Viimeiset pari päivää ovat olleet niin kauniita, että tuntuu kuin olisi saanut ylimääräisen lahjan. Liekö lahjoittaja sitten kesä, luontoäiti tahi jokin jumaluus, en tiedä.

Useimmat maanviljelijät ovat uskovaisia, Suomessa tietenkin(?) luterilaisia. Ymmärrän sen hyvin. Olisi valtavan rankkaa harjoittaa ammattiaan satunnaisten luonnonvoimien armoilla. Kun jokaisen sateen, kuivan kauden tai myrskyn aiheuttamat vahingot voi kuitata herran tahdolla, tulee raataminen edes hiukan siedettävämmäksi.

Nyt on hyvä puintipouta. Ensi talveksi saadaan lisäksi laadukkaita olkia.
Viime vuonna olkea ei kerta kaikkiaan saanut ja olkikuivitusta käyttävät tallit joutuivat vaihtamaan puruihin tai turpeeseen. Molempien toimittajat osasivat kyllä nylkeä tallinpitäjiä eikä turvettakaan tahtonut saada millään hinnalla kun toimittajat myivät eioota.
Tämä vuosi on parempi.

Kaikilta osin.

Varsa on nyt reilun kuukauden - kuvassa vajaat pari viikkoa - ja utelias ja reipas kuin mikäkin. Emä alkaa olla uuvuksissa ja vaihtelun tarpeessa kun varsa ei joko anna hetken rauhaa tai löytyy laidunlankojen väärältä puolelta. Viimeksi mainittu tapahtui eilen neljästi. Kyllä, sähköt ovat toiminnassa.

Riimussa kulkeminen sujuu pienokaiselta jo enimmäkseen mallikelpoisesti. Varsariimu jää pian pieneksi, niin ne lapset kasvavat. Nyyh.
Kavioiden nosto on tuttua puuhaa, samoin loimen eli emännän villatakin pitäminen. Ja harjaaminen, aah, se tekee gutaa. Pikkuneiti nauttii lähes silmät ummessa tai yrittää vastavuoroisesti rapsuttaa ihmistä tai siirtää rapsutukset emälleen.

Olisi aika saada varsalle muitakin hevoskontakteja kuin emä, joka alkaa sekin selvästi kaivata aikuista seuraa. Tammalauman kakkonen vain on varsinainen tappokone, joka yrittää päästää pienen päiviltä karsinan ovenkin läpi. Tammalauma ei siis ole vaihtoehto. Ehkä yhteistä tarhailua voisi kokeilla pikkutamman, kaksi vuotta, kanssa.

Oritarha on mutavellinä, poikaparat seisovat lähes kintereitään myöten ravassa. Ne ovatkin saaneet viettää yönsä sisällä että pääsevät nukkumaan pitkällään. Muuli makailee paljon (Huvikseen? Sen kylkeen voi muuten silloin nojata, avata siideripullon ja vain nauttia elämästä. Tai ottaa torkut.) ja oripoika on vielä sen verran nuori, että se tarvitsee enemmän pitkälläänoloaikaa kuin aikuinen hevonen.

Laidunhevosilla on katokset, joten ne pärjäävät hyvin ja varsapihatto on suorastaan ylellinen näillä keleillä.

Olin perjantaina elämäni ensimmäisellä western-tunnilla muutakin kuin kuunteluoppilaana. Eli siis ratsastin. Wau.
En ole ollut tunneilla ties kuinka pitkään aikaan ja perjantaipäivänä lentelikin melkoisesti perhosia mahassa.

Tunnin piti Suomen mittakaavassa erittäin tunnettu ratsastaja ja kouluttaja, jonka tunteja minulla on ollut ilo ennenkin seurata.
Ratsastin perinteisesti eli siis englantilaiseen tyyliin koulutetulla ruunalla, jolla olen tosin ratsastanut omaa versiotani westernistä jo vuoden verran. Ketunpunaiselta tammalta oli lainassa satula ja ohjat, muu varustus oli "normaalit" eli englantilaistyyppiset suitset ilman turparemmejä ja hackamore.

Ruuna on todella herkkä ratsastaa ja yhteistyömme sujuu ajoittain jopa loistavasti. Silti olin yllättynyt siitä, miten hyvin ruuna vastasi sille osittain tuntemattomiin apuihin ja kuinka se nautti työnteosta. Ruuna hakkasi kirkkaasti kaksi tunnilla ollutta jo alunperinkin westerniin koulutettua ratsua. Loistava otus siis. Enkä taida minäkään olla ihan niin huono ratsastaja kuin olen tähän saakka kuvitellut.

Olen tuntiin äärimmäisen tyytyväinen ja odotan innokkaasti uusia mahdollisuuksia ratsastaa tunneilla tai saada valmennusta. Tällä välin laitan ruunan - ja tietysti itseni - treeniin ja yritämme unohtaa englantilaistaustamme.

Viisi päivää poissa tallilta ehti aiheuttaa ison ikävän. Eilen en sitä huomannut kun kävin vain pikaisesti heittämässä aamupäiväheinät niitä kaipaaville ja tsekkaamassa että kaikki on ok.
Tänään vierähtikin sitten useampi tunti heppojen kanssa seurustellen: rahnuttelin ja lääkitsin pikkuneitiä, jonka varsariimu alkaa jäädä jo pieneksi, harjasin tarhaolosuhteissa eli "vapaudessa" perusteellisesti oripojan ja nostelin sen kaviot. Ori nauttii kun sen kanssa ollaan, tehtiin sitten mitä vain.

Muuli tuli harjattua vähemmän perusteellisesti. Muulin ja oriin harjaaminen tarhassa on usein kinkkistä kun kumpikin poika tahtoo huomiota samaan aikaan. Oripoika nyplää ja näplää sekä muulia että minua ellei sitä erikseen kiellä ja muuli taas tulee orin ja ihmisen väliin tarkoituksenaan saada itse kaikki rapsutukset.. Olen silti hurjan tyytyväinen poikien keskinäisen suhteen kehitykseen: muuli ei enää edes uhkaa potkia, päätä voi lepuuttaa toisen lautasilla ja rahnuttelukin on käynnistymässä.

Muulin kanssa mietittiin tänään myös painonpudotusta, mutta herra tuntui olevan sitä mieltä että hän pitää heinämahansa ja että painonnousua kompensoidaan antamalla hänelle vain kevyitä ratsastajia.

Oripoika on sitten jännä: sen pyöröaitauskäytös eroaa kaikkien aiemmin harjoittamieni hevosten käytöksestä. Pakorefleksi on minimaalinen, leimaantuminen/laumaantuminen tapahtuu kyllä nopeasti mutta on verraten heikkoa: jos jotain mielenkiintoisempaa ilmenee karkaa huomio sinne eikä ihmisen seuraaminen ja tämän kanssa oleminen olekaan enää tärkeää.

Ori tekee mielellään töitä ihmisen kanssa ja sekä kuuntelee että keskittyy hyvin ja on saapumisestaan asti turvannut ihmiseen kohdatessaan uusia ja jännittäviä asioita, mutta pyöröaitauskäytös on outoa. Olisikohan tuo rotuominaisuus vai onko poika vain hyvin itsevarma? Toivottavasti en sentään ole hassannut rahojani ratkityhmään elukkaan..

Lisätty, korjattu ja poistettu linkkejä. Sopii kokeilla.

Ori ei näyttänyt ikävöineen minua Turun reissuni aikana, sellaisia ne miehet ovat. Varsa sen sijaan hirnui ja hörisi heti minut huomatessaan. Melkein tuli tippa silmään.