kanssa. Tai mikä pieni tuo nyt enää on: korkeutta ja massaa on tullut kesän ja syksyn aikana reilusti lisää.

Pikkuori antaa nykyään piutpaut liikenteelle, pari liki peräkkäin kulkevaa bussia ei saa juuri karvaa värähtämään. Rohkea tuo elikko muutenkin on. Kaikki uusi kiinnostaa kovasti ja harva asia pelottaa, päinvastoin: uutuudet mennään nuuskimaan mahdollisimman läheltä ja tsekataan joka suunnasta. Ainoa poikkeus on naapurin raviponi, mallia shettis. Klipattu menokone tarvitsee loimen kylmillä säillä ja tuo kääpiökokoinen poni tummansinisessä Vermo-kirjaillussa loimessaan aiheuttaa pikkuorille kauhunväristyksiä. Sitä ihmetellään silmät suurina, pää pystyssä ja puuhkuttaen. Vaan eiköhän pari lisäreissua ponin tarhan ohi hoida homman.

Olmi kirjoittaa ansiokkaasti western- ja kouluratsastuksen eroista. Samoja asioita olen minäkin paljon pohdiskellut, semminkin kun englantilaistyylisen koulutuksen saanut vakiratsuni nauttii suuresti westernin vapaudesta. Laukkaa on vieläkin varaa hidastaa ja jog on edelleen liian vauhdikasta koskapa ruuna on tottunut ottamaan tahdin kevennyksestä, mutta hiljaa hyvä tulee, sano.

Loppuviikolla oikein puhkuin ylpeyttä kun tahti ja askellaji (käynti-jog-ravi-laukka-ravi-käynti-laukka-käynti) vaihtui ajatuksen voimalla, tietoisesti en antanut ensimmäistäkään apua enkä hipaissutkaan ohjia vaan istuin kädet rennosti reisillä. Musta ruuna on sitten huippu! Alkuun sen oli vaikea ymmärtää ilman ohjia annettavia pidätteitä mutta nykyään se kulkee kuin ihmisen ajatus.

Tällaisia yhteisymmärryksen hetkiä varten minä luuhaan talleilla säässä kuin säässä, lapioin paskaa, suin kuraisia elikoita ja tahkoan liikettä vastahakoisiinkin polleihin.

torstaina, marraskuuta 03, 2005

On syksy. Illat ovat pimeitä. Kaupunkilainen ei helposti ymmärrä kuinka pimeää maalla voi olla. Mökin tai auton ikkunasta näkyy pelkkää mustaa.

Kun astuu ulos, alkavat silmät tottua pimeään. Pimeydestä löytyy sävyjä. Metsänreuna on läpitunkemattoman musta, taivas pilvisenäkin yönä suhteellisen vaalea. Tähtikirkas yö saa vieläkin tuijottamaan taivaalle niska kekassa ja unohtamaan itsensä. Täysikuun valossa näkee vaikka lukea.
Yhtään en kaipaa kaupungin valoja tai oikeammin valosaastetta. Syksyn pimeydessä mieleni lepää ja jännittyneet hartialihakset laukeavat. Luonnon oma rytmi ujuttautuu ihmiseen, unentarve lisääntyy.

Enää puolitoista kuukautta ja alkaa jo valjeta.