keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009



Mikä ratsastuksessa on niin ihmeellistä?

Ihme on hevosessa,

sen lämmössä ja turvallisuudessa,

sen höyryävässä hengityksessä,

sen koko olemuksessa.


LEENA-MAIJA ROSSI




tiistaina, joulukuuta 29, 2009

Pyhiä ja maastoja

Me ollaan maastoiltu paljon maten kanssa nyt pyhinä. Joskus ihan kaksistaan, joskus Kenttähevosen ja sen emännän kanssa ja joskus on ollut koiria mukana.

Kerran jouduin lähtemään ulos kesken iltatorkkujen kun odottelin iltaheiniä lämpimässä tallissa. Melkein keskellä yötä siis! Silloin me mentiin metsään vaan kahdestaan maten kanssa. Oli aika kylmä ja kuu paistoi eikä matte ottanut otsalamppuakaan vaan höpötti hevosten hyvästä yönäöstä. Hyvin minä näin, mutta jotkut varjot olivat aika outoja ja minä olin välillä pikkuisen pörheänä ihan vain huvin vuoksi.

Minulla olisi ollut turvallisempi olo jos koirat olisivat olleet mukana ja kulkeneet edellä ja Yön Pedot ja Hirviöt olisivat napanneet ne ensiksi. Nyt minun piti varoa itse koko ajan kaikkea eikä se helpottanut yhtään, että matte ei ottanut minua vakavasti vaan minun piti jatkaa eteenpäin ja joskus matte hihittikin.

Ajatelkaa, että joku nauraa kun toisella on henkiinjääminen kyseessä! Ihminen on sitten nurjamielinen elukka.

lauantaina, joulukuuta 26, 2009

Ruunan joulu

Meillä tuulee ja tuiskuaa ja Tapaninmaaston jälkeen sain onneksi jäädä sisään syömään päiväheiniä. Yleensä minä tykkään ulkoilla, mutta parin sentin lumi- ja jääkuorrutus naamassa ja jaloissa (muuta minusta ei loimien alta näy kun olen nykyään klipattu urheiluhevonen) ja silmiin osuvat jääkiteet eivät kuulu suosikeihini.

Me mentiin tänään maastoon maten ja Kenttiksen ja sen emännän kanssa ja otettiin mukaan yksi koirakin. Metsässä ei onneksi tuullut ja polutkin olivat jo aika hyvät, mutta aukeilla paikoilla sai välillä kahlata tuulen kasaamissa lumidyyneissä melkein kainaloita myöten. Huh, se oli rankkaa! Matte tietysti väitti, että se teki minulle hyvää.

Metsässä tuli vähäsen napsittua kuusenoksia ja laukkaa painelin välistä aika lujaa. Eilen jouduin olemaan kuuliainen estehevonen, mutta tänään oli onneksi lupa vähän irrotella. Matte joutui jopa muistuttamaan minua ihan kuolaimella, ettei se tahdo, että lähden kisaamaan Kenttiksen kanssa. Urheiluhengen puutetta matelta, sanon minä. Olisin vilahtanut Kenttiksen ohi ja jätkä olisi jäänyt kuin seisomaan ja minä olisin painellut jo kaukana ja voittanut!

Joulun kunniaksi olen saanut yhden ylimääräisen omenan ja pari palaa kuivaa leipää. Me hevoset emme oikein kestä isoja muutoksia ruokavaliossa, vaan meille tulee herkästi maha kipeäksi. Siksi herkkuja annetaan vain hyvin kohtuudella. Matella on kuulemma pari hyvää jouluomenaa vielä jemmassa minulle ja leipääkin on ja tallin seinällä minulla on oma nimikoitu piparkakku, josta saan maistaa ainakin vähän.

Ihan parasta ovat kyllä olleet Kenttiksen porukoiden tuomat kuusenhavut! Niitä on mukava pureskella ajankuluksi ja niillä oksilla voi leikkiä köydenvetoa ja kuusenneulaset raikastavat hengityksenkin. Kuusenjuurista saa kuulemma yskänlääkettä jos joskus saan sitkeän köhän.


maanantaina, joulukuuta 21, 2009

Ruunan vinkit

Mikäli satut olemaan hevonen, jonka tulee hallita sliding stopit, mutta haluat talvella harrastaa muutakin kuin maneesia, tämä on sinulle: Jos ties minkä sattuman kautta slaidareissasi on hokinreiät, niihin kannattaa slide- ja muiden harjoitusten ajaksi laittaa earit (matte löysi linkin taatusti maailman kalleimpiin eareihin jos tuo on parihinta). Silloin kierteet eivät kulu ja hokit saa harjoitusten jälkeen ruuvattua kätsysti paikoilleen.



lauantaina, joulukuuta 12, 2009



Hevosen vapaus loppui siihen kun ihminen tuli sen elämään.
Hevonen otettiin kiinni, valjastettiin, pantiin liekaan,
suljettiin talliin, mihin se vapaana ei olisi koskaaan alistunut.
Villihevosen ja nykyisen hevosen välinen ero on tässä.
Hevonen ei ole kesyyntynyt, se on vain menettänyt osan vapaudestaaan.

Hilpeä ja huikentelevainen on hevonen.
Se harrastaa hevosenleikkiä ja aisan yli potkimista.
Sillä on taipumusta raskasmielisyyteen.

Kun hevonen pillastuu, se toteuttaa itseään,
väkivaltaisesti.

Hevonen on yhtä viisas kuin ihminen mutta yksinkertaisempi.
Ihmisessä on paljon hevosta, mutta ei yhtä puhtaassa muodossa.

Hevonen on kaunis eläin. Se on luotu
hevosen kuvaksi.

ERNO PAASILINNA



perjantaina, joulukuuta 11, 2009

keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Elämäni hevoset vol. 2; rakas ruuna

Ensimmäinen osa löytyy tästä.

Elämäni hevosia koskeviin pohdintoihin on reilussa parissa vuodessa tullut yllättävän paljon uutta perspektiiviä. Hevosrakkaani ovat pysyneet samoina, mutta lisäkokemuksen ja -opiskelun kautta olen alkanut nähdä ne uusin silmin.

Ensimmäinen rakkaistani, lv-ruuna, opetti tasapainon ja selässä pysymisen lisäksi huomattavan paljon vastuuntunnosta ja vastavuoroisuuden merkityksestä. Opin rakastamaan ja luottamaan hevoseen ehdoitta ja se vastasi näihin tunteisiin tekemällä puolestani mitä tahansa, mitä vain osasin ja keksin pyytää. Se ylitti huteron sillan ja suot ja ohitti sadettajat, nuo maailman pelottavimmat suhisijat.

Tuon ruunan kanssa opin sen, että kun hevonen luottaa, on ihmisen velvollisuus olla tuon luottamuksen arvoinen. Jälkikäteen ajatellen on itsestään selvää, ettei hevosta ratsasteta yli sillan, jonka kestävyydestä ei ole varmuutta. Onneksi silta kesti, luottamus säilyi ja tyttö kasvoi naiseksi ja pääsi tyhmänrohkeudestaan ainakin suurimmalta osin eroon.

Viimeisinä yhteisinä kesinämme ruuna laidunsi ja liikkui muutenkin täysin vapaasti pihapiirissä. Se oli aina siellä missä minäkin. Korkeintaan pari minuuttia kerrallaan se kokeili villin ja vapaan hevosen elämää pihan toisella puolella ilman näköyhteyttä minuun. Saatoin lojua nurmikolla lukemassa kun hevonen jotain säikähdettyään laukkasi luokseni, pysähtyi, tönäisi turvallaan vähän jalkaani tai kättäni ja jatkoi sitten omia hevosmaisia juttujaan.

Minulla ei käynyt edes mielessä, että voisin jäädä hevosen alle, jos se säikähtäessään sinkoaa arvaamattomaan suuntaan. Vaikka ruuna olisi ollut kuinka kauhuissaan, en ollut sille sokea piste, vaan tuki, turva ja toivottavasti myös ystävä.

Tämän ensimmäisen varsinaisen hevosrakkaani kanssa toimin pitkälti vaistonvaraisesti, toki ratsastuskoulun oppeja peruskäsittelyssä ja -ratsastuksessa noudattaen. Ihmislapsi on 14-vuotiaana vielä paljon vaistoissaan kiinni, selvästi aikuista enemmän. Niin oli ainakin minun kohdallani. Jonkin vaistoissani on täytynyt olla kohdallaan, koska tuo hevossuhde toimi lähes täydellisesti peräti kymmenen vuoden ajan.

Tuon hevosen kanssa kasvoin aikuiseksi ja opin olemaan luontevasti ja rauhallisesti hevosten kanssa. Paljolti ruunan ansiosta minusta tuli hevosten kanssa sopivan itsevarma ja omaa maalaisjärkeään käyttävä sekä vaistojaan uskova ihminen.
Myöhemmin tämä johti siihen, missä nyt mennään: En enää usko kaikenkarvaisia asiantuntijoita sokeasti ja vain siksi, että he ovat laajalti tunnettuja. Nykyisin osaan poimia eri ihmisiltä eri asioita, juuri niitä, jotka sopivat minun tapaani toimia ja auttavat minua kehittymään tällä valitsemallani tiellä.


Makasin tallinedusnurmikolla kun ruuna päätti
päivätorkkunsa sisällä viileässä ja tuli ulos helteeseen
laiduntamaan. Kamera sattui olemaan hollilla. Älkää
kokeilko samaa kotona, en minäkään näin enää tekisi.



maanantaina, joulukuuta 07, 2009

Nyt repes. Tällä tavoin Ruuna klipataan ensi talvena! Tai ehkä joku tundramaisema tai Kalliovuorten siluetteja tms.

On muuten ensimmäinen kerta kun tulen ajatelleeksi elävää hevosta ja sen nahkaa taideteoksen pohjana.

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

Suomalaiset hevoset sodassa


Huoltokuljetusta kantosatuloissa etulinjaan suon ylitse kesällä 1941






Hevosille, jotka kaatuivat sodassa


Jäätyneet ikkunat säteilevät,
valkeata ja sinistä,
heinissä oli kukkia,
pihalla lunta.

Pieni hevonen kaaduit sodassa niinkuin miehet,
harjasi jäätyi kiinni maahan niinkuin heidän hiuksensa,
kylkesi oli revennyt auki,
mahasi, jossa olit kantanut varsaa oli revennyt
veriseksi kuopaksi,
elämänluola sinussa oli särkynyt
ja varsasi oli murskaantunut syntymättömänä.

Kavioissasi oli muisto kyläteistä, joita olit kulkenut
vetäen heinäkuormaa, viljakuormaa,
suurissa silmissäsi oli puron kuvat,
sinä kuolit niinkuin miehet.

Nyt harjassasi on lunta,
se on raskas, tuuli sitä lennättää kuin tuhkaa
mustaa lunta.

HELVI HÄMÄLÄINEN



torstaina, joulukuuta 03, 2009

Ruuna ja Sukkisvalmentaja

Matte puki minut tässä hiljan sukkisratsastusvermeisiin, teki minun maasta tehtävät alkuharjoitukset minun kanssa ja kömpi selkään. Me tehtiin siinä alkuverryttelyä ja taivuttelua ja minä olin oikein hyvin kuulolla ja tein ihan kaiken, mitä matte pyysi. Sitten matte tuli alas, ja minä ajattelin, että se oli siinä. Vielä mitä! Minun sukkisratsastusvalmentaja tuli itse minun selkään ja se oli taas aluksi tosi kummallista kun en päässyt oikein paineesta pois.

Minulla on yleensä vähän ymmärtämisvaikeuksia kun joku uusi pelkästään sukkisratsastuksen osaaja tulee minun selkään. Aika pian yhteinen sävel kuitenkin löytyy ja minusta on kiva tehdä yhteistyötä. Nyt minua kuitenkin kiukutti aika paljon ja kiemurtelin kovasti ja selitin valmentejalle, etten osaa enkä ainakaan halua. (Viimeksi kun Valmentaja oli minun kanssa niin en kiemurrellut vaan aloin heti töihin.)

Ei auttanut kiemurtelu yhtään, joten aloin olla vastahankainen etenemään ja melkein keulinkin kerran. Muistin kumminkin, ettei semmoista tehdä ratsastajan kanssa ja yritin sitten vain juosta Valmentajan alta pois. Se ei päästänyt minua vaan vaati ja vaati ja lopulta minun oli annettava periksi ja tehtävä kuten valmentaja tahtoi. Se oli kyllä ihan syvältä aluksi, mutta sitten aloin innostua hommasta ja tein kaiken ihan tosi hyvin.

Matte häpesi kuulemma silmät päästään sen minun temppuilun aikana, vaikka kyllä se tuntuu ihan hyvin silti näkevän. Ei se ole pudonnut ojiin tai mitään ja ruokaakin osaa antaa oikealla mitalla. Vai olisivatko annokset vähän pienentyneet? Matte kyllä väittää, että eivät.

Valmentajan mielestä minä olin päässyt liian helpoilla, eikä minulta ollut muka aikoihin vaadittu mitään vaikeaa. Se on ihan puppupuhetta, koska joka viikko joudun opettelemaan uusia juttuja. Viimeksi jouduin tekemään kamalasti aivotyötä kun harjoittelin sarjaesteitä. En minä ikinä hankaa vastaan kun maten tai Sukkistädin kanssa opetellaan uusia asioita, päinvastoin. Minusta on aina kiva oppia uutta!

Valmentaja kehui minun työmotivaatiota sitten kun se meni päälle ja vielä minun kuolaintuntumaa, joka on jo ihan kuin oikeilla sukkisratsastushevosilla. Väistöt ja lisäykset menivät kanssa tosi hyvin heti kun suostuin yhteistyöhön. Lopuksi Valmentaja sanoi, että olen lahjakas ja mielenkiintoinen ja että se tekee kyllä mielellään töitä minun kanssa. Niistä asioista tein maten ylpeäksi ja paljon se minua sitten rapsuttelikin.

Matte sai noottia siitä, että sen oma tasapaino on vinossa vasemmalle ja minä joudun korjaamaan maten tasapainoa ja minun oikea puoli on sen takia tullut tyhjäksi. Matte rupesi onneksi heti korjaamaan istuntaansa ja uskoo, että me saavutetaanheti parempia tuloksia kun matte saa itsensä kuriin ja ojennukseen.