Olen nyt ratsastellut omalla orilla ja huikeaa on, täytyy sanoa. Ori on uskomattoman herkkä avuille ja samalla treenattu siihen, ettei sitä kömpelykset selässä, pienet tasapainon heitot tai tammat vieressä häiritse. Täytyy ruveta ratsastamaan tosissaan, notta kehittyy se varsinainen vuoropuhelu ja luottamus. Sitten me päästellään pitkin maita ja mantuja tahi vaan treenataan kotikentällä kaikkia hienoja juttuja.

Pikkutammaa on astutettu ihan urakalla, toivottu lopputulos tietenkin soma ja terve varsa ensi kesäksi. Ori alkaa jo hoitaa astumiset rutiinilla. Ensimmäinen kerta sai sen kyllä hämmennyksiin ja syöminen alkoikin yllättäen kiinnostaa enemmän kuin Pikkutamma, johon orin uhokarjunta ei tehnyt vaikutusta. Tamma vain seisoi ja odotti rakastajaa häntä pystyssä. Ennen pitkää luonto ajoi tikanpojan puuhun ja nyt odotellaan jo tammoja kotitallin ulkopuolelta.

Tammojen alituinen vahtiminen on laihduttanut Pikkuoria, rehua saa työntää turvan alle reilusti ja vähän päälle.

Ketunpunainen tamma on koko ajan kiimassa ja orin täytyy tietenkin pitää silmällä, missä mennään. Ketunpunaisella alkaa vain olla sen verran ikää, ettei se saa enää kokea äitiyden riemuja(?). Vähän harmi, olisi varmasti tullut mielenkiintoinen varsa. Vaan ehkä hyväkin, se varsa olisi nimittäin ollut pakko ostaa omaksi eikä tässä suurempiin hevosmääriin ole millään varaa. Ehkä sitten joskus jos Mies vaikka saisi hevoskärpäsen pureman.. Salaa haaveilen Pikkuorin ja Pikkutamman seuraavasta jälkeläisestä, ensi kesän varsa on jo myyty.