Nyt iski uskonpuute. Olen yrittänyt aktiivisesti kehittää ratsastus- ja muuta hevososamistani tässä viimeisen kymmenen vuoden ajan. Sitä ennen olin muutaman vuoden hevosen selässä lähinnä matkustaja, jota ennen puolestaan vietin vuosikymmenen ratsastuskouluilla vakitunneilla puurtamassa ja oppimassa (osin huonoja ynnä vääriä) ratsastus- ja hevosenkäsittelytaitoja.
Kehitystä on toki tapahtunut runsaastikin, mutta nyt kun alkaa olla aika hienosäätää, eikä itselleni enää riitä suunnilleen oikein-suoritus eikä hevosen keskeneräisyyteenkään voi vedota, on todellisuus karu. Minulla on huono kunto, tasapainossani on paljon parantamisen varaa ja hevoseni olen päästänyt aivan liian helpolla ja se on taantunut tädin halipullaksi.
On vähän hemmetin hankalaa keskittyä ratsastamiseen, hevoseen, omaan hengitykseensä ja kulloinkin vaadittavaan minimaalisen pieneen painon tai asennon muutokseen, jotta suoritus menisi ns. nappiin. Ratkeilen raivosta, kun päätän tehdä tietyssä kohtaa esim. siirtymisen ja hevonen tekee sen jo ennen kuin minä. Vika ei ole hevosessa vaan siinä, että ajatukseni saa kropassani aikaan toimintaa, johon hevoseni välittömästi reagoi.
Herkkä hevonen on mahtava, mut ah! niin haastava ratsastettava. Oma keskittymiseni tuntuu olevan kultakalan luokkaa ja hiljattain aloittamani ratsastajan pilates paljasti karun totuuden toispuoleisuudestani. Kroppani oikea puoli on lähestulkoon tunnoton ja syviä lihaksia on vaikea saada toimimaan mielen kanssa yhteistyössä.
Tappiomieliala ei auta yhtään. Kun on ratsailla varma, ettei joku asia kerta kaikkiaan onnistu, niin eihän se onnistu; kroppa kun viestittää hevoselle, ettei ole tarpeen tehdä kun ratsastaja ei usko itseensä. Psyykkinen valmennus ja luottamus omaan osaamiseensa on iso osa urheilusuoritusta - myös ratsastuksessa.
Vinkunaa ratsastuksen vaikeudesta ja koko lajin älyttömyydestä lienee luvassa vielä paljonkin kun täti tulevalla viikolla CR-tunnit aloittaa.
Peace (of cake?)