Näytetään tekstit, joissa on tunniste kurnutusta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kurnutusta. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2019

Uusi vuosi, uudet faktat. Ehkä.

Ihan ensiksi minun on myönnettävä, etten ole lukenut tutkimuksia vetopaniikista (onko sellaisia?) ja että epäilen kovasti sellaisen olemassaoloa. Olen toki nähnyt paljon kiinnittämisestä ahdistuvia hevosia ja kuullut kaikki tarinat siitä, kuinka hevonen on vetopaniikkipäissään kiskonut itsensä kuoliaaksi joko niskansa katkaisten tai kuoliaaksi kuristuen. Hevonen, josta piti tulla nuoruudessani ihkaensimmäinen oma hevoseni, päätti päivänsä jälkimmäisellä tavalla muutama päivä ennen ostotarkastusta. Omasta mielestäni (huomio, tämä on mielipide, ei fakta, koska tutkittua tietoa minulla ei ole) vetopaniikkia ilmiönä esiintyy, mutta sitä ei silti ole olemassa.

Kuulostaako hankalalta? Avaan: vetopaniikkitilanne syntyy, kun hevonen ei myötää paineelle vaan jää vetämään vastaan. Pakoeläimen kyseessä ollessa reaktio on hyvin luonnollinen (lue enemmän esim. Minna Tallbergin pohdinnasta täällä) ja voi ikävimmässä tapauksessa johtaa hevosen hengen lähtöön tai vaikeaan vammautumiseen - piti kiinnitys tai ei. Siinä vaiheessa kun hevonen on jo taistele tai pakene-moodissa, on tilannetta myöhäistä korjata - sillä erää. Minulle vetopaniikkihevonen on sellainen, jota ei voi pitää ikinä koskaan missään kiinni kiinni sidottuna. Reteästi väitän, että mikäli hevonen on asianmukaisesti koulutettu seisomaan sidottuna ja myötäämään paineelle, vetopaniikkia ei tule. Tällaisessa tapauksessa hevonen on oppinut, ettei mikään veto vapauta sitä ja/tai painetta vastaan ei kannata kamppailla vaan paineen poistaa vain sille myötääminen. Sekä "vetopaniikki" että rauhassa kiinnitettynä seisominen ovat käsittääkseni opittuja asioita eikä kumpikaan ole toista todennäköisempi yksilötasolla.

Olen työskennellyt eniten työhevosrotujen (esim. suomenhevonen, quarter, curly, vuonohevonen) kanssa ja voipi olla, että käsitykseni on näiden rotujen käyttäytymisen perusteella vinoutunut. Kokemusmaailmaani kuuluu silti suuri määrä erilaisia puoliverisiä, lämminveriravureita, poneja, vaihtelevasti muita hevosrotuja ja jopa jokunen täysiverinen, sekä arabi että englantilainen. Yhdelläkään näistä ei ole vetopaniikinomaista käytöstä, jota ei olisi saanut koulutettua pois. Esimerkiksi tunnen suomenhevosen, jonka kuka tahansa voi sitoa kiinni ja jättää paikoilleen vaikka tunneiksi - paitsi kyseisen hevosen omistaja, joka kivenkovaan väittää, että hänen hevosellaan on vetopaniikki. Hevonen toteuttaa siis omistajansa kanssa tämän oletusta ja riehuu itsensä hikeen jos sen yrittää laittaa kiinni. Tallihenkilökunta, kengitysseppä tai satunnainen paikallaolija voi kiinnittää ko. hevosen ilman mitään ongelmia.

Kuten olettaa saattaa, kyseessä ei ole omistajan omakasvatti vaan hevonen, joka on epäilemättä nuorena opetettu seisomaan kiinnitettynä. Hevosen omistaja valitettavasti vahvistaa joka päivä jokaisena paikallaolon hetkenään hevosensa ongelmakäyttäytymistä. Lienee sanomattakin selvää, että ko. hevosella on myös piikkikammo, se on liki mahdoton lastata ja sillä on myös tuhat ja yksi muuta erikoisongelmaa.

Hieman sivuraiteen kautta takaisin vetopaniikkiin tai "vetopaniikkiin". On syytä erottaa, onko kysymyksessä esim. hyvin vahvatahtoinen A)hevonen, joka paremman toivossa yleensä onnistumisen palkitsemana kiskoo vai B)todellinen paniikinomainen käytös. Kumpaankin voi koulutuksella puuttua. Jälkimmäisessä tapauksessa eli lähinnä oikeaa(?) vetopaniikkia ilmentäessä hevosen koulutuksessa palataan alkuun ja edetään, kuten varsan kanssa edettäisiin ja kas! entinen vetopaniikkihevonen seisoo pian kaikessa rauhassa paikallaan.

Edellinen tapaus on kimurantimpi ja kuvattua käytöstä toteuttaa esim. muuan nimeltä mainitsematon curly-herra. Mikäli sen sitoo vain yhdellä narulla, on sillä tapana kokeilla kiinnityksen pitävyyttä. Varsin usein koukku irtoaa seinästä tai riimu luiskahtaa hevosen korvien yli ja herra hevonen on vapaa lampsimaan heinäkasalle, nurmikolle tai tapaamaan muita hevosia. Kahdelta puolelta sidottuna Ruuna seisoo kuin tatti eikä testaile kiinnityksen pitävyyttä.

Kun herra Ruuna kaksi-kolmevuotiaana keksi, että kiinnityksestä pääsee irti, ratkaisin ongelman seuraavasti: päähän kolme riimua ja otuksen kiinnitys neljällä köydellä puomiin, joka ei takuulla petä. Siinäpä kiskoi. Huom! Tällaista konstia ei ehdottomasti käytetä oikeasti paniikkiin menevän hevosen kanssa - silloin saadaan niitä niskamurtumia ja kuristumisia. Tämän esimerkkihevosen ollessa kyseessä tiesin, ettei sillä ole paniikinhiventä vaan irtipääsyn takaama syöminen tai muu itse valittu toimi on ollut palkkio sinänsä. Muutaman minuutin tempoilun jälkeen puomissa seisoi hyvin nöyrä ja epäilemättä myös niskakipuinen hevonen.

(Niska kuvattiin myöhemmin, ei vaurioita. Tässä menetelmässä on riskinsä enkä voi suositella sitä kellekään nimenomaan mahdollisten hevoselle aiheutuvien terveyshaittojen takia. Ylimalkaan olen sitä mieltä, että normaalijärkinen hevonen oppii oman toimintansa seuraukset ja että työhevosen tärkein tehtävä on osata seistä paikoillaan. Kun puhutaan kymmenistä tai jopa sadoista koulutettavista varsoista vuositasolla, lienee maailmalla yleisin metodi laittaa varsa naruriimussa seisomaan kiinni. Tempoilu ei auta, ja jos joku kuristuu tai katkaisee niskansa, se ei ole työhevosainesta eikä kukaan jää murehtimaan.)

Suomessa hevosblogien keskimääräinen lukija lienee harraste- ja/tai lemmikkihevosen omistaja tai vuokraaja, jolla on hyvin aikaa kouluttaa hevosensa seisomaan hyvällä niin, että toivotusta käytöksestä seuraa palkkio. Mikäli oma tietotaito ei riitä, voi nykyisin ottaa yhteyttä eläinkouluttajaan, joka opastaa sekä omistajaa että hevosta vaihe vaiheelta niin, että toivottu tulos saavutetaan.


Kuvituskuvassa esimerkkicurly seisoo kiinni kahdelta puolelta kengityksen yhteydessä. Kengitysapulainen huolehtii siivouksesta.




sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2018

Oi aikoja, oi tapoja

Hevosblogien, saati sitten muita aiheita käsittelevien, lukeminen on viime vuosina itseltäni jäänyt lähes tyystin. Taidan seurata säännöllisesti enää kolmea hevosaiheista blogia. Niistä Takaisin lähtöruutuun on ainoa julkinen, muihin tarvitsee kutsun.

Ei usko nykyboggaaja, millaista oli bloggaaminen 2000-luvun alussa. Erityisesti suosittujen blogien palkitseminen vuosittaisessa Kuukkeli-gaalassa oli pikkuisen toista kuin nykyiset markkinointihenkiset pönötystilaisuudet. Kas kun markkinointiyhteistyötä ei ollut vielä keksitty eikä blogeissa ollut mainoksia lainkaan. Ikinä. Ehkä tästä syystä en osaa enkä halua lukea blogeja, joissa tuotemainontaa vilisee niin sivuille upotettuna kuin sisällössä. Olisihan tuo kieltämättä messevää elättää itsensä kotisohvalta, ainoastaan blogia kirjoittamalla. Tuskinpa sellainen tässä maassa onnistuu, vaan pitäisi suunnata kansainvälisille vesille - ja markkinoida itseään aggressiivisesti.

Ruuna voi yllätys yllätys! paksusti, laiduntaa hieman, kasvattaa taas kerran peruskuntoa ja esiintyy Takaisin lähtöruutuun-blogissa muutaman kerran nimellä Setähevonen.

Ruuna aka setähevonen ja ponivarsa Albert.

maanantaina, huhtikuuta 23, 2018

Kavioliittosimulaattori

Lueskelin tuossa Katariinan Tallikamarista pitkän kavioliiton kulusta ja kavioliittoterapiasta (suosittelen, vastaa täydellisesti todellisuutta) ja sain siitä äkillisen inspiraation ruotia hieman oman, pian 13 vuotta täyttävän kavioliittoni tilaa. Olen vuosien treenaamisen ja taistelun jälkeen saanut niin western- koulu- kuin estepuolella suuria lupauksia antaneesta nuoresta, innokkaasta kaikkikäy-orista nalkutinkoulutuksella muokattua keski-ikäisen, elämäänsä kyllästyneen mikääneikäy-ruunan.

Maastoon vai? Ei kuule käy, ruuna tahtoo kentälle edes puolivakaviin koulutreeneihin. Kentälle? Ei sovi millään, ruuna ei pysty työskentelemään tihkusateessa vaan pää on saatava kastumiselta turvaan - etujalkojen väliin. (Onko rollkur pahasta myös silloin, kun hevonen tekee sen itse - ja ilman kuolaimia?) Vapaapäivä, jokaisen kavioläimen lemppari? Ehei, ruuna kulkee tiiviissä lähituntumassa kun siivoan tarhaa, polkee irti lenkkarini ja sen pois hätistettyäni kaataa vielä huomiota hakiessaan kottikärryt. Tapa, jota se ei ole harjoittanut sitten nuoruusvuosiensa.

Edellä kuvailluista esimerkeistä kumpuaa kuitenkin toivo: tarpeeksi kaikkeen kyllästynyt hevonen on helppo saada mukaan vaikka metsäkävelylle vapaana, ison koiran tavoin. Matkassa mukana oleva koira ei hevosen tavoin pysy aivan lähituntumassa, vaan viipottaa helposti ihmisen ja hevosen ohitse, alitse ja ylitse säntäillessään hajujen perässä. Silti lienee iloinen asia, että 50% eläimistä on suunnilleen hanskassa, kun täti harrastaa.




torstaina, helmikuuta 05, 2015

Huono talvi

Minä olen jo alkanut pudottaa talvikarvaa kun ei se talvi sitten tullutkaan. Koko ajan heijaa lämpötila pari astetta nollan molemmin puolin, on viheliäisen liukasta ja minun maha menee löysälle aina kun tulee plussaa. Tyhmää kärsiä loppusyksyn ja alkutalven vaivoista keskitalvella!

Välillä menee parikin päivää, ettei ole edes hokkikenkäisillä asiaa teille, jotka ovat peilijäässä ja sen jään päällä on sentti-pari lunta. Silloin ei hokit pääse pureutumaan jään pintaan ja liukasteluttaa ja ärsyttää ja tulee jumeja.

Yleensä talvi on minun lempivuodenaika, jolloin olen pirteimmilläni ja jaksan mitä tahansa. Nyt on liian lämmin, minun karva on liian paksu, satulaa on käytetty liikaa jolloin karvani on ihan kulunut (meillä curlyilla on erilainen karva kuin muunrotuisilla hevosilla) eikä maten ratsastuskunto ole entisensä. Ennen se aina ratsasti talvet ilman satulaa ja me hypättiin maastoesteitä ja kaahailtiin ja kaikkea.

Me on jouduttu käyttämään satulaa paljon kun täällä ei päästä metsään kuin autoteiden varsia ja matte on käynyt vanhaksi ja varovaiseksi. Hyvä kun eilen jaksoi istua selässä muutaman kilometrin ravi- ja laukkalenkin! Muutenkin minulla käy täällä aika pitkäksi kun olen yöt karsinassa. Siellä ei ole siis yhtään mitään tekemistä!


Toivottaisiin maten kanssa kirpeitä pakkasia ja aurinkoisia ilmoja. Maten kameralla ei saa vetisellä kelillä kunnollisia kuvia kuten alta näkyy. Kuvassa minä ja minun tarhakaveri etsitään edelliseltä syömäkerralta mahdollisesti unohtuneita heinänkorsia.



lauantaina, lokakuuta 22, 2011

Syksy

Laidunkausi alkaa olla lopuillaan. Ruoho ei ole kasvanut enää viikkoihin ja hevoset totuttelevat taas kuivaan tai säilöheinään ja rehuautomaatin käyttöön. Parhaatkin tarhanpohjat ovat vähintään osaksi mutavellinä ja ratsastuskenttä muistuttaa useimpina päivinä suota. Metsäpolut virtaavat puroina ja niityt ovat savivelliä. On syksy.

Ruuna kasvattaa talvikarvaa. Turkki ei ole vielä kyllin pitkä kihartuakseen, mutta tuuheus on omaa luokkaansa. Viimeisetkin polttiaiset ovat poissa ja hevoset saavat viettää leppoisan ötökätöntä aikaa pitkälle kevääseen saakka. Pihaton lämmin, kompostoituva talvipatja on syntymässä ja pehmeällä turpeella on hyvä ottaa yö- tai päivänokoset.

Meikäläisen talligarderobi on syksyisin rötyisimmillään. Tyylin pohjana on lämpökerrasto ja sen päälle puetaan tarpeen mukaan farkut tai tuulipuvun housut, fleeceä, villapaitaa ja tuulta ynnä sadetta pitävää kerrosta. Päässä on yleensä mainoslippis tai erityinen tallipipo. Jalassa on kumisaappaat tai vähintään kumiteräiset tallikengät. Vaatteissa on kura- ja jopa paskatahroja, kuolaa ja karvoja. Tyyli eroaa merkittävästi vakavasti otettaville ratsastajille luontaisena pidetystä.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Keski-ikä on syvältä

Ratsastajan keski-ikäistyminen tietää sitä, ettei enää selviä putoamisista samalla tavoin kuin ennen. Teini-ikäisenä ja vielä parikymppisenäkin saattoi pudota ratsailta useamman kerran päivässä - eräällä ikimuistoisella estetunnilla kuusi kertaa - eikä ollut mitään ongelmia kiivetä takaisin selkään ja jatkaa siitä, mihin jäi. Nykyään jo yksi tipahtaminen täräyttää kropan niin jumiin ja heikoksi, ettei takaisin satulaan ole päästä ilman jakkaraa. Seuraaviksi päiviksi voi odotella kokonaisvaltaista ruumiin jäykkyyttä ja suuria ratsautumisvaikeuksia.

Jäykkyys vaikuttaa suoraan hevoseen eikä kipeän tai jäykän ratsastajan juuri kannata vaatia kummempia hevoseltaan. Seuraus on nimittäin helposti se, että jumissa ihmisen lisäksi myös hevonen. Jäykkyyspäiviksi suosittelen samaa ohjelmaa kuin henkisen jumin päiviksi eli rentoa maastoilua. Ratsukko haahuilkoon ohjat pitkänä ja sekä ratsu että ratsastaja mahdollisimman rentona pitkin teitä, metsiä ja peltoja. Ravia ja laukkaa voi ottaa ratsastajan kunnon mukaan eli niin, ettei se jäykistä hevosta. Toisinaan reipas laukka jopa irrottaa jumeja ja saa aikaan letkeyttä niin ratsun kuin ratsastajankin liikkeeseen.

Aikuisen ratsastajan on syytä hoitaa kuntoaan muutenkin kuin hevosen selässä keikkumalla. Minä vannon pilateksen nimeen syvien lihasten ja kropan kokonaishallinnan parantamisessa. Aerobisen liikunnan hoidan lähinnä koiralenkeillä. Joskus on mielenkiintoista ottaa hevonen riimussa mukaan ja vaikka hölkätä yhdessä. Se tuo molemmille osapuolille vaihtelua ja tilaisuuden kehittää keskinäistä yhteisymmärrystään.

Silmänkääntövankilasta haastettiin ja täten kerron viisi asiaa, joita en ole koskaan.
1. En ole koskaan ratsastanut englantilaisella täysiverisellä. Olisi mielenkiintoista kokeilla vaikka eläkeläis-sellaisella laukkaradalla.
2. En ole käynyt laukkakisoissa. Suomessa kun on vain raveja.
3. En ole valjastanut hevosta yksin. Tarkoitan siis ajovarusteita. Ravivaljaat ovat vielä jokseenkin helpot, mutta hevosen työvaljastus lähentelee taidetta, enkä ole koskaan rohjennut alkaa itsenäisesti hommaan.
4. En ole ajanut ravihevosta oikealla raviradalla - enkä juuri muutenkaan.
5. En ole koskaan oppinut heittämään lassoa. Pitäisi jaksaa sinnikkäästi harjoitella.

lauantaina, kesäkuuta 18, 2011

Ottaisinko hevosen omaan pihaan?
(Toiveuusinta, päivitty muutamalla uudella havainnolla)

Yhä useampi hevosenomistaja haluaa hevosensa syystä tai toisesta "omaan pihaan". Syitä on monia: Huonoon palveluun ja/tai hoitoon kyllästyminen täysihoitotalleilla, halu pitää hevonen lähellä kaiken aikaa, vanha mukava raha.

Purkaa alamme viimeisestä kohdasta. Raha. Täysihoitotallit nostavat vuokriaan sitä mukaa, kun työvoimakustannukset, kuivikkeiden ja heinän hinnat - sähkön tai veden hinnoista puhumattakaan - nousevat. Köyhä hevosenomistaja laskee, että oma polle käyttää satasen edestä rehua ja kuiviketta kuukaudessa. Maneesitallilla hevosen täysihoito maksaa helposti 600€/kk. Kotihoito on siis merkittävä säästö, onhan?

Vaikka asuisit jo valmiiksi maalla ja tontillasi könöttäisi esim. hyväkuntoinen vanha kivinavetta, joka suorastaan kutsuu tuomaan hevoset kotiin, saattaa toteutus muodostua yllättävän hankalaksi. On haettava lupia ja tehtävä rakennukseen muutoksia. Helposta ja nopeasta hevosten kotiin ottamisesta saattaakin tulla yllättävän vaikeaa - ja kallista.

Vanhat navetat ovat yleensä nykysäädösten mukaan reilusti liian matalia hevosten pitoon. Siispä kattoa korottamaan. Tee-se-itse-mies tai -nainen saattaa suoriutua urakasta melko vähäisin kustannuksin mikäli ei laske omalle työlleen hintaa. Kädettömämpi palkkaa ammattilaisen - ja maksaa.

Ilmanvaihto on usein seuraava pulma. Navetasta löytyy pari laudoilla peitettyä pienen pientä tuuletusaukkoa. Laudat pois ja ilma liikkumaan, sano. Vaan missä vika, kun kosteus edelleen tiivistyy navetan seiniin ja herkimmät hevoset oireilevat kun heinä- ja kuivikepöly ei poistu ja ilman ammoniakkipitoisuudet ylittävät kaikki raja-arvot?

Ennen vanhaan kosteutta ei niinkään osattu pitää eläimille haitallisena kunhan vain lämpöä riitti. Nykyään ollaan sitä mieltä, että ulko- ja sisäilman lämpötilaeron tulisi olla mahdollisimman pieni. Talliin suositellaan vain sen verran lämpöä, ettei vesi jäädy. Lämmön ei siis tarvise nousta talvella kymmeniä asteita plussan puolelle. Liika kosteus puolestaan on pelkästään haitaksi ja altistaa hevosen hengityselinsairauksille ja saa homeet ym. kasvamaan.

Vanhoja navettoja ei nyt vaan ole suunniteltu mahdollisimman hyvää ilmanvaihtoa silmällä pitäen. Vaihtoehtoina ovat ilmanvaihdon lisääminen joko rakenteellisesti tai koneellisesti. Kumpikin vaihtoehto maksaa rahaa.

Valmiin ulkorakennuksen omistajankin kannattaa siis varautua merkittäviin kustannuksiin tehdessään rakennuksesta hevosille kelvollista. Asianmukaisten tallitilojen ja rehuvaraston rakentamiseen omalle tontille alusta asti saa myös varata euroja ihan kivan määrän.

Ensialkuun tarvitaan rakennuslupa. Luvat, kuvat ja vastaava rakennusmestari ovat ensimmäiset kulut.
Pian päästäänkin jo alkuun eli perustusten tekoon: Kaivu, sorat, hiekat, valut, putket, kaivo, eristys, laitevuokrat, työ.
Tallirakennuksen runko ja katto: harkkoa tai sahatavaraa monen rahan edestä, eristys, ovet, ikkunat, työ.
Sisätilat: lattiavalut, karsinaelementit metallia tai sahatavaraa, sähköt, putkityöt, sisätilojen maalaus/kalkitseminen, ruoka- ja juomakupit, suolakivitelineet(!), jyrsijänpitävät rehunsäilytysastiat, kalterit ikkunoiden eteen, työ.

Itse tallirakennuksen lisäksi tulevat vielä lantalan-, tarhan- ja laitumentekokustannukset sekä tietysti rehukustannukset. Hyvin tehtyjen eli salaojitettujen ja pohjakankaalla "vuorattujen" tarhojen ja ratsastuskentän rakentamiskustannukset ovat pohjan osalta yllättävän suuret, satoja euroja neliöltä. Lisäksi tulevat vielä aitausmateriaalit - ja ne työkustannukset.

Kun tallirakennus ja tarhat ovat valmiina, alkaa rahanmeno olla hallinnassa, mutta ongelmat ovat vasta alussa.
Mistä pienostaja saa edullisesti heinät, kaurat ja kuivikkeet?
Kuka korjaa hevosten aidoille ja karsinoille tekemät vauriot?
Miten laidunta hoidetaan?
Mistä tunnistaa hyvän kengittäjän? Kuinka saan sen käymään meillä vain kahden hevosen takia?
Ratsastuskentän hoito ja sen kustannukset?
Jos haluan lomalle tai kyläilemään, kuka hoitaa hevoset?

Mutta siltikin, ah, kuinka idyllistä tuleekaan olemaan seurata omien hevosten kirmailua laitumella (kunhan laidun on ensin perustettu eli kynnetty, kylvetty ja lannoitettu. Realistisesti ajatellen saat hevoset omalle laitumelle vasta toisena tai kolmantena kesänä laitumen perustamisen jälkeen) ja ratsastaa kesäillassa.

Valitettavasti päivätöiden jälkeen toinen mokoma kuluu helposti tallitöissä omassa pihassa. Perussiivouksen lisäksi voit luottaa siihen, että aina löytyy pientä korjattavaa. Karsinanlaitaa on pureskeltu, aitaa rikottu, vesipumppu oikuttelee, hevosissa on pintanaarmuja tai vakavampaakin vaivaa, kenttä pitää lanata ja koska se kengittäjä oikein suvaitsee saapua.

Ratsastuskertojen välillä voi helposti vierähtää useampikin kuukausi. Silloin allasi on lomastaan perusteellisesti nauttinut ja kaiken osaamansa autuaasti unohtanut ratsun irvikuva, joka on jäykkä ja jopa suorastaan yhteistyöhaluton. Nauti siinä sitten ratsastuksesta.

Maastoilunkin voit unohtaa, sillä todennäköisesti juuri sinun naapurissasi asuu hevosvihaaja, jonka maille ei kaviokkaalla ole asiaa. Voit toki vedota jokamiehen oikeuteen, mutta pidemmän päälle saatat sillä itsesi vain hankaluuksiin, sillä olet todennäköisesti hevosinesi uusi seudulla ja naapurisi sukulaiset ovat isännöineet siellä jo satoja vuosia kiemurrellen kaikkiin kunnan luottamustehtäviin. Jos et tanssi naapurin pillin mukaan, saatat pian huomata, että juuri sinun pihatiesi jää talvella auraamatta eikä kukaan parinsadan kilometrin säteellä myy sinulle heinää.

Kirjoittajan mielestä hevosta tulisi olla laitonta pitää yksin. Vasta kolme hevosta on lauma, mutta kolmen porukassa yksi hevosista jää helposti kolmanneksi pyöräksi. Viisainta on siis mitoittaa talli ainakin neljälle hevoselle. Kotitalliin tulee helposti keräiltyä hevosia ("kyllähän viisi menee siinä kuin neljäkin") tai otettua vuokralainen, jotta kustannukset pysyisivät kurissa.

Vuokralaisia ottaessa päästät helvetin irti: Pian koet omakohtaisesti ne asiat, joiden takia päätit alunperin laittaa oman tallin. Vuokralaiset vaativat sitä, tätä ja tuota. Et ole ensimmäinen, jolta vaaditaan hevosten yksintarhausta, suojien pukemista tarhaan tai loimitusta säällä kuin säällä. Ainakin yksi mahdoton asiakas kuuluu kalustoon jo tilastotasolla. Vaihtoehtoisesti otat vuokralaisen, hevonen saapuu, etkä näe vuokralaisesta enää vilaustakaan saati saa koskaan rahojasi. Sinulla on ristinäsi x-määrä hevosia, joita hoidat kuin omiasi, omilla rahoillasi, etkä eläinsuojelumääräysten takia pääse niistä eroon oikein millään.

Lyhyesti sanottuna ihminen, joka haluaa pitää hevosensa kotona, tarvitsee ennen kaikkea
a)rahaa,
b)tietotaitoa (millaista on hyvälaatuinen heinä, koska kutsutaan eläinlääkäri, millainen pohja ratsastuskentässä on oltava),
c)pitkää pinnaa ja sosiaalista osaamista sekä
d)tukiverkoston, joka mahdollistaa loman pitämisen ja elämän oman tallipihan ulkopuolella.

tiistaina, huhtikuuta 26, 2011

Blogisisko on nyt hyvin hyvin vihainen

Ai että minä tykkään osallistumisesta silloin, kun se ei vaadi kuin hiukan päänvaivaa ja näpyttelyä. Mielenosoituksiin IRL - vaikka kuinka hyvän asian puolesta - osallistun laiskahkosti, mutta provoaminen, nillittäminen ja päteminen tietokoneen ääressä kyllä sujuu.

Tällä hetkellä Blogistanin pääpuheenaihe (ainakin vanhojen polkkaajien keskuudessa) on täti, joka yrittää omia blogisisko-sanan vain omaan käyttöönsä. Uhkailuja on lähetetty ja blogisisko-sana poistamaan kehotettu. Blogisisko-blogin pitäjällä on jopa otsaa väittää, että hän on keksinyt "blogisisko"-sanan ihan itse.

Itseäni aihe liippaa sikäli läheltä, että edesmennyt Tiramisu-blogi sai kiittää nimeään italialaisesta jälkiruuasta. Toki se oli myös tyttöjen alunperin Tiralle antama lempinimi. Misu-osa vakiintui myöhemmin koskemaan minua. Onneksi tiramisu oli vain jälkiruuan yleisnimi eikä rekisteröity tavaramerkki. 2000-luvun alussa, jolloin TiraMisu-blogi eli kukoistuskauttaan, oli maailmalla useampi samanniminen blogi. Kaikille oli tilaa, eikä nillitystä harrastettu.

Nykyinen blogini on nimensä velkaa 80-luvulla perustetulle rock-yhtyeelle nimeltä 500 kg lihaa. 500kg on sattumalta myös keskivertohevosen paino, joten nimi on sangen osuva. Blogini ei pyri vähättelemään yhtyettä, jolta on nimensä varastanut. Taustalla on syvä kunnioitus, vaikken musiikkia käsittele. Blogi on ollut tällä nimellä olemassa vuodesta 2004, eivätkä artistit Kuula ja Röyhkä ole syyttännet plagioinnista tai kehottaneet vaihtamaan nimeä. Taiteilijat eivät liene pikkusieluista väkeä.

Blogisisko-nimen rekisteröintiä tulee olemaan kiintoisaa seurata. Pidän juuri ja juuri mahdollisena, että Blogisisko erisnimenä saattaa tuon rekisteröinnin saada. Selvää lienee, että blogisisko-sana yleisnimenä on ja tulee olemaan kaikkien blogisiskojen vapaassa käytössä.

Blogisiskot, älkää alistuko!

sunnuntaina, marraskuuta 14, 2010

Iskuja ja takaiskuja

Nyt iski uskonpuute. Olen yrittänyt aktiivisesti kehittää ratsastus- ja muuta hevososamistani tässä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Sitä ennen olin muutaman vuoden hevosen selässä lähinnä matkustaja, jota ennen puolestaan vietin vuosikymmenen ratsastuskouluilla vakitunneilla puurtamassa ja oppimassa (osin huonoja ynnä vääriä) ratsastus- ja hevosenkäsittelytaitoja.

Kehitystä on toki tapahtunut runsaastikin, mutta nyt kun alkaa olla aika hienosäätää, eikä itselleni enää riitä suunnilleen oikein-suoritus eikä hevosen keskeneräisyyteenkään voi vedota, on todellisuus karu. Minulla on huono kunto, tasapainossani on paljon parantamisen varaa ja hevoseni olen päästänyt aivan liian helpolla ja se on taantunut tädin halipullaksi.

On vähän hemmetin hankalaa keskittyä ratsastamiseen, hevoseen, omaan hengitykseensä ja kulloinkin vaadittavaan minimaalisen pieneen painon tai asennon muutokseen, jotta suoritus menisi ns. nappiin. Ratkeilen raivosta, kun päätän tehdä tietyssä kohtaa esim. siirtymisen ja hevonen tekee sen jo ennen kuin minä. Vika ei ole hevosessa vaan siinä, että ajatukseni saa kropassani aikaan toimintaa, johon hevoseni välittömästi reagoi.

Herkkä hevonen on mahtava, mut ah! niin haastava ratsastettava. Oma keskittymiseni tuntuu olevan kultakalan luokkaa ja hiljattain aloittamani ratsastajan pilates paljasti karun totuuden toispuoleisuudestani. Kroppani oikea puoli on lähestulkoon tunnoton ja syviä lihaksia on vaikea saada toimimaan mielen kanssa yhteistyössä.

Tappiomieliala ei auta yhtään. Kun on ratsailla varma, ettei joku asia kerta kaikkiaan onnistu, niin eihän se onnistu; kroppa kun viestittää hevoselle, ettei ole tarpeen tehdä kun ratsastaja ei usko itseensä. Psyykkinen valmennus ja luottamus omaan osaamiseensa on iso osa urheilusuoritusta - myös ratsastuksessa.

Vinkunaa ratsastuksen vaikeudesta ja koko lajin älyttömyydestä lienee luvassa vielä paljonkin kun täti tulevalla viikolla CR-tunnit aloittaa.



Peace (of cake?)

keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Elämäni hevoset vol. 2; rakas ruuna

Ensimmäinen osa löytyy tästä.

Elämäni hevosia koskeviin pohdintoihin on reilussa parissa vuodessa tullut yllättävän paljon uutta perspektiiviä. Hevosrakkaani ovat pysyneet samoina, mutta lisäkokemuksen ja -opiskelun kautta olen alkanut nähdä ne uusin silmin.

Ensimmäinen rakkaistani, lv-ruuna, opetti tasapainon ja selässä pysymisen lisäksi huomattavan paljon vastuuntunnosta ja vastavuoroisuuden merkityksestä. Opin rakastamaan ja luottamaan hevoseen ehdoitta ja se vastasi näihin tunteisiin tekemällä puolestani mitä tahansa, mitä vain osasin ja keksin pyytää. Se ylitti huteron sillan ja suot ja ohitti sadettajat, nuo maailman pelottavimmat suhisijat.

Tuon ruunan kanssa opin sen, että kun hevonen luottaa, on ihmisen velvollisuus olla tuon luottamuksen arvoinen. Jälkikäteen ajatellen on itsestään selvää, ettei hevosta ratsasteta yli sillan, jonka kestävyydestä ei ole varmuutta. Onneksi silta kesti, luottamus säilyi ja tyttö kasvoi naiseksi ja pääsi tyhmänrohkeudestaan ainakin suurimmalta osin eroon.

Viimeisinä yhteisinä kesinämme ruuna laidunsi ja liikkui muutenkin täysin vapaasti pihapiirissä. Se oli aina siellä missä minäkin. Korkeintaan pari minuuttia kerrallaan se kokeili villin ja vapaan hevosen elämää pihan toisella puolella ilman näköyhteyttä minuun. Saatoin lojua nurmikolla lukemassa kun hevonen jotain säikähdettyään laukkasi luokseni, pysähtyi, tönäisi turvallaan vähän jalkaani tai kättäni ja jatkoi sitten omia hevosmaisia juttujaan.

Minulla ei käynyt edes mielessä, että voisin jäädä hevosen alle, jos se säikähtäessään sinkoaa arvaamattomaan suuntaan. Vaikka ruuna olisi ollut kuinka kauhuissaan, en ollut sille sokea piste, vaan tuki, turva ja toivottavasti myös ystävä.

Tämän ensimmäisen varsinaisen hevosrakkaani kanssa toimin pitkälti vaistonvaraisesti, toki ratsastuskoulun oppeja peruskäsittelyssä ja -ratsastuksessa noudattaen. Ihmislapsi on 14-vuotiaana vielä paljon vaistoissaan kiinni, selvästi aikuista enemmän. Niin oli ainakin minun kohdallani. Jonkin vaistoissani on täytynyt olla kohdallaan, koska tuo hevossuhde toimi lähes täydellisesti peräti kymmenen vuoden ajan.

Tuon hevosen kanssa kasvoin aikuiseksi ja opin olemaan luontevasti ja rauhallisesti hevosten kanssa. Paljolti ruunan ansiosta minusta tuli hevosten kanssa sopivan itsevarma ja omaa maalaisjärkeään käyttävä sekä vaistojaan uskova ihminen.
Myöhemmin tämä johti siihen, missä nyt mennään: En enää usko kaikenkarvaisia asiantuntijoita sokeasti ja vain siksi, että he ovat laajalti tunnettuja. Nykyisin osaan poimia eri ihmisiltä eri asioita, juuri niitä, jotka sopivat minun tapaani toimia ja auttavat minua kehittymään tällä valitsemallani tiellä.


Makasin tallinedusnurmikolla kun ruuna päätti
päivätorkkunsa sisällä viileässä ja tuli ulos helteeseen
laiduntamaan. Kamera sattui olemaan hollilla. Älkää
kokeilko samaa kotona, en minäkään näin enää tekisi.



maanantaina, marraskuuta 16, 2009




Juuret

Ruuna alkaa olla kunnon talvikarvassa. Juuri paksu karva toi esiin hämmästyttävän selkeitä yhtäläisyyksiä takhin - tunnetaan myös mongolian villihevosena ja przewalskin hevosena - ja curlyn välillä. Näitä ovat pienehkön koon, vahvojen raajojen ja tiiviin, kompaktin rakenteen lisäksi myös huomattavan pienet korvat ja sieraimet. Myös silmät ovat pienet, mutta tulvillaan älyä ja nokkeluutta, joiden turvin selvitä alkukantaisissa oloissa.



Curlyt tulevat takhien tavoin toimeen erittäin niukalla ravinnolla ja ylensyöttämistä tuleekin varoa. Curly voi kehittää - muiden alkukantaisten rotujen tavoin - herkästi kaviokuumeen liian rehevällä laitumella.
Lisää curlyista selvällä suomen kielellä voi lukea täältä. Englanniksi tietoa on saatavilla runsaammin, alkuun pääsee esim. ICHO:n sivuilta.

Takheista lisää esim. niiden kotiuttamisprojektin sivuilta.


Erilaisista kuvakulmista huolimatta näissä naamoissa
on mielestäni paljon yhteistä: otsa on leveä ja silmät
ovat kaukana toisistaan. Huomaa pikkuiset sieraimet.




lauantaina, syyskuuta 19, 2009

Ottaisinko hevosen omaan pihaan?

Yhä useampi hevosenomistaja haluaa hevosensa syystä tai toisesta "omaan pihaan". Syitä on monia: Huonoon palveluun ja/tai hoitoon kyllästyminen täysihoitotalleilla, halu pitää hevonen lähellä kaiken aikaa, vanha mukava raha.

Purkaa alamme viimeisestä kohdasta. Raha. Täysihoitotallit nostavat vuokriaan sitä mukaa, kun työvoimakustannukset, kuivikkeiden ja heinän hinnat -sähköstä tai vedestä puhumattakaan- nousevat. Köyhä hevosenomistaja laskee, että oma polle käyttää satasen edestä rehua ja kuiviketta kuukaudessa. Maneesitallilla hevosen täysihoito maksaa helposti 600€/kk. Kotihoito on siis merkittävä säästö, onhan?

Vaikka asuisi jo valmiiksi maalla ja tontilla könöttäisi esim. hyväkuntoinen vanha kivinavetta, joka suorastaan kutsuu tuomaan hevoset kotiin, saattaa toteutus osoittautua yllättävän hankalaksi. Lupia on haettava ja rakennukseen tehtävä muutoksia. Helposta ja nopeasta hevosten kotiin ottamisesta saattaakin tulla yllättävän kallista ja vaikeaa.

Vanhat navetat ovat yleensä nykysäädösten mukaan liian matalia hevosten pitoon. Siispä kattoa korottamaan. Tee-se-itse-mies tai -nainen saattaa suoriutua urakasta melko vähäisin kustannuksin, mikäli ei laske omalle työlleen hintaa. Kädettömämpi palkkaa ammattilaisen -ja maksaa.

Ilmanvaihto on usein seuraava pulma. Navetasta löytyy pari laudoilla peitettyä pienen pientä tuuletusaukkoa. Laudat pois ja ilma liikkumaan, sano. Vaan missä vika, kun kosteus edelleen tiivistyy navetan seiniin ja herkimmät hevoset oireilevat kun heinä- ja kuivikepöly ei poistu ja ilman ammoniakkipitoisuudet ylittävät kaikki raja-arvot?

Ennen vanhaan kosteutta ei niinkään osattu pitää eläimille haitallisena kunhan vain lämpöä riitti. Tänään ollaan sitä mieltä, että ulko- ja sisäilman lämpötilaerojen pitäisi olla mahdollisimman vähäiset. Talliin suositellaan vain sen verran lämpöä, kuin on välttämätöntä, ettei vesi jäädy. Lämmön ei siis tarvise nousta talvella kymmeniä asteita plussan puolelle. Liika kosteus puolestaan on pelkästään haitaksi ja altistaa hevosen hengityselinsairauksille ja saa homeet ym. kasvamaan.

Vanhoja navettoja ei nyt vaan ole suunniteltu mahdollisimman hyvää ilmanvaihtoa silmällä pitäen. Vaihtoehtoina ovat ilmanvaihdon lisääminen joko rakenteellisesti tai koneellisesti. Kumpikin vaihtoehto maksaa.

Valmiin ulkorakennuksen omistajankin kannattaa siis varautua merkittäviin kustannuksiin tehdessään rakennuksesta hevosille kelvollista. Asianmukaisten tallitilojen ja rehuvaraston rakentamiseen omalle tontille alusta asti saa myös varata euroja ihan kivan määrän.

Ensialkuun tarvitaan rakennuslupa. Luvat, kuvat ja vastaava rakennusmestari ovat ensimmäiset kulut.
Pian päästäänkin jo alkuun eli perustusten tekoon: Kaivu, sorat, hiekat, valut, putket, kaivo, eristys, laitevuokrat, työ.
Tallirakennuksen runko ja katto: harkkoa tai sahatavaraa monen rahan edestä, eristys, ovet, ikkunat, työ.
Sisätilat: lattiavalut, karsinaelementit metallia tai sahatavaraa, sähköt, putkityöt, sisätilojen maalaus/kalkitseminen, ruoka- ja juomakupit, suolakivitelineet(!), jyrsijänpitävät rehunsäilytysastiat, kalterit ikkunoiden eteen, työ.

Itse tallirakennuksen lisäksi tulevat vielä tarhan- ja laitumenteon kustannukset sekä tietysti rehukustannukset. Hyvin tehtyjen eli salaojitettujen ja pohjakankaalla "vuorattujen" tarhojen ja ratsastuskentän rakentamiskustannukset ovat pohjan osalta yllättävän suuret. Lisäksi tulevat vielä aitausmateriaalit -ja ne työkustannukset.

Kun tallirakennus ja tarhat ovat valmiina, alkaa rahanmeno olla hallinnassa, mutta ongelmat ovat vasta alussa.
Mistä pienostaja saa edullisesti heinät, kaurat ja kuivikkeet?
Kuka korjaa hevosten aidoille ja karsinoille tekemät vauriot?
Miten laidunta hoidetaan?
Mistä tunnistaa hyvän kengittäjän? Kuinka saan sen käymään meillä vain kahden hevosen takia?
Ratsastuskentän hoito ja sen kustannukset?
Jos haluan lomalle tai kyläilemään, kuka hoitaa hevoset?

Lyhyesti sanottuna ihminen, joka haluaa pitää hevosensa kotona, tarvitsee ennen kaikkea a)rahaa, b)tietotaitoa (millaista on hyvälaatuinen heinä, koska kutsutaan eläinlääkäri, millainen pohja ratsastuskentässä on oltava) ja c)tukiverkoston, joka mahdollistaa loman pitämisen ja elämän oman tallipihan ulkopuolella.

Helppo ja halpa talliratkaisu





sunnuntaina, elokuuta 23, 2009

Astetta karumpi herätys

Meikäläinen tuppaa pyörimään vain tuttavien hyvin organisoiduilla ja toimivilla talleilla ja on onnekseen enimmäkseen tekemisissä hevosalan rutinoitujen ammattilaisten kanssa. Pudotus oli kova ja karu, kun puolituttujen, mutta omien sanojensa mukaan kokeneiden hevosihmisten kanssa reissuun lähdettiin. Ihmishenkiä ei sentään menetetty, vaikka useampi henkilö tuntui ihan vakavissaan yrittävän vammauttaa sekä itsensä että muut. Kokemukset innoittivat minua kirjoittamaan ylös muutamia turvallisuusnäkökohtia (aloitteleville) maastoratsastajille.
En voi olla hämmästelemättä, että mitä kerpelettä niissä ratsastuskouluissa nykyään opetetaan kun ihmisillä ei ole alkeellisintakaan käsitystä turvallisesta hevosenkäsittelystä ja kimpassa ratsastamisesta.

1. Hevosen selässä ei pueta eikä riisuta
Tämä on ihan perusasia. Jos ratsastajan käsi/kädet ovat jumissa hihassa ja hevonen kompastuu tai pelästyy, on melko mahdotonta pysyä tasapainossa ja sitä myöten satulassa. Kun yksi ratsastaja putoaa ja yksi hevonen riekkuu vapaana, hermostuvat myös muut hevoset. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on liuta loukkaantuneita ratsastajia ja irrallaan juoksevia hevosia. Jos vapaaksi päässeet hevoset lähtevät paniikissa kotia kohti, voi seuraus olla liikenteessä vammautuneita tai kuolleita hevosia ja päättömässä paniikkilaukassa katkenneita hevosenjalkoja.

2. Ratsastaessa ei valokuvata tai puhuta kännykkään
Hevonen saa ratsastajasta tukea ja turvaa. Hevonen huomaa, kun ratsastajan tarkkavaisuus siirtyy muuhun kuin ratsastukseen. Jos ratsastaja tekee omiaan, joutuu hevonen liian suureen vastuuseen ja saattaa säikkyä olemattomia ja esim. hypähtää sivuun. Jos ratsastaja tähyilee kameran linssin läpi tai keskittyy puheluunsa, hän ei pysty havaitsemaan muutoksia hevosen käytöksessä tai mahdollisia edessä olevia esteitä, esim. kuoppia tai oksia.
Seuraukset voivat olla samat kuin ykköskohdassa. Yhden ihmisen sooloilu on vaaraksi koko ryhmälle.

3. Ryhmän mukana on pysyttävä
A) Jos välimatkat jäävät liian pitkiksi, on -taas kerran- suuri vaara, että hevoset pelästyvät. On aina parempi ravata edellinen ratsukko hallitusti kiinni kuin menettää mutkassa tai metsän siimeksessä näköyhteys, jolloin hevonen luonnollisesti hätääntyy kun kaveri häviää näkyvistä ja yrittää todennäköisesti ampaista pikavauhtia edellä menevän perään.
Takana ratsastaville on tietenkin hyvä ilmoittaa, että nyt ravaan edellisen kiinni, jotta he osaavat tähän varautua.
Jos välien liiallista pitenemistä ei syystä tai toisesta voi välttää tai ei voi/uskalla ottaa muita ravaten kiinni, huudetaan edellä meneville odotuskehotus ennen kuin he katoavat näkyvistä.

B) Kukaan ei poistu ryhmästä mistään syystä
Esim. pudonneita tavaroita ei lähdetä yksin hakemaan. Ei ole turvallista viedä itselleen tuntematonta hevosta eroon porukasta ja samalla tähyillä kadonnutta tavaraa. Hevonen menettää tällaisessa tapauksessa ratsastajan antaman turvan ja kun lajitoveritkin ovat poissa näkyvistä, on varsin todennäköistä, että hevonen ajautuu paniikin partaalle ja lähtee omin neuvoin muiden perään. Siinä on taas suuri vaara ratsastajan suistua satulasta. Mahdolliset seuraukset voi kerrata kohdasta 1.
Jos tavaroita putoaa tai on muusta syystä pysähdyttävä, takaisin kääntyy koko ryhmä tai ratsastaja tulee alas satulasta, antaa hevosensa vetäjälle "säilytykseen" ja palaa jalkaisin etsimään omaisuuttaan. Joka tapauksessa ryhmälle ja etenkin ryhmän vetäjälle on ilmoitettava kaikista pysähdyksistä.

C) Omien voimavarojen arviointi näyttää olevan joillekin vaikeaa. Muutamia suuntaa-antavia vinkkejä:
*jos et jaksa itse kävellä neljää tuntia, et taatusti jaksa ratsastaa neljää tuntia
*jo pelkkä käyntimaasto vastaa rasittavuudeltaan vähintään kävelyä, nopeavauhtisempi maasto puolestaan reipasta hölkkälenkkiä
*ylipainon aiheuttamat ongelmat eivät häviä ratsailla vaan suorastaan päinvastoin

Erillinen huomautus islanninhevosratsastajille:
Puolitoista-kaksi tuntia issikkaratsastusta vastaa rasittavuudeltaan tuntia muilla roduilla. Islanninhevosia on jalostettu satoja, jopa tuhansia vuosia pelkästään siihen, että kyyti on ratsastajalle mahdollisimman mukavaa, turvallista ja voimia säästävää. Useimpien muiden hevosrotujen jalostushistoria on paljon lyhyempi ja jalostusperusteet ovat täysin erilaiset. Puoliveriset ratsuhevoset on jalostettu askeltamaan näyttävästi ja siinä ei totisesti ole ratsastajan mukavuutta ajateltu. Suomenhevosia puolestaan on ratsujalostettu muutama kymmenen vuotta, siinä ajassa ei ihmeitä tehdä kun aikaisemmat jalostusperusteet ovat olleet nopea ravi ja hyvä vetokyky.

Ryhmä on ryhmä, siellä ei sooloilla. Kotona omilla hevosillaan kukin toimii kuten haluaa, mutta ryhmässä sooloilu asettaa aina vaaraan myös kaikki muut.

Nykyään ei näköjään mikään ole itsestään selvää. Maalaisjärki on katoava luonnonvara ja minä-minä-minäitse-kaikki-mulle-heti-nyt-ajattelu näyttää vallitsevan kaikenikäisten keskuudessa. Toivoa sopii, että tuleville ratsastuksenopettajille todella korostetaan turvallisuusnäkökohtia.

maanantaina, syyskuuta 15, 2008

Hevosia tulee jo korvistakin

Up'n'date: Lehdessä on myös asianmukaisesti huomioitu Tallitähdet-ohjelma.

Viikonlopun piikkiin vielä tämäkin: Pete on ponipoika



Kovasti oli hevospainotteinen viikonloppu. Televisio välitti peräti kaksi hevosaiheista ohjelmaa: Sunnuntai-iltana tuli loistava dokumentti, jossa yhdysvaltalaisista vangeista koulutettiin "hevoskuiskaajia" eli heitä opetettiin opettamaan villeistä mustangeista toimivia ratsuhevosia. Tämä helmi tulee uusintana ensi lauantaina klo 13.10 eli silloin töllön ääreen ne, jotka eilen ohjelman missasivat. Dokkari on nähtävillä myös Yle Areenassa.

Toinen tv:n hevosia sivuava ohjelma oli luonnollisesti jo etukäteen kovaa kohua herättänyt Tallitähdet, jossa teinit opettavat ö-luokan julkkiksia ratsastamaan. Satulahuoneen Heidi viittaa omassa kirjoituksessaan ohjelmaan ja minä olen luonnollisesti Kyran kanssa samaa mieltä.

Kun ratsastusta opetellaan normaaliin tapaan, se tehdään ennen kaikkea turvallisesti. Tallitähdissä on haettu vauhtia ja näyttävyyttä enkä usko, että mukaan uskaltautuneilla julkkiksilla on pienintäkään hajua siitä, kuinka vaarallista tuollainen hosuminen ja aloittelijoille täysin sopimattomien hevosten kanssa pelleily voi olla. Tässä kohdassa homma kusee ja kunnolla. Miksei ohjelman järjestäjä ole valinnut rauhallisia ja luotettavia hevosia? Ai niin, mutta silloin ei saada vauhtia eikä vaarallisia tilanteita. Vähät siitä jos joku osanottajista vaikkapa halvaantuu.. Ratsastukselle tehdään ihan kunnolla hallaa tällä ohjelmalla. Monelta hevosista ja ratsastuksesta innostuneelta lapselta ja nuorelta kiellettäneen ratsastustunnit ohjelman perusteella.

Viikonlopun tärkein hevostapahtuma oli luonnollisesti Kyra Kyrklundin klinikka Helsingissä. Olisin kovasti mielelläni mennyt paikalle mutta työ - arkinen tallityö - esti. Haastattelin innokkaasti paikalla olleita tallilaisia ja kovasti olivat tykänneet. Kouluratsastus on hitaasti mutta varmasti muuttumassa pehmeämpään ja hevosystävällisempään suuntaan, mikä minua suuresti ilahduttaa.

Tärkeä tapahtuma oli myös Mustadin 110-vuotisjuhlakilpailu Ruotsissa. Suomalaisia kengitysseppiä oli sekä kisaamassa että kannustusjoukoissa. Juhlapäivällisen pukuteema oli western, mikä aiheutti hieman jupinaa suomalaisten seppien keskuudessa. Tässä maassa ei ole kovinkaan montaa western-hevosten erikoiskengityksiin perehtynyttä seppää eli heidän joukostaan ei juuri western-harrastajia eikä täten asianmukaisia releitäkään löydy. Miten sitten lienevät ratkaisseet pukuongelman ne, jotka päivälliselle osallistuivat, en tiedä.

keskiviikkona, kesäkuuta 25, 2008

Hiiriä ja ihmisiä

Tallihiirten poikaset ovat näemmä kuoriutuneet ja lähteneet pesästä. Joka paikka on täynnä jumalattoman sööttejä hiiripikkuisia ja sitä itteään eli jyrsijän paskaa. Tallikoirilla on helpot ajat kun pikkuhiiret eivät vielä osaa varoa niitä. Teurastus on käynnissä ja uhreja lojuu pitkin poikin tallin käytäviä. Omin käsin en raaski pikkuhiiriä tappaa mutta koirille kyllä osoitan ne ja myrkyt levitän ilman mitään omantunnontuskia.

Hiiret, myyrät ja joskus rotatkin ovat talleilla ja muissa isommissa eläinyksiköissä välttämätön paha. Kunnollinen tallikissa tai -koira on painonsa arvoinen kullassa. Lisäksi kannattaa myrkyttää kunnolla muutaman kerran vuodessa eri myrkkyjä vaihdellen. Pikkujyrsijät tulevat hämmästyttävän nopeasti resistenteiksi* yhdelle myrkkylaadulle eikä niiden populaation kurissapito onnistu myrkkyä vaihtamatta.

Kevään hupijuttu oli kun löysin yhdestä myrkkylaatikosta myyränpesän. Siellä oli emo hoivannut poikasiaan ja saatellut ne maailmalle. Ruokaakin sai kätevästi ihan vierestä, ei tarvinnut laatikosta poistua. Tällä hetkellä pikkutallissa vipeltänee edelleen jokunen tietylle myrkylle vastustuskykyinen myyräyksilö.

Uudessa kodissani vallitsi pitkän aikaa melkoinen hiiriongelma. Maaseudulla omakotitaloissa on aina talvisin jonkin verran hiiriä mutta nämä olivat saaneet talon edellisten asukkaiden aikana mellastaa ja lisääntyä vapaasti (olivat kuulemma tyhjentäneet kymmenen kilon koiranruokasäkin alta viikossa!).

Ensimmäinen toimenpide muuton jälkeen olikin virittää hiirenloukut. Noin puolentoista kuukauden ajan keskimääräinen hiirisaalis vuorokaudessa loukuissa oli neljä kappaletta. Loukut napsahtelivat yötä päivää ja vainajia kertyi. Lisäksi vintillä oli huolella ja rakkaudella viritetyt myrkkylaatikot. Kaikki elintarvikkeet säilytin ja säilytän hiirenpitävissä purkeissa. Silti taistelu hiiriä vastaan kesti sen puolitoista kuukautta ja välillä iski uskonpuute kun tuntui, etteivät nämä lopu ikinä.

Huhtikuun lopulla taistelussa eloonjääneet metsähiiret muuttivat pois ja sen jälkeen saalis oli pelkkiä kotihiiriä. Lopulta loukut kävivät enää harvakseltaan eikä komeroihin ilmestynyt uusia papanoita ja pissaläikkiä. Taistelu oli voitettu!

Sota alkanee uudelleen muutamien kuukausien kuluttua kun syyskylmät ja ravinnonpuute ajavat metsähiiret asuntoihin. Kotihiiripopulaationi on toivoakseni kuollut sukupuuttoon tai ainakin muuttanut naapuriin.

*Omiin kokemuksiin perustuvaa päättelyä, tälle ei liene tieteellisiä perusteita.


keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008

Koirasta rukkaset - paras idea ikinä!

Helevetin kuutisentoista. Tuli niin hiano alku juhannukselle että. Koirajuniori (ikä viisi ja puoli vuotta) söi kauppareissun aikana kämpillä yli 20kpl vahvoja koirien maksanmakuisia särkylääkkeitä jotka oli varattu mahdollisen käärmeenpureman ensiavuksi mökkilomalle. Tietenkään niin suurta määrää kipulääkettä ei saa syöttää edes kahdelle koiralle koko neljän päivän aikana vaikka olisivat kuinka kivuissaan. Minä nyt kumminkin varaudun kaikkeen ja otin mukaan ison satsin tabuja.

Koiraperkele oli avannut siististi kassin vetoketjun, ottanut esiin särkylääkepussin ja vetänyt koko satsin mätiin maksoihinsa. Oksentamaan tuota ties monennenko polven katukoiraa ei saa kotikonstein millään. Se, minkä koira on syönyt, myös pysyy sen vatsassa.

Mies on tällä hetkellä hakemassa parafiiniöljyä ja leseitä, jotta koko särkylääkesatsi ei pääsisi imeytymään koiran elimistöön. Parafiiniöljyn antaminen koiralle on vihoviimeistä. Tai ei niinkään itse antaminen vaan jälkiseuraamukset. Öljy näetsen valuu hissukseen koiran läpi noin kolmessa vuorokaudessa jonka aikana koiraa ei voi pitää kalustetuissa huoneissa. Sitä öljyä nimittäin puskee ulos koko ajan, ulosteensekaisena tiätty.
Piti taas tämäkin kokea.

perjantaina, toukokuuta 30, 2008

Unohdin sitten kaviokuumeherkän hevoseni yliajaksi laitumelle. Laidun onneksi oli semmoinen jo melkein loppuun syöty lohko eikä yliaikaakaan tullut kuin viitisen minuuttia. Olen ollut ihan himmeän varovainen ja Ruuna on saanut laiduntaa noin vartin verran päivässä. Siinä ajassa se ei suinkaan tule kylläiseksi vaan vain kiukkuiseksi ja joka kerran olen saanut juoksuttaa sitä hetken verran ennen kuin se on antanut kiinni. Onni että Ruuna on sen verran laiska, ettei se todellakaan käytä hyväkseen koko laitumen laajuutta juostakseen minua karkuun. Kunhan tekee mielenosoituksellisesti ympärilläni laukkaympyrän tai pari.

Ruunalla on joko uhmaikä tai sitten meillä on pahemman luokan välirikko. Eilen pa-has-ti mistiin menneen lastausharjoituksen jälkeen soitin paniikin vallassa western-opettajalleni joka onneksi lupasi minulle yksityisopetusta ja lohdutteli muutenkin. En silti ole enää varma mistään kun ennen niin helposti lastautuva Ruuna järjesti sellaisen shown että oksat pois. Tästä lannistuneena sallin erään huollettavan hevoseni hiukan simputtaa minua eilen ja eikös se ryökäle jatkanut samaa menoa tänään. Illalla sille on tehtävä kurinpalautus ja se on aina isompi homma kuin se, ettei alun alkaenkaan päästä kuria löystymään.

Ää-ä, mä en ymmärrä hevosista mitään, en osaa mitään enkä kykene oppimaan mitään. (Tämä on taas näitä päiviä.)

keskiviikkona, helmikuuta 27, 2008

Ruuna on ihan ylikiltti nyt kun yritän taas puuhailla sen kanssa enemmän. Se haluaa tehdä kaiken tavallistakin paremmin ja oikeammin. Sukkistäti ratsasti sillä tänään ja raportoi edistymisestä. Varsinkin alkutunnista Ruuna oli halunnut kovasti miellyttää mutta se ilmeisesti väsähti tai ainakin kyllästyi lopputuntia kohti koska vaati e-rit-täin tarkat avut tehdäkseen mitään.

Sinnepäin-pyynnöt se kuittasi olemalla ymmärtämättä yhtikäs mitään. Yleensä Ruuna yrittää vaikka avut eivät olisikaan täysin selviä (reiluinta hevosen kannalta on käyttää aina kyllin selkeitä apuja mutta kukaan ei ole täydellinen ja toisina päivinä ratsastus sujuu paremmin kuin toisina. Tämä ei mitenkään viittaa siihen, että Sukkistäti käyttäisi apuja erityisen epäselvästi vaan inhimilliseen erehtyväisyyteen ylipäänsä. Eikä ne hevosetkaan aina täydellisiä ole.).

Ruunalla oli kuulemma ollut jännät paikat kun maneesissa oli ollut tavallista enemmän hevosia, peräti kolme ratsukkoa yhtä aikaa. Ruuna viettää niin rauhallista elämää, että pienikin mullistus kuten nyt esim. useampi ratsukko maneesissa tai vaikka maneesin ohi kulkeva hevonen on ylimääräisen jännityksen aihe. Pitänee ruveta säkittämään Ruunaa kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaan hälinään. Vaan minkäs teet kun talli on niin rauhallinen.

Ruuna kärsii satulaprobleemista. Oikeastaan kärsijä olen minä kun en voi ratsastaa kun sopivaa satulaa ei tällä hetkellä ole kun länkkäri on jäänyt liian kapeaksi. Sukkistäti käyttää enimmäkseen koulusatulaa, joten ongelma ei koske häntä. Minä taas en suurin surminkaan epämukavaan enkkusatulaan enää istu jos voin sen välttää. Ratsastanen siis ilman satulaa kunnes Ruunalle löytyy sopiva penkki. Toivottavasti se tapahtuu edes lähikuukausina. Todella leveälle ja erittäin lyhyelle hevoselle on kovin kovin hankalaa löytää sopivaa satulaa.

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2008

Alan olla valmis esittämään raportin asumisolosuhteistani nyt, kun olen asunut maalla rapiat kolme vuotta. Tällaista minullakin on. Tänä keväänä vain ei ole lunta.

Jäsenhakemus EFFIin tehty. Lue esim. täältä miksi. Tämän adressin käväisin myös allekirjoittamassa.

Enää kaksi päivää vaivaa ja vastuuta vieraista elikoista. Sen jälkeen nukun viikon. Kun saisi kaikki otukset pidettyä elossa ja terveinä vielä 48 tuntia.

Up n' date: Yksi kaakki kehitti tietenkin allergisen reaktion tms. jollekin ja on täynnä pientä näppylää. Ilmeisesti - onneksi - sillä ei ole kipuja eikä edes kutinaa. Tamma oli kovin tohkeissaan yhteisestä ajastamme kun suoritin sille tarkastusta eikä se päästänyt muita hevosia lähellekään.

Talon koiralla alkoi juoksu ja minun piti heivata oma leikkaamaton uroskoirani hoitoon. Nyt narttu etsii sitä, olivat tietysti ehtineet suunnitella perheenlisäystoimintaa jo.

keskiviikkona, helmikuuta 20, 2008

Olen ihan naatti. Hullua miten sitä hoitaa omat eläimensä vaikka vasemmalla kädellä mutta muiden omistamien eläinten kaitsenta aiheuttaa roppakaupalla huolta ja vaivaa. Järjellä ajatellen tiedän, että naarmu jollaisen kuittaisin Ruunan nahassa olankohautuksella on tuskin vakavampi, vaikka löytyykin vieraasta hevosesta. Silti pieni paniikki jyskyttää takaraivossa; entä jos haava tulehtuu? Pitäisikö minun sittenkin desinfioida sitä vartin välein? Jos se ei olekaan pelkkä pintanaarmu? Pitäisikö kutsua eläinlääkäri? Entä jos se kaakki ottaa ja kuolee?

Suoritan parhaillaan pihatossa asustelevan hevoslauman valvontaa. Pihatto on siinä mielessä helppo, että sen siivoamiseen menee karsinatalliin verrattuna minimaalisen vähän aikaa. Hevoset viettävät aikaa raittiissa ulkoilmassa lähes vuorokauden ympäri. Ne käyvät vain välillä sisällä ottamassa torkut pötköllään.

Tämä nimenomainen pihatto on suunniteltu siten, että hevosilla on erilaisia aktiviteetteja ja erilaisia pohjia, joilla liikkua. Osa ulkotarhasta on ihan kovapohjaista eli betonivalua, osa on normaalia maanpintaa ja osa hakkeella peitettyä maata. Paljasjalkahevoset kuluttavat ja hoitavat kavioitaan liikkumalla erilaisilla pinnoilla. Eri kovuusasteista on hyötyä myös niiden luustolle ja lihaksistolle.

Pihatossa elävää hevoslaumaa on hauska seurailla. Kaitsemani lauma on melko luonnonmukainen ja koostuu eri-ikäisistä tammoista ja niiden jälkeläisistä. Johdossa on vanha viisas tamma. Vain ori puuttuu, mutta suojatuissa pihatto-olosuhteissa laumaa vahtivan ja puolustavan orin läsnäololla tai sen puutteella ei ole kummemmin merkitystä. Tammat pompottavat urakalla lauman ainoaa ruunaa, joka on arvoasteikon hännillä. Ihmisenä minun käy tätä pahnanpohjimmaista sääliksi mutta jollei ruuna olisi laumassa, vähäarvoisin olisi joku toinen. Hevosten arvojärjestys on selkeä.

Hieman hämmennystä on aiheuttanut lauman uusin hevonen, äskettäin tullut tamma. Se on hiljalleen kohonnut arvoasteikossa ja on nyt lauman kakkostamma eli pomosta seuraava. Sille paikalle se jääneekin sillä johtajatamma on erittäin varma asemastaan. Se ei hätyytä tulokasta vaan on päinvastoin hyväksynyt sen ystäväkseen mistä suoranaisesti johtuukin uuden tamman aseman nopea nousu.

Oma Ruuna on nyreissään kun en ole ehtinyt puuhailla sen kanssa normaaliin tapaan. Hevoselle on mahdoton selittää, että ensi viikolla kaikki on taas normaalia. Hevonen elää nyt-hetkessä eikä pysty ymmärtämään tulevaisuutta kuin seuraavaan ruoka-aikaan saakka.