Pakkasia odotellessa

Tänään minut harjattiin tavallista perusteellisemmin ja matte laittoi kilisevää narua päähäni. Joulukorttikuvia kuulemma pitäisi ottaa. Iltapäiväaurinko paistoi ladon seinään vielä aika nätisti ja matte oli ihan, että tähän ruuna ja hyviä kuvia tulee väkisinkin. Minä olin vähän toista mieltä ja keskityin syömiseen eikä matte viitsinyt oikein jämäkästi komentaa minua pysymään paikoillani kun olin jo tehnyt töitä kentällä ja ollut hieno.

Voi kuulemma olla, että me käytetään tänäkin vuonna sitä samaa kymmenen vuotta sitten otettua talvikuvaa, johon on jo valmiiksi askarreltu lumihiutaleita päälle.

Jos joulukuussa vihreää vielä pilkottaa niin se syödään. Ei tässä ennätä poseerata.

Olen omia vaivojani säästämättä kaivanut uuteen tarhaani kivennäiskuopan, josta nuolen savea. Se olikin aika homma: ensin piti käydä maa tarkkaan läpi ja paikantaa hyvä esiintymä. Tähän kului useampi päivä. Sadepäivän jälkeen eli kun maa oli vähän pehmentynyt ja hajut selvimmillään aloitin varsinaiset kaivuutyöt. 

Ensin piti siirtää syrjään pintamaa eli tarhanpohjan sora. Tämä oli rankin vaihe. Pohjakankaaseen syntyi helposti reikä ja enää oli kuoppa viimeistelyä vaille valmis. Tällä hetkellä on vähän hankalaa kun syyssateet ovat täyttäneet kuoppani. Tätä ongelmaa en ole vielä onnistunut ratkaisemaan. Matte ehdotti laskuojan kaivamista. Punnitsen ideaa.

(Matte repii haiveniaan kun se ei käsitä, mitä minun ruuasta puuttuu kun on pitänyt mineraalikuoppa laittaa. Olen nykyisessä asuinpaikassani kaivanut sellaisen jo kahteen tarhaan. Matte sanoo, että se on kallista lystiä kun siirtelen n.15cm pintasoraa pois noin neliön alueelta ja poistan pohjakankaan ja kaivan melkein puoli metriä syvän kuopan. Ihmiset vaan ei tajua.

Matte muuten ottaa mielellään vastaan arveluja siitä, miksi laitan kivennäiskuopan. Minun ruoassa on päivittäin monivitamiinikivennäinen, jonka lisäksi saan kalkin, sinkin ja magnesiumin kun niitä ei ole valmisteessa tarpeeksi. Maten paras arvaus on tällä hetkellä piin puute, mutta sitä ei luulisi Suomen maaperästä juuri löytyvän.)

Yksi lähtee, toinen jää

Hevosten koti on lauma. Pysyvä lauma tuo hevoselle turvaa ja alentaa sen stressitasoa. Kun yksi laumasta pitää vahtia, muut voivat torkkua rauhassa.

Kesyhevosella on valitettavan harvoin mahdollisuus itse vaikuttaa laumansa koostumukseen tai siihen, onko sillä yhtäkään tosiystävää tai edes tarhakaveria. Hevoset muuttavat omistajansa oikkujen mukaan paremman tallipaikan perässä tai omistajan muutoissa mukana. Usein yhdellä omistajalla on vain yksi hevonen, eikä eläimen elämässä ole muuta pysyvää kuin omistaja.

Ihmisen seura ei hevoselle riitä. Se tarvitsee mahdollisuuden kosketteluun, kyhnyttelyyn ja leikkiin toisten hevosten kanssa.

Aina menetyksiltä ei voi välttyä. Pääsiäisviikolla Ruuna hyvästeli taas yhden sille rakkaan ystävän. Ero oli tällä kertaa pysyvä, sillä ystävä lopetettiin. Ruuna oli ystävänsä mukana loppuun asti ja vain hieman hätkähti, kun sen ystävän elämän päättävä laukaus kajahti.

Minä olin surrut Ruunan ystävää jo etukäteen ja pelännyt, kuinka läheisen poismeno vaikuttaa hevoseni mielialaan. Ruuna alkoi käsitellä menetystä vasta ystävänsä kuolinhetkellä, sillä hevonen ei tapahtumia ennakoi tai murehdi etukäteen.

Ruuna pyrki pois kuolleen ystävänsä vierestä ja omaan tarhaansa, jonne sen vein. Se vei välittömästi tarhakaverinsa mahdollisimman kauas minusta ja paimensi sen nurkkaan. Tarhakaveri yritti luokseni ilmeisesti namipalojen toivossa, mutta Ruuna piti päänsä ja kaverin kaukana minusta.

Hetken päästä se hieman rauhoittui, antoi kaverin mennä ja alkoi kävellä tarhaa ympäri. Se pysyi joitakin minuutteja liikkeessä, vältteli kontaktia minuun ja selvästi toivotti minut huut hiiteen. Jätin hevoseni rauhaan ja hoidin kymmenisen minuuttia muita asioita. Tarhalle palatessani Ruuna vei taas kaverin kauimmaiseen nurkkaan ja osoitti, ettei minua kaivattu. Ihmisnäkökulmastani katsoen Ruuna oli vihainen koko maailmalle - tai ainakin minulle.

Seuraavan kerran kävin tallilla saman päivän iltana. Tapasin siellä hyvin hellyydenkipeän ja hieman huolestuneen Ruunan, joka tunki päätä kainalooni, hengitti kasvoilleni ja kosketteli minua turvallaan. Vietimme tunnin verran lähekkäin yhdessä hengittäen, sillä se oli selvästi sitä, mitä Ruuna silloin kaipasi.

Pitkäperjantain aamuna Ruuna oli hyvin hellällä tuulella, mutta ei enää kaivannut sen kummemmin rohkaisua. Harjasin sen kutiavia paikkoja, se piti turpaansa kämmenessäni ja puhalteli hiuksiini. Kävelimme rauhassa pitkin pientareita ja Ruuna etsi vihreitä korsia. Tarhaan kaverin luo jäi rauhallinen ja mietteliään tuntuinen hevonen.

Tänään Ruuna oli jo melkein normaalin touhuilevainen ja silmissä oli pilkettä, kun minua yritettiin höynäyttää jättämään rehukeittiön ovi auki ja antamaan ylimääräisiä herkkupaloja. Mikäli Ruuna saa itsensä henkisesti kokoon tätä vauhtia, voimme huomenna tehdä pientä treeniä. Nämä muutaman päivät olen vain kävelyttänyt maasta ja hieronut pinnallisia jumeja ja yrittänyt ennen kaikkea keskittyä olemaan Ruunalle läsnä. Olen tainnut onnistua.

Vieraissa

Toisinaan on hyväksi ratsastaa muillakin hevosilla kuin sillä ainoalla omallaan. Eilen oli pakkorakonen, koska ystävä tuli kipeäksi ja hänen suomenhevostammansa oli liikutusta vailla.

Meillä on ko. tamman kanssa vuosien yhteinen historia. Ensimmäisen vuoden tamma katseli minua pitkin nenänvarttaan ja oli selvästi sitä mieltä, ettei minulla ole enempää arvoa kuin rikkahippusella. Toisena vuonna tamma tottui minuun ja alkoi tykätäkin.

Kolmantena vuonna se alkoi olla kuin oma ajatukseni. Nyt en ollut nähnyt tammaa puoleen vuoteen, mutta kun huutelin pihaton ovella "omaa" hevostani niin sieltä se tuli kuin olisimme tavanneet edellisenä päivänä. Ynnä meni vapaana hoitokarsinaan kuten meillä on tapana ollut. Hevosen muisti on pitkä ja kun kerran saavuttaa hevosen ystävyyden, se yleensä pysyy, ellei ihminen sitä ystävyyttä ja luottamusta jollain tavalla riko.

Tehtiin tamman kanssa pitkä käyntimaasto, jonka aikana kokoamiset ja taivuttelut tapahtuivat kuin itsestään. Tamma esitti omia ajatuksiaan reittivalinnoistani, mutta liki koko matka meni hyvässä yhteisymmärryksessä. Ainoastaan yksi kosteampi polun kohta sai tamman protestoimaan enemmän, mikä on menneiden vuosien valossa täysin ymmärrettävää. Hyvin silti selvittiin ja reissu oli kummallekin rento ja iloinen.

Lenkkivarustuksena hevosella oli satula ja suitset, joissa "kuolaimina" LG-bridlet. Rallimaastoihin tämän tamman kanssa on vaihtoehtona suora muovikuolain. Osaavan ihmisen kanssa se käyttää koulutreenissä kolmipaloja, mutta suurin osa ratsastuksesta menee LG-voimin. Tässä taas kerran huomauttaisin, että ratsastus lähtee ratsastajan omasta mielestä ja painoavuista. Kuolaimella on hyvin vähän vaikutusta jos homma tehdään oikein.

Reissussa oli mukana myös kaksi koiraa, omani ja lainattu.

Huono talvi

Minä olen jo alkanut pudottaa talvikarvaa kun ei se talvi sitten tullutkaan. Koko ajan heijaa lämpötila pari astetta nollan molemmin puolin, on viheliäisen liukasta ja minun maha menee löysälle aina kun tulee plussaa. Tyhmää kärsiä loppusyksyn ja alkutalven vaivoista keskitalvella!

Välillä menee parikin päivää, ettei ole edes hokkikenkäisillä asiaa teille, jotka ovat peilijäässä ja sen jään päällä on sentti-pari lunta. Silloin ei hokit pääse pureutumaan jään pintaan ja liukasteluttaa ja ärsyttää ja tulee jumeja.

Yleensä talvi on minun lempivuodenaika, jolloin olen pirteimmilläni ja jaksan mitä tahansa. Nyt on liian lämmin, minun karva on liian paksu, satulaa on käytetty liikaa jolloin karvani on ihan kulunut (meillä curlyilla on erilainen karva kuin muunrotuisilla hevosilla) eikä maten ratsastuskunto ole entisensä. Ennen se aina ratsasti talvet ilman satulaa ja me hypättiin maastoesteitä ja kaahailtiin ja kaikkea.

Me on jouduttu käyttämään satulaa paljon kun täällä ei päästä metsään kuin autoteiden varsia ja matte on käynyt vanhaksi ja varovaiseksi. Hyvä kun eilen jaksoi istua selässä muutaman kilometrin ravi- ja laukkalenkin! Muutenkin minulla käy täällä aika pitkäksi kun olen yöt karsinassa. Siellä ei ole siis yhtään mitään tekemistä!

Toivottaisiin maten kanssa kirpeitä pakkasia ja aurinkoisia ilmoja. Maten kameralla ei saa vetisellä kelillä kunnollisia kuvia kuten alta näkyy. Kuvassa minä ja minun tarhakaveri etsitään edelliseltä syömäkerralta mahdollisesti unohtuneita heinänkorsia.

Juhlavuosia

Niin se vain on tämäkin blogi ehtinyt täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuosi 2014 meni sumussa ja humussa kuten asiaan kuuluu. Tänä vuonna minun ja ruunan kavioliitto täyttää kymmenen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut niin pitkää seurustelusuhdetta. Eläinsuhteeni ovat joitakin ihmissuhteitani kestävämmällä pohjalla näemmä.

Vanhimman tai oikeammin pitkäaikaisimman ihmisystävän kanssa yhteistä taivalta on takana 27 vuotta. Ylioppilasvuodesta on 20 vuotta. Ajalla on taipumus lipsua näpeistä. Onneksi kaikkiin menneisiin vuosiin ja suhteisiin mahtuu sellaisia iloja, että oksat pois. Saa olla ihminen kiitollinen ystävistään, edustivat ne mitä eläinlajia hyvänsä.

Ensi kerralla on ruuna taas äänessä. Lopettelen postaamalla herkän järvimaisemakuvan tämän talven lenkiltä.