Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistojen teillä. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste muistojen teillä. Näytä kaikki tekstit

sunnuntaina, kesäkuuta 10, 2018

Oi aikoja, oi tapoja

Hevosblogien, saati sitten muita aiheita käsittelevien, lukeminen on viime vuosina itseltäni jäänyt lähes tyystin. Taidan seurata säännöllisesti enää kolmea hevosaiheista blogia. Niistä Takaisin lähtöruutuun on ainoa julkinen, muihin tarvitsee kutsun.

Ei usko nykyboggaaja, millaista oli bloggaaminen 2000-luvun alussa. Erityisesti suosittujen blogien palkitseminen vuosittaisessa Kuukkeli-gaalassa oli pikkuisen toista kuin nykyiset markkinointihenkiset pönötystilaisuudet. Kas kun markkinointiyhteistyötä ei ollut vielä keksitty eikä blogeissa ollut mainoksia lainkaan. Ikinä. Ehkä tästä syystä en osaa enkä halua lukea blogeja, joissa tuotemainontaa vilisee niin sivuille upotettuna kuin sisällössä. Olisihan tuo kieltämättä messevää elättää itsensä kotisohvalta, ainoastaan blogia kirjoittamalla. Tuskinpa sellainen tässä maassa onnistuu, vaan pitäisi suunnata kansainvälisille vesille - ja markkinoida itseään aggressiivisesti.

Ruuna voi yllätys yllätys! paksusti, laiduntaa hieman, kasvattaa taas kerran peruskuntoa ja esiintyy Takaisin lähtöruutuun-blogissa muutaman kerran nimellä Setähevonen.

Ruuna aka setähevonen ja ponivarsa Albert.

lauantaina, joulukuuta 19, 2015

Pakkasia odotellessa

Tänään minut harjattiin tavallista perusteellisemmin ja matte laittoi kilisevää narua päähäni. Joulukorttikuvia kuulemma pitäisi ottaa. Iltapäiväaurinko paistoi ladon seinään vielä aika nätisti ja matte oli ihan, että tähän ruuna ja hyviä kuvia tulee väkisinkin. Minä olin vähän toista mieltä ja keskityin syömiseen eikä matte viitsinyt oikein jämäkästi komentaa minua pysymään paikoillani kun olin jo tehnyt töitä kentällä ja ollut hieno.

Voi kuulemma olla, että me käytetään tänäkin vuonna sitä samaa kymmenen vuotta sitten otettua talvikuvaa, johon on jo valmiiksi askarreltu lumihiutaleita päälle.



Jos joulukuussa vihreää vielä pilkottaa niin se syödään. Ei tässä ennätä poseerata.

Olen omia vaivojani säästämättä kaivanut uuteen tarhaani kivennäiskuopan, josta nuolen savea. Se olikin aika homma: ensin piti käydä maa tarkkaan läpi ja paikantaa hyvä esiintymä. Tähän kului useampi päivä. Sadepäivän jälkeen eli kun maa oli vähän pehmentynyt ja hajut selvimmillään aloitin varsinaiset kaivuutyöt. 

Ensin piti siirtää syrjään pintamaa eli tarhanpohjan sora. Tämä oli rankin vaihe. Pohjakankaaseen syntyi helposti reikä ja enää oli kuoppa viimeistelyä vaille valmis. Tällä hetkellä on vähän hankalaa kun syyssateet ovat täyttäneet kuoppani. Tätä ongelmaa en ole vielä onnistunut ratkaisemaan. Matte ehdotti laskuojan kaivamista. Punnitsen ideaa.

(Matte repii haiveniaan kun se ei käsitä, mitä minun ruuasta puuttuu kun on pitänyt mineraalikuoppa laittaa. Olen nykyisessä asuinpaikassani kaivanut sellaisen jo kahteen tarhaan. Matte sanoo, että se on kallista lystiä kun siirtelen n.15cm pintasoraa pois noin neliön alueelta ja poistan pohjakankaan ja kaivan melkein puoli metriä syvän kuopan. Ihmiset vaan ei tajua.

Matte muuten ottaa mielellään vastaan arveluja siitä, miksi laitan kivennäiskuopan. Minun ruoassa on päivittäin monivitamiinikivennäinen, jonka lisäksi saan kalkin, sinkin ja magnesiumin kun niitä ei ole valmisteessa tarpeeksi. Maten paras arvaus on tällä hetkellä piin puute, mutta sitä ei luulisi Suomen maaperästä juuri löytyvän.)

sunnuntaina, helmikuuta 01, 2015

Juhlavuosia

Niin se vain on tämäkin blogi ehtinyt täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuosi 2014 meni sumussa ja humussa kuten asiaan kuuluu. Tänä vuonna minun ja ruunan kavioliitto täyttää kymmenen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut niin pitkää seurustelusuhdetta. Eläinsuhteeni ovat joitakin ihmissuhteitani kestävämmällä pohjalla näemmä.

Vanhimman tai oikeammin pitkäaikaisimman ihmisystävän kanssa yhteistä taivalta on takana 27 vuotta. Ylioppilasvuodesta on 20 vuotta. Ajalla on taipumus lipsua näpeistä. Onneksi kaikkiin menneisiin vuosiin ja suhteisiin mahtuu sellaisia iloja, että oksat pois. Saa olla ihminen kiitollinen ystävistään, edustivat ne mitä eläinlajia hyvänsä.

Ensi kerralla on ruuna taas äänessä. Lopettelen postaamalla herkän järvimaisemakuvan tämän talven lenkiltä.


lauantaina, huhtikuuta 26, 2014

Sivuliike

Mielen päällä on nyt niin paljon asiaa, että annan suosiolla olla. Poikkeuksellisesti en päästä ruunaakaan löpisemään vaan vastaan kymmeneen hevosblogeissa kiertäneeseen kysymykseen.

1. Miksi aloitit blogin pitämisen?

Halusin toisen blogin rinnalle pelkästään hevosjuttuihin ja maalaiselämään keskittyvän blogin samalla, kun muutin kaupungista maalle. Tuo rinnakkaisblogi, ainoastaan vanhojen blogistanialaisten muistama ja oman aikansa legenda, TiraMisu, on kuopattu aikapäiviä sitten.

2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?

En helvetissä. Enkä tule kilpailemaankaan. Ainoastaan oma ja hevosen kehitys kiinnostaa. Ruunalla olisi (ollut?) kapasiteettia kisoihin kuin kisoihin ja se on startannut pieniä koulu- ja esteluokkia, mutta eri kuskin kanssa.
Eipäs kun olen! Oman tallin estekisoissa ehkä viisi vuotta sitten.

3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Tänä keväänä tuli kuluneeksi 30 vuotta alkeiskurssista. Sitä ennen minua on nosteltu hevosten selkään aina kun mahdollista. Vastaus kysymykseen on ehkä koko ikäni. Sanotaan nyt, että 30 vuotta ohjatusti.
 
4. Koulu vai esteet?
Western. Ruunalla on erikseen oma koulutuuppari ja vielä este- ja kenttäratsastaja.

5. Valmennus vai kilpailut?

Valmennus.

6. Poni vai hevonen? Perustele.
Hevonen. Poni ovat kaikessa nokkeluudessaan liian rasittavia jokapäiväisiksi kavereiksi.

7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Vuokrahevosia ja oma. Viimeksi mainitun tarinan voi lukea tästä blogista.

8. Oletko hypännyt maastoesteitä? Mikä niissä kiehtoo?
Toki. Ruuna hämmästyi aikoinaan toden teolla sitä, että kentällä/maneesissakin voi hypätä ratsastajan kanssa. Se oli tottunut käymään silloisen tallin pienellä maastoradalla ja hyppäämään maneesissa irtona. Maastoesteet ovat ulkona ja Ruuna tykkää maastoesteistä enemmän kuin rataesteistä.

9. Lempihevosrotusi?
Suomenhevonen. Sellainen piti ostaa, tuli curly. Olen suuri työhevosten ihailija, oli työ sitten tukin- tai karjanajoa. Suomenhevosen haluaisin vielä joskus. Ja toisen curlyn. Ja ehkä lusitanon tai PRE:n. Hevosella pitää olla korkea työmoraali ja helpot, hyvät ja mukavat askeleet mieluiten ihan luonnostaan. Minulla on ollut rakkaita hevosia useammasta rodusta (amerikkalainen lv, appaloosa, highland pony, sh, vuonohevonen, lusitano, risteytysponeja, arabi, erilaisia puokkeja) mutta lähtökohtaisesti etsisin itselleni uutta hevoskaveria suomenhevosista.

10. Korkein hyppäämäsi este?
En edes tiedä/muista. Joskus kaukaisessa nuoruudessani olen hypännyt metrin ratoja, joten oletettavaa on, että joku yksittäinen on joskus jollain tunnilla ollut korkeampikin. Ruuna toki hyppää joskus 60cm:n pystyn kuin se olisi 120cm:n okseri, mutta tällaisia ei kai lasketa.

tiistaina, toukokuuta 15, 2012

Kukkaistyttö, hupparitäti

Mene ja tee, kuten käsken, jylisi Wanha Blogistania-ryhmä facebookin syövereistä. Tämän päivän aihe on muotibloggaus. Ilman kuvia. Niin sanotaan säännöissä.

Katsotaanpa. Minulla näkyy olevan lenkkarit, farkut, huppari, t-paita, alusvaatteet ja sukat. Takaraivolla on nutturahässäkkä, jota kannattelee yksi musta hiuslenksu. Meikkiä ei ole, olen siis luonnonkauniissa tilassa.

Lenkkarit ovat Adidaksen retrot siniset Dragonit. Malli on peräisin kuumalta 70-luvulta.
Oli kavereilla kaikilla Jamekset, joten minäkin ostin sellaiset. Viime viikolla. Tummansiniset. Nyt ne ovat jalassa. Mallia en muista, mutta vyötärö on korkea ja lahkeet bootcut-mallia eli alaspäin hieman levenevät.
T-paita on Nanson vuosien ja taas vuosien takaista syysmallistoa. Se on musta ja edessä on valkea aapiskukkopainatus. Lisäksi paidassa on teksti "Back to school", samoin valkoisella.
Huppari puolestaan on vsctjeans:n miesten mallistosta ja ainakin viisi vuotta vanha. Se on väriltään kirkkaanvihreä. Tikkauksissa on käytetty tehostevärinä violettia. Rintamukseen on samalla violetilla lätkäisty joku kuvio, mahdollisesti puu. Hupparissa on vähän kuolaa, joka on peräisin Equus caballus-eläimestä.
Rintsikat ovat Triumphin ja väriltään pinkit. Niissä on pieniä valkoisia kukkia. Myös sukkani ovat pinkit. Niissä on sarjakuvamainen esitys lehmästä, kukkia ja teksti "silly moo". Alushousuni ovat hennon vaaleanpunaiset ja myös niissä on pieniä kukkia. Säärikarvat ovat näköjään ajamatta.

maanantaina, lokakuuta 03, 2011

Keski-ikä on syvältä

Ratsastajan keski-ikäistyminen tietää sitä, ettei enää selviä putoamisista samalla tavoin kuin ennen. Teini-ikäisenä ja vielä parikymppisenäkin saattoi pudota ratsailta useamman kerran päivässä - eräällä ikimuistoisella estetunnilla kuusi kertaa - eikä ollut mitään ongelmia kiivetä takaisin selkään ja jatkaa siitä, mihin jäi. Nykyään jo yksi tipahtaminen täräyttää kropan niin jumiin ja heikoksi, ettei takaisin satulaan ole päästä ilman jakkaraa. Seuraaviksi päiviksi voi odotella kokonaisvaltaista ruumiin jäykkyyttä ja suuria ratsautumisvaikeuksia.

Jäykkyys vaikuttaa suoraan hevoseen eikä kipeän tai jäykän ratsastajan juuri kannata vaatia kummempia hevoseltaan. Seuraus on nimittäin helposti se, että jumissa ihmisen lisäksi myös hevonen. Jäykkyyspäiviksi suosittelen samaa ohjelmaa kuin henkisen jumin päiviksi eli rentoa maastoilua. Ratsukko haahuilkoon ohjat pitkänä ja sekä ratsu että ratsastaja mahdollisimman rentona pitkin teitä, metsiä ja peltoja. Ravia ja laukkaa voi ottaa ratsastajan kunnon mukaan eli niin, ettei se jäykistä hevosta. Toisinaan reipas laukka jopa irrottaa jumeja ja saa aikaan letkeyttä niin ratsun kuin ratsastajankin liikkeeseen.

Aikuisen ratsastajan on syytä hoitaa kuntoaan muutenkin kuin hevosen selässä keikkumalla. Minä vannon pilateksen nimeen syvien lihasten ja kropan kokonaishallinnan parantamisessa. Aerobisen liikunnan hoidan lähinnä koiralenkeillä. Joskus on mielenkiintoista ottaa hevonen riimussa mukaan ja vaikka hölkätä yhdessä. Se tuo molemmille osapuolille vaihtelua ja tilaisuuden kehittää keskinäistä yhteisymmärrystään.

Silmänkääntövankilasta haastettiin ja täten kerron viisi asiaa, joita en ole koskaan.
1. En ole koskaan ratsastanut englantilaisella täysiverisellä. Olisi mielenkiintoista kokeilla vaikka eläkeläis-sellaisella laukkaradalla.
2. En ole käynyt laukkakisoissa. Suomessa kun on vain raveja.
3. En ole valjastanut hevosta yksin. Tarkoitan siis ajovarusteita. Ravivaljaat ovat vielä jokseenkin helpot, mutta hevosen työvaljastus lähentelee taidetta, enkä ole koskaan rohjennut alkaa itsenäisesti hommaan.
4. En ole ajanut ravihevosta oikealla raviradalla - enkä juuri muutenkaan.
5. En ole koskaan oppinut heittämään lassoa. Pitäisi jaksaa sinnikkäästi harjoitella.

keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Elämäni hevoset vol. 2; rakas ruuna

Ensimmäinen osa löytyy tästä.

Elämäni hevosia koskeviin pohdintoihin on reilussa parissa vuodessa tullut yllättävän paljon uutta perspektiiviä. Hevosrakkaani ovat pysyneet samoina, mutta lisäkokemuksen ja -opiskelun kautta olen alkanut nähdä ne uusin silmin.

Ensimmäinen rakkaistani, lv-ruuna, opetti tasapainon ja selässä pysymisen lisäksi huomattavan paljon vastuuntunnosta ja vastavuoroisuuden merkityksestä. Opin rakastamaan ja luottamaan hevoseen ehdoitta ja se vastasi näihin tunteisiin tekemällä puolestani mitä tahansa, mitä vain osasin ja keksin pyytää. Se ylitti huteron sillan ja suot ja ohitti sadettajat, nuo maailman pelottavimmat suhisijat.

Tuon ruunan kanssa opin sen, että kun hevonen luottaa, on ihmisen velvollisuus olla tuon luottamuksen arvoinen. Jälkikäteen ajatellen on itsestään selvää, ettei hevosta ratsasteta yli sillan, jonka kestävyydestä ei ole varmuutta. Onneksi silta kesti, luottamus säilyi ja tyttö kasvoi naiseksi ja pääsi tyhmänrohkeudestaan ainakin suurimmalta osin eroon.

Viimeisinä yhteisinä kesinämme ruuna laidunsi ja liikkui muutenkin täysin vapaasti pihapiirissä. Se oli aina siellä missä minäkin. Korkeintaan pari minuuttia kerrallaan se kokeili villin ja vapaan hevosen elämää pihan toisella puolella ilman näköyhteyttä minuun. Saatoin lojua nurmikolla lukemassa kun hevonen jotain säikähdettyään laukkasi luokseni, pysähtyi, tönäisi turvallaan vähän jalkaani tai kättäni ja jatkoi sitten omia hevosmaisia juttujaan.

Minulla ei käynyt edes mielessä, että voisin jäädä hevosen alle, jos se säikähtäessään sinkoaa arvaamattomaan suuntaan. Vaikka ruuna olisi ollut kuinka kauhuissaan, en ollut sille sokea piste, vaan tuki, turva ja toivottavasti myös ystävä.

Tämän ensimmäisen varsinaisen hevosrakkaani kanssa toimin pitkälti vaistonvaraisesti, toki ratsastuskoulun oppeja peruskäsittelyssä ja -ratsastuksessa noudattaen. Ihmislapsi on 14-vuotiaana vielä paljon vaistoissaan kiinni, selvästi aikuista enemmän. Niin oli ainakin minun kohdallani. Jonkin vaistoissani on täytynyt olla kohdallaan, koska tuo hevossuhde toimi lähes täydellisesti peräti kymmenen vuoden ajan.

Tuon hevosen kanssa kasvoin aikuiseksi ja opin olemaan luontevasti ja rauhallisesti hevosten kanssa. Paljolti ruunan ansiosta minusta tuli hevosten kanssa sopivan itsevarma ja omaa maalaisjärkeään käyttävä sekä vaistojaan uskova ihminen.
Myöhemmin tämä johti siihen, missä nyt mennään: En enää usko kaikenkarvaisia asiantuntijoita sokeasti ja vain siksi, että he ovat laajalti tunnettuja. Nykyisin osaan poimia eri ihmisiltä eri asioita, juuri niitä, jotka sopivat minun tapaani toimia ja auttavat minua kehittymään tällä valitsemallani tiellä.


Makasin tallinedusnurmikolla kun ruuna päätti
päivätorkkunsa sisällä viileässä ja tuli ulos helteeseen
laiduntamaan. Kamera sattui olemaan hollilla. Älkää
kokeilko samaa kotona, en minäkään näin enää tekisi.



sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007

Välitila

Kesäleskeys teettää kummallisuuksia: googletin juuri kaiken maailman entisiä heiloja ja löysin kuvan yläasteaikojeni ihastuksesta. Sydän pomppasi kurkkuun ja alkoi välittömästi takoa samal viisiin kuin ennen tuon pojan lähellä. Poika oli säilynyt ulkonäöltään entisellään, mitä nyt hiusraja ehkä vetäytynyt vähän. Ja mitä olikaan pojasta tullut? Opettaja! Jokseenkin viimeinen ammatti mihin olisin kyseistä henkilöä kuvitellut..

Visuaalinen ärsyke tai hajumuisto vie minut hetkessä entiseen ja kroppa käyttäytyy tasan samalla tavalla kuin silloin kymmenen, kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Olen epämiellyttävissä määrin tunteideni riepoteltavissa vaikka olen aina omasta mielestäni ollut enemmän järki- kuin tunneihminen.

Inhoan esimerkiksi humanistisia tieteitä juuri niiden epämääräisyyden ja tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Kun kaikki tutkimus on tutkijan omien kokemusten ja persoonallisuuden värittämää, kuinka objektiivista se voi olla? Sama ongelma ilmenee luonnollisesti kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, mutta luonnontieteissä on sentään tiettyjä vakioita ja kokeet ovat toistettavissa.

Ihannetapauksessa päätöstä tehdessä järki ja tunteet vaikuttavat sopusoinnussa. Esim. hevosta tai koiraa hankkiessa ei voi toimia pelkästään kylmän loogisesti. Otin kerran koirapentueesta sen "toiseksi parhaan" vaihtoehdon eikä yhteiselo sen rekun kanssa koskaan oikein onnistunut. Koira päätyi luotani vajaan vuoden ikäisenä sille paremmin sopivaan kotiin, toki sellaisella sopimuksella, että se palautuu minulle jos jotain ongelmia ilmenee.

Se ei ollut pitovaikeuskoira, päinvastoin: toimiva otus kaikin puolin. Kiltti, helposti koulutettava, kaunis. Se mystinen "jokin" vain jäi puuttumaan. Se, että koira pääsi hyvään kotiin, että se on onnellinen ja että näen sitä säännöllisesti ei yhtään helpota syyllisyyttäni siitä, etten huolehtinut eläimestä sen koko ikää. Ikinä en enää haksahda koiraan (tai hevoseen tai ihmiseen) joka ei iske täysillä.

Sama homma hevosissa, nyt kääntäen. Joskus sitä ajattelee, että otanpa säälistä tuon ongelmayksilön, jolle kukaan ei pärjää. Siinä vaiheessa pitää ottaa järki avuksi ja todeta hevonen itselleen liian hankalaksi. Kun mukavia hevosia on maailma täynnä, miksi kiusata ja stressata itseään hankkimalla liian vaikea yksilö.

Puolinaisia ajatuksia ja puolinaista kirjuuttelua. Minulle tarjottiin muuten aikanaan pikkuisia pillereitä, jotta tunnehuippuni tasoittuisivat kun tunteeni kuulemma lähentelivät voimakkuudeltaan maanis-depressiivisyyttä ja koin nykyistä enemmän äärimmäisiä tunteita: huikeaa onnea ja syvää masennusta. En huolinut tabuja, pelkäsin, että elämästä tulisi, no, puolinaista. Sisäeritys sääteli loppujen lopuksi onnistuneesti itseään ja nykyisin olen melko seesteinen (eikä kikatella siellä! muistelkaa miten oli ennen!).

Tarvitsen elämääni rauhallista arkea, mukavia rutiineja ja tyhjää aikaa, jolloin voin tehdä tai olla tekemättä. Jos nämä eivät toteudu, tulee stressi ja migreeni eikä kellään ole enää kivaa.

torstaina, heinäkuuta 05, 2007

Vanhojen valokuvien digitointi ja Photoshopin filttereillä leikkiminen toivat pintaan minussa asuvan pienen ekshibitionistin. Kuvassa minä yhdeksäntoista vanhana (huoh) ja silloinen hepparakkaani. Tummia ruunikoita molemmat.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

keskiviikkona, kesäkuuta 06, 2007

Elämäni hevoset

Niitä on ollut kolme. (Tätä uusinta haliponia en laske vielä mukaan kun se on niin nuori ja aika piirteetön vielä.) Ensimmäinen oli lv-ruuna, toinen sh-tamma ja kolmas pv-ruuna. Lv-ruunan kanssa opin molemminpuolisen kiintymyksen ja luottamuksen merkityksen, vauhdin hurman sekä selässäpysymisen taidon kaikissa askellajeissa, äkkikäännöksissä ja sivuhypyissä.

Ruuna oli kohdatessamme seitsemän, minä 14. Erotessamme minä olin päälle kahdenkymmenen. Tällä hetkellä ruuna opettaa kolmatta polvea teinityttöjä. On kuulemma virkeä pappa vaikka ikää on lähes 25. Vaikka ruuna asuu toisella puolella Suomea, haaveilen ajavani katsomaan sitä tänä kesänä. Haluaisin vielä kerran antaa suukon sen turvalle, pilkun kohdalle. (Ettekö muka itse nuorempina suukotelleet hevosianne?)

Sh-tammalta opin vihaisen ja epävarman hevosen käsittelyä. Tamman luottamus ihmisiin palautui hiljalleen ja väkivallalla uhkailu jäi pois. Tammasta tuli luottoratsuni, joka toi turvallisesti kotiin tiettömien taipaleiden takaa. Yleensä tulen parhaiten toimeen ruunien ja oriiden kanssa, joten syvä suhde tammaan oli yllätys ja hieno luottamuksen osoitus hevosen taholta.

Pv-ruuna opetti vanhan hevosen käsittelyä ja metkuja. Halutessaan ruuna kykeni kouluratsastuskiemuroihin sillä minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Eniten ruuna nautti pitkistä maastoista. Koska olin ainoa, joka ruunaa vei maastoon ja vietti sen kanssa aikaa muutenkin kuin ratsastaen, sain osakseni vanhuksen jakamattoman kiintymyksen. Ensimmäisen yhteisen maastoreissun jälkeen jätin karsinaan kymmenen vuotta nuortuneen hevosen, jonka silmät loistivat kuin tähdet. Nähdessään minut kolmatta kertaa ruuna jo hörhötti innoissaan. Laitumella ruuna piti minua yksityisomaisuutenaan eikä olisi päästänyt muita hevosia lähellekään.

Vanha pv laukannee jo autuaammilla laitumilla.

Vanhoista tutuista hevosista on vaikea päästää irti. Niillä on luonnetta ja ominaispiirteitä vaikka tusinalle nuoremmalle hevoselle. Vanhojen pappahevosten omanarvontunto on mykistävä. Vanhat tammat puolestaan ovat usein vain kärttyisiä eli tammaa ikä ei välttämättä paranna. Tai sitten suosin yhtä sukupuolta toisen kustannuksella, mene tiedä.

maanantaina, kesäkuuta 12, 2006

Ai jai, kyllä on taas makoisaa olla hevosen omistaja. Sairasteluni takia pikkuoriin (eihän tuo enää niin pieni ole, kolmivuotias ja kasvaa hyvin) kanssa touhuilu on jäänyt vähiin ja pieniä kurinpalautustoimia tarvittiin, mutta nyt kaikki luistaa taas kuin rasvattu. Ori on kuuliainen kuin mikä, rajojen ylittäminen on harvinaista ja se oppii kaiken kerrasta ja muistaa mikä on sallittua ja mikä ei. Valmentaja tulee kohtapuoliin ja sitten saa taas mamma olla tippa silmässä kun pikku mussukka tekee töitä tullakseen Ihan Oikeaksi Ratsuksi.

Meidän valmentaja on kyllä sellainen hevosmies, etten ole toista tavannut. Pöljän Arabin viime vuotiset kolme koulutuskertaa näkyvät sen käytöksessä vieläkin ja olen jopa ajatellut, ettei olisi ihan mahdotonta itsekin ratsastaa Pöljällä. Henkikulta on kuitenkin sen verran kallis, etten pumpulissa pidetyn kouluttamattoman satulantyhjentäjän kyytiin lähde ainakaan ennen kuin valmentaja on työskennellyt sen kanssa lisää.

Pikkutamma alkaa olla satulan kanssa vanha tekijä, selässä on jo oltu. Juoksutus meni kaaliin ensimmäisellä yrittämällä, fiksu otus siis tämäkin. Ratsuvalmennus on edessä myös Pikkutammalla. Tahtoa tällä on enemmän kuin Pikkuorilla. Kivat asiat (juoksutus, irtohypytys jne) tamma oppii helposti, mutta esim. kenkääjä on Tyhmä Juttu ja joka kerran pitää sepän kanssa neuvotella josko vuollaan eli ei. Aina on kaviot laitettu kuntoon mutta sehän ei Pikkutammaa lannista. Toisaalta tamma on aivan lutunen ja rauhallinen kuin se kuuluisa viilipytty. Seuraa esimerkki:

Tulen talvella tallille. Pöljä Arabi ja Vanha Ruuna (nyt jo edesmennyt, meni viime keväänä ähkyyn juuri ennen 30-vuotispäiväänsä) kohkaavat tarhoissaan hulluna, juoksevat, pyörivät ja pörisevät. Tarhoja erottavan puhelinpylväistä tehdyn aidan alla erottuu musta möykky, Pikkutamma. Se on aivan liikkumaton.
Juoksen.
Ajattelen: se on shokissa, tempoillut itsensä väsyksiin.
Ajattelen: se on kaatunut, joutunut aidan alle, reuhtonut itsensä kuoliaaksi.
Juoksen.
Tammavarsa on liikkumaton.
Olen tamman vieressä. Hevonen on selällään, puhelinpylväs kulkee kohtisuoraan sekä etu- että takajalkojen välistä.
Ei hikeä, ei vääntyneitä raajoja, ei liikettä. Tamman silmissä rauhallinen ilme.
Katson tarkemmin: tamman suu käy. Katsoessani se kurottaa rauhallisesti päänsä ja hamuilee korsia Vanhan Ruunan heinistä.
Ei hikeä, ei hätäännystä, tamma syö täysin tyynenä.
Maa on liukas, haen köyden, jonka kiedon tamman takajalkojen ympärille. Maa on liukas, tamma kevyt, vasta varsa.
Vedän tammaa maata pitkin, otan köyden pois kun tamma on oman tarhansa puolella. Kehotan sitä nousemaan ylös.
Tamma nousee, ravistelee itseään ja ryhtyy kurottelemaan Vanhan Ruunan heiniä.
Pöljä Arabi ja Vanha Ruuna alkavat rauhoittua. Koettelen tamman jäsenet, kaikki kunnossa, ei venähdyksiä eikä kipukohtia. Tamma jatkaa tyynenä kurkotteluaan kohti aidan toisella puolella olevia heinänrippeitä.