Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomenhevonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste suomenhevonen. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, tammikuuta 06, 2019

Uusi vuosi, uudet faktat. Ehkä.

Ihan ensiksi minun on myönnettävä, etten ole lukenut tutkimuksia vetopaniikista (onko sellaisia?) ja että epäilen kovasti sellaisen olemassaoloa. Olen toki nähnyt paljon kiinnittämisestä ahdistuvia hevosia ja kuullut kaikki tarinat siitä, kuinka hevonen on vetopaniikkipäissään kiskonut itsensä kuoliaaksi joko niskansa katkaisten tai kuoliaaksi kuristuen. Hevonen, josta piti tulla nuoruudessani ihkaensimmäinen oma hevoseni, päätti päivänsä jälkimmäisellä tavalla muutama päivä ennen ostotarkastusta. Omasta mielestäni (huomio, tämä on mielipide, ei fakta, koska tutkittua tietoa minulla ei ole) vetopaniikkia ilmiönä esiintyy, mutta sitä ei silti ole olemassa.

Kuulostaako hankalalta? Avaan: vetopaniikkitilanne syntyy, kun hevonen ei myötää paineelle vaan jää vetämään vastaan. Pakoeläimen kyseessä ollessa reaktio on hyvin luonnollinen (lue enemmän esim. Minna Tallbergin pohdinnasta täällä) ja voi ikävimmässä tapauksessa johtaa hevosen hengen lähtöön tai vaikeaan vammautumiseen - piti kiinnitys tai ei. Siinä vaiheessa kun hevonen on jo taistele tai pakene-moodissa, on tilannetta myöhäistä korjata - sillä erää. Minulle vetopaniikkihevonen on sellainen, jota ei voi pitää ikinä koskaan missään kiinni kiinni sidottuna. Reteästi väitän, että mikäli hevonen on asianmukaisesti koulutettu seisomaan sidottuna ja myötäämään paineelle, vetopaniikkia ei tule. Tällaisessa tapauksessa hevonen on oppinut, ettei mikään veto vapauta sitä ja/tai painetta vastaan ei kannata kamppailla vaan paineen poistaa vain sille myötääminen. Sekä "vetopaniikki" että rauhassa kiinnitettynä seisominen ovat käsittääkseni opittuja asioita eikä kumpikaan ole toista todennäköisempi yksilötasolla.

Olen työskennellyt eniten työhevosrotujen (esim. suomenhevonen, quarter, curly, vuonohevonen) kanssa ja voipi olla, että käsitykseni on näiden rotujen käyttäytymisen perusteella vinoutunut. Kokemusmaailmaani kuuluu silti suuri määrä erilaisia puoliverisiä, lämminveriravureita, poneja, vaihtelevasti muita hevosrotuja ja jopa jokunen täysiverinen, sekä arabi että englantilainen. Yhdelläkään näistä ei ole vetopaniikinomaista käytöstä, jota ei olisi saanut koulutettua pois. Esimerkiksi tunnen suomenhevosen, jonka kuka tahansa voi sitoa kiinni ja jättää paikoilleen vaikka tunneiksi - paitsi kyseisen hevosen omistaja, joka kivenkovaan väittää, että hänen hevosellaan on vetopaniikki. Hevonen toteuttaa siis omistajansa kanssa tämän oletusta ja riehuu itsensä hikeen jos sen yrittää laittaa kiinni. Tallihenkilökunta, kengitysseppä tai satunnainen paikallaolija voi kiinnittää ko. hevosen ilman mitään ongelmia.

Kuten olettaa saattaa, kyseessä ei ole omistajan omakasvatti vaan hevonen, joka on epäilemättä nuorena opetettu seisomaan kiinnitettynä. Hevosen omistaja valitettavasti vahvistaa joka päivä jokaisena paikallaolon hetkenään hevosensa ongelmakäyttäytymistä. Lienee sanomattakin selvää, että ko. hevosella on myös piikkikammo, se on liki mahdoton lastata ja sillä on myös tuhat ja yksi muuta erikoisongelmaa.

Hieman sivuraiteen kautta takaisin vetopaniikkiin tai "vetopaniikkiin". On syytä erottaa, onko kysymyksessä esim. hyvin vahvatahtoinen A)hevonen, joka paremman toivossa yleensä onnistumisen palkitsemana kiskoo vai B)todellinen paniikinomainen käytös. Kumpaankin voi koulutuksella puuttua. Jälkimmäisessä tapauksessa eli lähinnä oikeaa(?) vetopaniikkia ilmentäessä hevosen koulutuksessa palataan alkuun ja edetään, kuten varsan kanssa edettäisiin ja kas! entinen vetopaniikkihevonen seisoo pian kaikessa rauhassa paikallaan.

Edellinen tapaus on kimurantimpi ja kuvattua käytöstä toteuttaa esim. muuan nimeltä mainitsematon curly-herra. Mikäli sen sitoo vain yhdellä narulla, on sillä tapana kokeilla kiinnityksen pitävyyttä. Varsin usein koukku irtoaa seinästä tai riimu luiskahtaa hevosen korvien yli ja herra hevonen on vapaa lampsimaan heinäkasalle, nurmikolle tai tapaamaan muita hevosia. Kahdelta puolelta sidottuna Ruuna seisoo kuin tatti eikä testaile kiinnityksen pitävyyttä.

Kun herra Ruuna kaksi-kolmevuotiaana keksi, että kiinnityksestä pääsee irti, ratkaisin ongelman seuraavasti: päähän kolme riimua ja otuksen kiinnitys neljällä köydellä puomiin, joka ei takuulla petä. Siinäpä kiskoi. Huom! Tällaista konstia ei ehdottomasti käytetä oikeasti paniikkiin menevän hevosen kanssa - silloin saadaan niitä niskamurtumia ja kuristumisia. Tämän esimerkkihevosen ollessa kyseessä tiesin, ettei sillä ole paniikinhiventä vaan irtipääsyn takaama syöminen tai muu itse valittu toimi on ollut palkkio sinänsä. Muutaman minuutin tempoilun jälkeen puomissa seisoi hyvin nöyrä ja epäilemättä myös niskakipuinen hevonen.

(Niska kuvattiin myöhemmin, ei vaurioita. Tässä menetelmässä on riskinsä enkä voi suositella sitä kellekään nimenomaan mahdollisten hevoselle aiheutuvien terveyshaittojen takia. Ylimalkaan olen sitä mieltä, että normaalijärkinen hevonen oppii oman toimintansa seuraukset ja että työhevosen tärkein tehtävä on osata seistä paikoillaan. Kun puhutaan kymmenistä tai jopa sadoista koulutettavista varsoista vuositasolla, lienee maailmalla yleisin metodi laittaa varsa naruriimussa seisomaan kiinni. Tempoilu ei auta, ja jos joku kuristuu tai katkaisee niskansa, se ei ole työhevosainesta eikä kukaan jää murehtimaan.)

Suomessa hevosblogien keskimääräinen lukija lienee harraste- ja/tai lemmikkihevosen omistaja tai vuokraaja, jolla on hyvin aikaa kouluttaa hevosensa seisomaan hyvällä niin, että toivotusta käytöksestä seuraa palkkio. Mikäli oma tietotaito ei riitä, voi nykyisin ottaa yhteyttä eläinkouluttajaan, joka opastaa sekä omistajaa että hevosta vaihe vaiheelta niin, että toivottu tulos saavutetaan.


Kuvituskuvassa esimerkkicurly seisoo kiinni kahdelta puolelta kengityksen yhteydessä. Kengitysapulainen huolehtii siivouksesta.




tiistaina, maaliskuuta 17, 2015

Vieraissa

Toisinaan on hyväksi ratsastaa muillakin hevosilla kuin sillä ainoalla omallaan. Eilen oli pakkorakonen, koska ystävä tuli kipeäksi ja hänen suomenhevostammansa oli liikutusta vailla.

Meillä on ko. tamman kanssa vuosien yhteinen historia. Ensimmäisen vuoden tamma katseli minua pitkin nenänvarttaan ja oli selvästi sitä mieltä, ettei minulla ole enempää arvoa kuin rikkahippusella. Toisena vuonna tamma tottui minuun ja alkoi tykätäkin.

Kolmantena vuonna se alkoi olla kuin oma ajatukseni. Nyt en ollut nähnyt tammaa puoleen vuoteen, mutta kun huutelin pihaton ovella "omaa" hevostani niin sieltä se tuli kuin olisimme tavanneet edellisenä päivänä. Ynnä meni vapaana hoitokarsinaan kuten meillä on tapana ollut. Hevosen muisti on pitkä ja kun kerran saavuttaa hevosen ystävyyden, se yleensä pysyy, ellei ihminen sitä ystävyyttä ja luottamusta jollain tavalla riko.

Tehtiin tamman kanssa pitkä käyntimaasto, jonka aikana kokoamiset ja taivuttelut tapahtuivat kuin itsestään. Tamma esitti omia ajatuksiaan reittivalinnoistani, mutta liki koko matka meni hyvässä yhteisymmärryksessä. Ainoastaan yksi kosteampi polun kohta sai tamman protestoimaan enemmän, mikä on menneiden vuosien valossa täysin ymmärrettävää. Hyvin silti selvittiin ja reissu oli kummallekin rento ja iloinen.


Lenkkivarustuksena hevosella oli satula ja suitset, joissa "kuolaimina" LG-bridlet. Rallimaastoihin tämän tamman kanssa on vaihtoehtona suora muovikuolain. Osaavan ihmisen kanssa se käyttää koulutreenissä kolmipaloja, mutta suurin osa ratsastuksesta menee LG-voimin. Tässä taas kerran huomauttaisin, että ratsastus lähtee ratsastajan omasta mielestä ja painoavuista. Kuolaimella on hyvin vähän vaikutusta jos homma tehdään oikein.

Reissussa oli mukana myös kaksi koiraa, omani ja lainattu.

lauantaina, huhtikuuta 26, 2014

Sivuliike

Mielen päällä on nyt niin paljon asiaa, että annan suosiolla olla. Poikkeuksellisesti en päästä ruunaakaan löpisemään vaan vastaan kymmeneen hevosblogeissa kiertäneeseen kysymykseen.

1. Miksi aloitit blogin pitämisen?

Halusin toisen blogin rinnalle pelkästään hevosjuttuihin ja maalaiselämään keskittyvän blogin samalla, kun muutin kaupungista maalle. Tuo rinnakkaisblogi, ainoastaan vanhojen blogistanialaisten muistama ja oman aikansa legenda, TiraMisu, on kuopattu aikapäiviä sitten.

2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?

En helvetissä. Enkä tule kilpailemaankaan. Ainoastaan oma ja hevosen kehitys kiinnostaa. Ruunalla olisi (ollut?) kapasiteettia kisoihin kuin kisoihin ja se on startannut pieniä koulu- ja esteluokkia, mutta eri kuskin kanssa.
Eipäs kun olen! Oman tallin estekisoissa ehkä viisi vuotta sitten.

3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Tänä keväänä tuli kuluneeksi 30 vuotta alkeiskurssista. Sitä ennen minua on nosteltu hevosten selkään aina kun mahdollista. Vastaus kysymykseen on ehkä koko ikäni. Sanotaan nyt, että 30 vuotta ohjatusti.
 
4. Koulu vai esteet?
Western. Ruunalla on erikseen oma koulutuuppari ja vielä este- ja kenttäratsastaja.

5. Valmennus vai kilpailut?

Valmennus.

6. Poni vai hevonen? Perustele.
Hevonen. Poni ovat kaikessa nokkeluudessaan liian rasittavia jokapäiväisiksi kavereiksi.

7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Vuokrahevosia ja oma. Viimeksi mainitun tarinan voi lukea tästä blogista.

8. Oletko hypännyt maastoesteitä? Mikä niissä kiehtoo?
Toki. Ruuna hämmästyi aikoinaan toden teolla sitä, että kentällä/maneesissakin voi hypätä ratsastajan kanssa. Se oli tottunut käymään silloisen tallin pienellä maastoradalla ja hyppäämään maneesissa irtona. Maastoesteet ovat ulkona ja Ruuna tykkää maastoesteistä enemmän kuin rataesteistä.

9. Lempihevosrotusi?
Suomenhevonen. Sellainen piti ostaa, tuli curly. Olen suuri työhevosten ihailija, oli työ sitten tukin- tai karjanajoa. Suomenhevosen haluaisin vielä joskus. Ja toisen curlyn. Ja ehkä lusitanon tai PRE:n. Hevosella pitää olla korkea työmoraali ja helpot, hyvät ja mukavat askeleet mieluiten ihan luonnostaan. Minulla on ollut rakkaita hevosia useammasta rodusta (amerikkalainen lv, appaloosa, highland pony, sh, vuonohevonen, lusitano, risteytysponeja, arabi, erilaisia puokkeja) mutta lähtökohtaisesti etsisin itselleni uutta hevoskaveria suomenhevosista.

10. Korkein hyppäämäsi este?
En edes tiedä/muista. Joskus kaukaisessa nuoruudessani olen hypännyt metrin ratoja, joten oletettavaa on, että joku yksittäinen on joskus jollain tunnilla ollut korkeampikin. Ruuna toki hyppää joskus 60cm:n pystyn kuin se olisi 120cm:n okseri, mutta tällaisia ei kai lasketa.

keskiviikkona, kesäkuuta 11, 2008

Johtajan hommissa

Minua sitten sieppaa kunnioituksen puute jota laumani joskus osoittaa. Muut pysyvät kyllä kohtalaisen hyvin kurissa ja nuhteessa mutta Johtajatamma ei anna minun olla yksin pomona vaan potkii ja puree ja uhoaa perin epänaiselliseen tyyliin. Minä en anna sen uhkailla vaan potkin takaisin - tosin vasta turvallisen kaukaa etten vain osu. Siitä se tosiaan suuttuisi ja minä saisin ympäri korvia niin että soi!

Muut eli Paksu Tamma, Riekkuva Ruuna ja Vanha Ruuna antavat minun määrätä vaikka joskus joudun komentamaan Riekkuvaa Ruunaa vähän enemmän. Kurinpito on normaalia hankalampaa kun nuo muut ovat aina laitumella yhdessä ja minä pääsen sekaan vain muutamaksi tunniksi kun matte on huolissaan minun kavioista ja siitä jostain kaviokuumeesta.

Johtajatamma on kisaquarter ja kova luu. Se ei anna minulle yhtään periksi ja pitää kaikki muutkin kurissa ja nuhteessa. Matte väittää, että se on hyvä johtaja ja puuttuu asioihin vain silloin kun on tarvis. Samoin matte on sitä mieltä, että MINÄ muka olisin huono johtaja kun puran kiukkua muihin ja huomauttelen turhasta. Itse olen sitä mieltä että herran pelko on viisauden alku ja tammat ovat olemassa vain rahnuttaakseen minua ja ruunat osoittaakseen kunnioitusta.

Paksu Tamma on suomenhevonen ja minun tarhakaveri. Me alettiin tarhata yhdessä kun minun edellinen tamma muutti pois. PT on vanha ja viisas ja maten kaveri ja minä olen joskus matesta vähän mustasukkainen kun se seurustelee PT:n kanssa.

Riekkuva Ruuna on pv ja jotain ihmeen interiä menevä kouluratsu. Se on kuulemma myös hyvä hyppäämään sekä maastossa että kentällä. Se on muuten ihan ok kaveri mutta kiusaa joskus muita niin, että sille pitää antaa köniin. Paksu Tamma inhoaa Riekkua ja joskus minä ja PT ja Vanha Ruuna ollaankin ihan omassa rauhassa ja vain Johtajatamma on Riekun kanssa koska sitä Riekku ei uskalla melkein koskaan yhtään härnätä.

Vanha Ruuna on 26-vuotias pv ja vähän jo dementoitunut. Se käy joskus viikonloppuisin koulukisoissa ja on muutenkin kropaltaan hyvässä kunnossa ja paljon töissä. Pää sillä vaan on joskus vähän harva ja minä joudun muistuttamaan, että kukas se pomo olikaan.


maanantaina, heinäkuuta 02, 2007

Työrupeamani kauniiksi lopuksi ratsastin iltasella pitkin joenrantaa vanhalla suomenhevosystävälläni. Kyse ei ole Ketunpunaisesta Tammasta, joka asuu kokonaan eri tallilla ja on verrattain uusi tuttavuus. Tänään ratsastamani Paksu Tamma - tästä eteenpäin PT - on minulle tuttu jo kymmenen vuoden ajalta. Olen työskennellyt PT:n kotitallilla näiden vuosien aikana eripituisia rupeamia ja jossain vaiheessa vain huomasin, että meillä synkkaa.

Nykyään PT hörhöttää aina minut nähdessään. Laitumellakin se lopettaa syömisen ja tulee luokseni seurustelemaan. PT:n maailmassa tärkein asia on ruoka. Sydäntälämmittävin tervehdys onkin se, kun PT menee aamulla pitkän nälässä vietetyn yön jälkeen ulos heiniään syömään tai laitumelle ja haluaa silti pysähtyä matkalla ja ystävöidä kanssani.

En ollut ratsastanut PT:llä vuosiin ja alkuun meninkin sen kanssa maneesiin testaamaan jarrut ja ohjattavuuden. Ohjaus oli kaikin puolin toimiva, mitä nyt vähän jäykkä, mutta jarrut ovat aina olleet PT:n heikko kohta. Teetin tammalla muutamia pysähtymis- ja seisomisharjoituksia ennen maastoon lähtöä.

PT alkaa olla sen ikäinen, että sitä pitäisi säännöllisesti ratsastaa oikein päin jos haluaa sen säilyttävän kuntonsa ja toimivuutensa vielä hamaan vanhuuteen asti. Valitettavasti kenelläkään sen kolmesta(!) omistajasta ei ole kykyä saada pitkää, jäykkää ja paksua tammaa kantamaan itseään kunnolla. PT:llä on vankka taipumus jyrätä etupainoisena eespäin eikä sillä ole selkälihaksia nimeksikään. Nyt se on laidunruohon entisestään lihottama ja podettuaan jalkavaivaa, jonka jälkeinen kuntoutus on laiminlyöty, huohottaa se kuin vanha saapas jo kymmenen minuutin reippaan kävelyn jälkeen. Siinä sitä olisi jollekin työsarkaa. Noinkohan minulla riittäisi energiaa tamman ratsastamiseen kerran-pari viikossa?


keskiviikkona, kesäkuuta 13, 2007

Suomenhevosaiheesta ja photoshoppauksesta innostuneena julkaisen laidunnuskuvan Ketunpunaisesta Tammasta. Eikös olekin kuin vanha lehtikuva?

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

Ratsastin eilen maastossa Ketunpunaisella. Kokemus oli melko hirveä sillä tamma on kovassa kiimassa ja huusi koko matkan. En silti voi olla ihmettelemättä kuinka tamman ravi sopii minulle täydellisesti. Olin liikkeellä ilman satulaa ja ravasimme pitkiä matkoja. Useimmat ihmiset ovat sitä mieltä, että tammalla on kammottava ravi. Vain minun ja tamman omistajan mielestä ravi on juuri passeli.

sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2007

Maailman kesäisin näky on suomenhevonen laitumella tahi heinätöissä. Viimeksi mainittua sai katsella eilen Turussa suomenhevosten työmestaruuskisoissa väliaikaohjelman muodossa.

Varsinaisen kisan tulokset.

Hyviä kuvia tapahtumasta löytyy täältä.

Ohjelmassa oli myös varsanäyttely, paraati ja suomenhevosten esittelyä. Paikalla saattoi siis nähdä läpileikkauksen maamme ainoasta omasta hevosrodusta sen kaikissa ikäluokissa, ko'oissa ja väreissä.

Kiinnostavinta antia oli ihmisten ja hevosten suhde. Jotkut työmestarin tittelistä kisaavista hevosista näyttivät vetävän silkalla pahalla sisulla. Nämä hevoset yrittivät pakollisilla lepotauoilla purra ohjastajaa ja lähteä liikkeelle ohjastajan komennoista välittämättä. Näiden hevosten korvat olivat luimussa ja olemus jännittynyt. Ohjaajat olivat melskaavaa, kovia ohjasotteita käyttävää ja ohjaksilla läpsimistä harrastavaa tyyppiä.

Osa hevosista veti tiettyyn pisteeseen asti ohjastajan kehotuksista mutta ei innostunut yrittämään liian raskaaksi kokemaansa kuormaa. Nämä hevoset olivat useimmiten innokkaita vetämään mutta olisivat kaivanneet lisää tukea ohjastajalta. Hevosten innostus loppui siinä vaiheessa kun kuorma ei enää lähtenytkään helposti liikkeelle. Tässä vaiheessa ohjastaja joko luovutti tai alkoi hermostuneesti hoputtaa hevosta.

Muutama hevonen veti ohjastajan toivomuksesta voimiensa rajoille ja vähän ylikin. Valjakon yhteistyö oli saumatonta. Tauoilla hevonen odotteli rauhallisesti. Ohjastaja antoi hevoselle katsomoon näkymättömän merkin kun oli aika ruveta vetämään ja hevonen teki työnsä kunnes kuski kertoi, että on aika pysähtyä. Ohjastaja oli alun pienistä painoista alkaen mukana suorituksessa, kehui ja kannusti hevostaan.

Toiseksi tullut tamma Paavin Muru, söötti kuin voipulla, edusti ajajineen viimeistä kategoriaa. Valjakko oli henkilökohtainen suosikkini. Tamma oli työmestaruuskisoissa ensikertalainen ja olisi ansainnut voiton. Hevonen sai vetotekniikastaan täydet kolme pistettä ja ansioista. Voittajavaljakon tekniikka ja yhteistyö ei purrut meikäläiseen, mutta vedettyjä portaita kertyi enemmän kuin kakkoseksi jääneelle valjakolle eli peli oli sillä selvä.

Ensikertalaiset pärjäsivät muutenkin oikein hyvin. Ennustan, että kisojen juniorista, vasta viisivuotiaasta ja viidenneksi sijoittuneesta Liukkaan Sirosta kuullaan vielä.

torstaina, huhtikuuta 19, 2007

Orilla on puheenvuoro

Eilen kun makoilin ihan rauhassa omassa tarhassani, tuli Muulin Isäntä sinne lautojen ja erilaisten työkalujen kanssa. Periaatteessa minua kiinnostaa kaikenlainen miehekäs puuhailu, mutta siinä auringossa oli niin mukava loikoilla etten viitsinyt ollenkaan nousta. Muulin Isäntä istui minun selässäkin vähän aikaa, enkä minä noussut silloinkaan.


Sitten tuli matte ja kuikuilin vähän ollaanko lähdössä lenkille ja pitääkö nousta. Ei lähdetty vaan matte tuli kanssa tarhaan ja Muulin Isäntä ja matte hakkasi niitä lautoja lisää meidän aitaan. Makailin kaikessa rauhassa ja vähän vaan silmäkulmasta katselin mitä ihmiset oikein puuhaavat. Olin makuulla aika lähellä aitaa ja kun matte ja Muulin Isäntä etenivät minun kohdalle niin minut pakotettiin nousemaan ja siirtymään! On se ihmeellistä ettei saa omassa tarhassaan rauhassa päivätorkkuja ottaa!

Kun olin jo seisaalla niin tsekkasin uudet laudat ja vasaran ja naulalaatikon muttei minun annettu varsinaisesti auttaa ollenkaan. Sitten matte laittoi minulle satulan ja suitset ja me yritettiin tehdä kentällä puomiharjoituksia. Minä olin niin innoissani etten malttanut ravata puomeilla vaan leikin että ne on esteitä ja menin korkealta yli, viuh vaan. Mattea vähän nauratti ja sitten me lähdettiinkin pitkään maastoon ja nähtiin ravihevosia ja sellaisia pieniä karvaisia poneja (matte sanoo, että ne ovat islanninhevosia) ja vielä suomenhevosia, joilla on juhlavuosi.

Minua on alkaneet oudot asiat kovasti jännittää tuolla maastossa. Ennen kun minulle oli kaikki outoa niin en jännittänyt paljon ollenkaan mutta nyt kun on jo paljon tuttuja asioita niin outojen juttujen jännitys korostuu. On vähän epämiehekästä olla näin arka yht'äkkiä! Matte koittaa lohdutella minua ja sanoo, että kun saan enemmän kokemusta niin tulen rohkeammaksi ja kun luotan matteen paremmin.

Minulle kerrottiin että minun Valmentaja tulee kesäksi Suomeen. Se on kivaa koska Valmentaja on mies ja hirmu taitava ja sen kanssa minä en pelkää ollenkaan.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

torstaina, elokuuta 10, 2006

Olen nyt ratsastellut omalla orilla ja huikeaa on, täytyy sanoa. Ori on uskomattoman herkkä avuille ja samalla treenattu siihen, ettei sitä kömpelykset selässä, pienet tasapainon heitot tai tammat vieressä häiritse. Täytyy ruveta ratsastamaan tosissaan, notta kehittyy se varsinainen vuoropuhelu ja luottamus. Sitten me päästellään pitkin maita ja mantuja tahi vaan treenataan kotikentällä kaikkia hienoja juttuja.

Pikkutammaa on astutettu ihan urakalla, toivottu lopputulos tietenkin soma ja terve varsa ensi kesäksi. Ori alkaa jo hoitaa astumiset rutiinilla. Ensimmäinen kerta sai sen kyllä hämmennyksiin ja syöminen alkoikin yllättäen kiinnostaa enemmän kuin Pikkutamma, johon orin uhokarjunta ei tehnyt vaikutusta. Tamma vain seisoi ja odotti rakastajaa häntä pystyssä. Ennen pitkää luonto ajoi tikanpojan puuhun ja nyt odotellaan jo tammoja kotitallin ulkopuolelta.

Tammojen alituinen vahtiminen on laihduttanut Pikkuoria, rehua saa työntää turvan alle reilusti ja vähän päälle.

Ketunpunainen tamma on koko ajan kiimassa ja orin täytyy tietenkin pitää silmällä, missä mennään. Ketunpunaisella alkaa vain olla sen verran ikää, ettei se saa enää kokea äitiyden riemuja(?). Vähän harmi, olisi varmasti tullut mielenkiintoinen varsa. Vaan ehkä hyväkin, se varsa olisi nimittäin ollut pakko ostaa omaksi eikä tässä suurempiin hevosmääriin ole millään varaa. Ehkä sitten joskus jos Mies vaikka saisi hevoskärpäsen pureman.. Salaa haaveilen Pikkuorin ja Pikkutamman seuraavasta jälkeläisestä, ensi kesän varsa on jo myyty.

maanantaina, maaliskuuta 27, 2006

Onko kesäisempää näkyä kuin suomenhevonen laitumella? Ehkä työhevosten SM-kisat voisivat olla sitä. Kovasti tekisi tapahtumaan mieli, työhevospuoli kun kiinnostaa tavattomasti.

Kunhan rahatilanne sallii, on saatava suokki. Pakko saada! Pakko!

Kyllä täällä kaupungissa muuten viihtyy, mutta pikkuoria on ikävä. Saa nähdä joko huomenna ajelen kotio.