keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010

Talvipuuhia

En tiedä, tehdäänkö minusta nyt sitten estehevosta, mutta meillä on satunnaisten maastoesteiden ylityksen lisäksi ollut kerran viikossa estetreenit. Tarvinneeko sanoakaan, että minä olen esteissä hurjan hyvä. Heti ekoissa treeneissä hyppäsin hienosti pienet ristikot ja pystyt ja olisin jatkanut suoraan okserille, mutta matte kielsi! Onneksi se sai ulkopuolista rohkaisua ja me hypättiin sitten kuitenkin se okseri. Ei se ollut kuin 70-senttinen, mutta maten asenteesta päätellen kyseessä oli vähintään Himalajan ylitys! Matte on välillä kummallisen arka. Onneksi minä olen rohkea!

Vai rohkea! Kuka se aina maastossa yrittää jättäytyä jälkeen eikä meinaa uskaltaa olla kärkihevosena ollenkaan? Kuka säikkyy, kun koira rapisee puskassa? Kuka pelkää lumitöitä tekevää traktoria? Kuka pelästyy hätäkakkaan asti kun kengittäjä tai eläinlääkäri tulee talliin? Ei ainakaan vanha matte! Matte huom.

Matella on ollut vaikeuksia oikean laukan kanssa vaikka se oli välillä jo ihan kunnossa ja jopa työstettävissä. Nyt minä en sitä paljon viitsi maneesissa nostaa kun se tuntuu hankalalta ja maten ährääminen minun selässä epämukavalta. Maastossa minä nostan kyllä ongelmitta sen laukan, jota kulloinkin pyydetään ja voin vaikka kootakin laukkaa vähäsen jos asia kyllin kauniisti minulle esitetään. Maneesissa en viitsi kun ei siellä ole niin hauskaa tehdä hommia. Matte alkaa olla vähän jäljillä kun se on tuuminut, että tehtäisiin vaihteeksi harjoituksia pellolla.

Tänään oli kiva kirpakka pakkanen ja me leikittiin ja riehuttiin aika paljon tarhassa Kenttiksen kanssa. Esitettiin vähän oritemppuja ja noustiin pystyyn ja nipisteltiin toisiamme ja pukiteltiin ja laukkailtiin eestaas. Se on sitä hevosen leikkiä.

Minulla lähtee jo vähän talvikarvaa ja minä haluan, että minun päätä ja jalkoja ja rintaa harjataan oikein kunnolla. Päätä ja jalkoja siksi, että niissä minulla on täysi talvikarva, jonka lähteminen kutittaa. Rinnan harjaaminen on muuten vaan mukavaa. Kaikkein eniten minä tykkään korvien rapsuttelusta.



Tässä kuvassa minä kerron Kenttikselle, kuinka sen pitää olla.
Katsokaa, kuinka se väistää meitsiä! Meitsi on kunkku!

Kuvaaja ja © Janne Miettinen

sunnuntaina, tammikuuta 31, 2010

Ratsun viikko

Minä olen ollut kamalan paljon töissä pakkasista huolimatta. Ei niin, että kylmyys minua vaivaisi. Klipattu karvani on kasvanut jo niin pitkäksi, että se alkaa kihartua ja on niin tuuheaakin, että varmasti tarkenisin yöt nukkua nakusillani. Mattea nyt kumminkin pelottaa, että palellun, ja joudun käyttämään pyjamaa. Ensi yöksi saan sentään varmaan ohuemman yöpuvun. Toisaalta minun tallissa lämpötila pysyy melko vakiona aina kun meitä asuu siellä kolme hevosta ja me lämmitetään tila jo hyvin. Pakkasten mukaan sitten säädellään tuuletusta eli jos on hirmu kylmä, niin tuuletusräppänät ovat melkein kiinni.

Torstaiaamuna ilahduin kun minun western-ope tuli heti aamusta (minulla jäi kyllä aamuheinät vähän kesken, mutta matte antoi onneksi myöhemmin lisää). Me oltiin maten kanssa tunnilla ja tällä kertaa mattekin sai kehuja. Minua ei olisi oikeastaan juuri huvittanut tehdä töitä ja yritin kovasti juosta pitkänä ja vältellä takaosan ottamista alle ja kunnollista jogia koska se on niin rankkaa. Kyllä minä lopulta sitten menin hienosti kun matte kehotti minua töihin open neuvojen mukaan. Me saatiin kovasti läksyjä ja tämä kerta oli siitä outo, että minä sain myös haukkuja. Mutta se oli maten syy, mitäs ratsastaa huonosti!

Western-tunnin lisäksi olen viikolla tehnyt sukkisratsastusharjoituksia Ratsastajatytön kanssa ja maastoillut sekä vauhdikkaasti että rauhallisesti. Tänään minulla on kuulemma estetreenipäivä eli matte pukeutuu sukkisratsastuskamppeisiin, joissa se näyttää ihan pöljältä! Kumma kun kaikki muut ratsastajat ovat ihan normaalin tai korkeintaan vähän huvittavan näköisiä sukkisratsastusvermeissään, mutta kun mattea katselee, meinaa ihan tikahtua nauruun enkä minä melkein tunnista mattea. Matte itse väittää, että se näyttää tyhmältä siksi, ettei se tunne oloaan kotoisaksi niissä vermeissä.


Tässä minä askellan laitumella. Kenttistä on rajattu kuvasta pois kun sen
asento ei ollut ollenkaan niin kuvauksellinen. © Janne Miettinen
vaikka matte rajasikin kuvaa omin lupineen.

keskiviikkona, tammikuuta 20, 2010

Ruunan ura urkenee

Minulla oli tänään sukkisratsastusvalmennusta ja nyt minun motivaatio oli kohdillaan päinvastoin kuin viime kerralla. Valmentaja oli itse minun kanssa ja matte ja se minun uusi ratsastajatyttö katselivat silmät ymmyrkäisinä, että vau miten hieno mies olenkaan!


Minä tein priimoja väistöjä, sekä pohkeen- että avo. Vastataivutuksia treenattiin myös ja tietysti normaalit kokoamiset ja lisäykset tehtiin kanssa. Olin tosi hyvä kaikessa muussa, mutta ravissa suoritetuista avoväistöistä laukkaan siirtyminen ja laukasta taas takaisin suoraan avoväistöön menivät yli minun ymmärryksen ja puhisin ihmeissäni, kun yritin käsittää, mikä on homman nimi.


Sanottakoon nyt, etten ollut koskaan aikaisemmin tehnyt tuollaista harjoitusta, joka on kokeneemmallekin sukkisratsulle hankalahko. Valmentaja kiitteli kyllä minua hyvästä yrityksestä ja siitä, että pinnistelin viimeiseen asti, että olisin osannut tehdä oikein. Minua kyllä huolestutti aika tavalla se, etten ihan tajunnut, missä mennään. Tein treenit muutenkin niin vakavalla mielellä ja asenteella, että mattea nauratti välillä ja Valmentajaakin kuulemma huvitti. Minä en sellaista huomannut kun keskityin suoritukseeni.


Minun Valmentaja sanoi taas kerran, että minä olen hyvä ja osaava ja vieläpä mielenkiintoinen hevonen, öhöm. Viime kertaan verrattuna en ollut enää juuri yhtään "tyhjä" oikealta kyljeltä eli maten skarppaaminen on auttanut. Ratsastajatytön kanssa ollaan tehty paljon laukkatreeniä ja sekin on selvästi vaikuttanut, koska Valmentajan mielestäkin minun laukka on parantunut paljon!

Syvässä lumessa kahlaaminen ja reipas ja välillä aika rankkakin maastoilu on kanssa kasvattanut minun kuntoa, joten jaksan kantaa itseäni paremmin ja matte sanoi, että näki minun liikkeissä hetkittäin jotain sellaista "schwungia" kuin oikeilla kouluhevosilla.


Ai että minä olen hyvä.


perjantaina, tammikuuta 15, 2010

Ruuna opetustöissä

Minulla kävi tänään pitkästä aikaa minun western-opettaja. Tai ei se oikeastaan minun takia käynyt vaan minun uuden ratsastajatytön, joka oli elämänsä ensimmäisellä western-tunnilla. Minä taas olen käynyt nuo alkeis-alkeet läpi niin monta kertaa, että minua alkaa jo vähän ne kyllästyttää. Minusta ei taitaisi olla varsinaiseksi opetushevoseksi, siihen olen liian fiksu ja vaihtelunhaluinen.


Me aloitettiin tavalliseen tapaan maastakäsin työskentelyllä ja oppilas harjoitteli liikuttamaan minua eri suuntiin ja pysäyttämään ja muuta sellaista perusjuttua. Välillä ope laittoi oppilaan toimimaan itse hevosena kun oli syytä havainnollistaa, miten pienen liikkeen tai eleen minä jo tunnen. Minut jätettiin siksi aikaa ihan yksin seisomaan, mutta menin kyllä aluksi katsomaan ihan vierestä, että mitä ne ihmiset oikein tekevät. Koska ne tekivät narulla peruutusharjoituksia, katsoin kuitenkin parhaaksi peruuttaa vähän kauemmas ja ottaa pienet torkut.


Alkuharjoitukset tehtiin naruriimun ja köyden kanssa ja sitten ope näytti suitsinnan. Meidän western-ratsujen päätä ei kaapata kainaloon ja tungeta kuolaimia väkisin suuhun ja ruhjota korvia vaan meidän pitää laskea itse pää alas ja ottaa kuolaimet oma-aloitteisesti. Suitset laitetaan nätisti ja korvia ei taitella eikä runnota, koska ne ovat hevosen herkin kohta. Minä hamuilen joskus kuolaimia niin innokkaasti, että joskus hämmennyn, kun matte laittaa
sidepullit enkä saa kuolaimia ollenkaan.

Kun oppilas oli selässä niin minä piristyin vähän, mutta mieluiten olisin kyllä mennyt open luo rapsuteltavaksi. Oppilaan oli pikkuisen vaikea hahmottaa western-ohjia ja niiden kanssa pelaamista, mutta niin se on kuulemma kaikilla sukkisratsasteluun tottuneilla. Matte sanoi, että sillä itsellään oli mennyt paljon huonommin ne ekat lännenratsastuskerrat ja että oppilas vaikutti oikein lupaavalta.


Nyt ekalla tunnilla me mentiin vain käyntiä ja jogia, koska lope ja laukka voivat olla aika hankalia jos on tottunut ratsastamaan tuntumalla. Kun varsinainen oppitunti oli loppu, matte jäi vielä juoruamaan open kanssa ja me mentiin oppilaan kanssa vähän ulos ja harjoiteltiin opittua ja jouduin laukkaamaankin. Minun olisi oikeastaan pitänyt säästellä voimia, koska huomenna on kuulemma tiedossa reipasvauhtista maastoilua Kenttiksen ja sen emännän kanssa.


Ope sanoi matelle, että minä olen kehittynyt kovasti sitten viime näkemän. Minun lihaskunto on parantunut ja otan takajalat entistä paremmin alle ja minun jogin laatu on kuulemma parantunut paljon! Matte oli tohkeissaan, koska me ollaan loppujen lopuksi tehty tosi vähän mitään ns. tavoitteellista.

Minä olen saanut lihasta selkään ja pyllyyn maastossa ja siinäkin kun ollaan menty oppilaan kanssa kerran viikossa sukkisratsastusta. Minä haen aina itse eteen ja alas, koska minua on alusta alkaen rohkaistu liikkumaan niin. Minua ei tarvitse ns. ratsastaa peräänantoon vaan menen itse, maastossakin.
Viime aikoina olen saanut mennä tosi vapaasti ja matte on huomauttanut vain siitä jos minun kaula on mennyt kirahviksi kun säikyn jotain.

Matte on ollut itselleen vähän kiukkuinen meidän paljosta maastoilusta, joka on ollut välillä tosi laiskaa ja hidasta pakkasten takia. Maastoilun tuoma lomailu on kuitenkin saanut minut innostumaan työnteosta taas enemmän. Tuskin maltan odottaa, mitä Sukkisvalmentaja sanoo ensi viikolla!



Tässä kuvassa minä olen metsässä maten ja meidän koirien kanssa.
Oli kylmä päivä ja matella oli toppahaalari ja minulla villatakki.

Kuvan otti Kenttiksen emäntä ja se on yläviistosta, koska Kenttis on
niin korkea.

maanantaina, tammikuuta 11, 2010

Ratsaille noustessa

Nousen ratsuni selkään ja hymyilen sinulle, ystävä;
on aika palata kotiin, yhdessä vierähti kymmenen päivää.
Kun tulin, vaalea ruoho orasti,
nyt se on vihreää, tuuheaa, tuuheaa.
Kun tulin, ratsuni korskui ilosta,
nyt se hirnuu murheellisesti.
Sydän jää iäksi tänne,
ratsun kaviot eivät koskaan pysähdy.

CH'AO PU'CHIH (KIINA, 1053-1110)


keskiviikkona, tammikuuta 06, 2010

Talvi

Alan uupua pakkasiin. Teen vain maastoa maaston perään kun tavoitteelliseen ratsastukseen on kerta kaikkiaan ihan liian kylmä. Olen selvästi tullut todella mukavuudenhaluiseksi, kyllä sitä ennen väännettiin vaikka koppuraisella kentällä käynnissä jos ei ollut mahdollisuuksia muuhun.

Toisaalta on hieman eri asia ratsastaa kerran tai kaksi viikossa ja melkein aina ohjatusti kuin liikuttaa oma hevonen joka armas päivä, myös silloin, kun ei voisi ratsastus vähempää kiinnostaa. Tämä varoituksen sanasena niille kaheleille, jotka haaveilevat omasta hevosesta.

Onneksi Ruunalla on uusi mukava ja taitava ratsastajatyttö, joka hoitaa liikutuksen kerran viikossa. Sukkistädin sairaslomailu jatkuu vielä kuusi viikkoa, joten liikutusapu on tarpeen.

Mieliala Ruunalla on hyvä, se tykkää pakkasista ja maastoilusta kaverin kanssa. Maastoon olemme onneksi useimmiten saaneet seuraa. Lisäjännitystä tuo ilman satulaa tasapainoilu, joka hyödyttää hurjasti itseäni. Ei mene maastoilu hukkaan kun oma tasapaino kehittyy toivon mukaan koko ajan.


Ruuna ja kaveri usvattavat. Kuvaaja Janne Miettinen.

keskiviikkona, joulukuuta 30, 2009



Mikä ratsastuksessa on niin ihmeellistä?

Ihme on hevosessa,

sen lämmössä ja turvallisuudessa,

sen höyryävässä hengityksessä,

sen koko olemuksessa.


LEENA-MAIJA ROSSI




tiistaina, joulukuuta 29, 2009

Pyhiä ja maastoja

Me ollaan maastoiltu paljon maten kanssa nyt pyhinä. Joskus ihan kaksistaan, joskus Kenttähevosen ja sen emännän kanssa ja joskus on ollut koiria mukana.

Kerran jouduin lähtemään ulos kesken iltatorkkujen kun odottelin iltaheiniä lämpimässä tallissa. Melkein keskellä yötä siis! Silloin me mentiin metsään vaan kahdestaan maten kanssa. Oli aika kylmä ja kuu paistoi eikä matte ottanut otsalamppuakaan vaan höpötti hevosten hyvästä yönäöstä. Hyvin minä näin, mutta jotkut varjot olivat aika outoja ja minä olin välillä pikkuisen pörheänä ihan vain huvin vuoksi.

Minulla olisi ollut turvallisempi olo jos koirat olisivat olleet mukana ja kulkeneet edellä ja Yön Pedot ja Hirviöt olisivat napanneet ne ensiksi. Nyt minun piti varoa itse koko ajan kaikkea eikä se helpottanut yhtään, että matte ei ottanut minua vakavasti vaan minun piti jatkaa eteenpäin ja joskus matte hihittikin.

Ajatelkaa, että joku nauraa kun toisella on henkiinjääminen kyseessä! Ihminen on sitten nurjamielinen elukka.

lauantaina, joulukuuta 26, 2009

Ruunan joulu

Meillä tuulee ja tuiskuaa ja Tapaninmaaston jälkeen sain onneksi jäädä sisään syömään päiväheiniä. Yleensä minä tykkään ulkoilla, mutta parin sentin lumi- ja jääkuorrutus naamassa ja jaloissa (muuta minusta ei loimien alta näy kun olen nykyään klipattu urheiluhevonen) ja silmiin osuvat jääkiteet eivät kuulu suosikeihini.

Me mentiin tänään maastoon maten ja Kenttiksen ja sen emännän kanssa ja otettiin mukaan yksi koirakin. Metsässä ei onneksi tuullut ja polutkin olivat jo aika hyvät, mutta aukeilla paikoilla sai välillä kahlata tuulen kasaamissa lumidyyneissä melkein kainaloita myöten. Huh, se oli rankkaa! Matte tietysti väitti, että se teki minulle hyvää.

Metsässä tuli vähäsen napsittua kuusenoksia ja laukkaa painelin välistä aika lujaa. Eilen jouduin olemaan kuuliainen estehevonen, mutta tänään oli onneksi lupa vähän irrotella. Matte joutui jopa muistuttamaan minua ihan kuolaimella, ettei se tahdo, että lähden kisaamaan Kenttiksen kanssa. Urheiluhengen puutetta matelta, sanon minä. Olisin vilahtanut Kenttiksen ohi ja jätkä olisi jäänyt kuin seisomaan ja minä olisin painellut jo kaukana ja voittanut!

Joulun kunniaksi olen saanut yhden ylimääräisen omenan ja pari palaa kuivaa leipää. Me hevoset emme oikein kestä isoja muutoksia ruokavaliossa, vaan meille tulee herkästi maha kipeäksi. Siksi herkkuja annetaan vain hyvin kohtuudella. Matella on kuulemma pari hyvää jouluomenaa vielä jemmassa minulle ja leipääkin on ja tallin seinällä minulla on oma nimikoitu piparkakku, josta saan maistaa ainakin vähän.

Ihan parasta ovat kyllä olleet Kenttiksen porukoiden tuomat kuusenhavut! Niitä on mukava pureskella ajankuluksi ja niillä oksilla voi leikkiä köydenvetoa ja kuusenneulaset raikastavat hengityksenkin. Kuusenjuurista saa kuulemma yskänlääkettä jos joskus saan sitkeän köhän.


maanantaina, joulukuuta 21, 2009

Ruunan vinkit

Mikäli satut olemaan hevonen, jonka tulee hallita sliding stopit, mutta haluat talvella harrastaa muutakin kuin maneesia, tämä on sinulle: Jos ties minkä sattuman kautta slaidareissasi on hokinreiät, niihin kannattaa slide- ja muiden harjoitusten ajaksi laittaa earit (matte löysi linkin taatusti maailman kalleimpiin eareihin jos tuo on parihinta). Silloin kierteet eivät kulu ja hokit saa harjoitusten jälkeen ruuvattua kätsysti paikoilleen.



lauantaina, joulukuuta 12, 2009



Hevosen vapaus loppui siihen kun ihminen tuli sen elämään.
Hevonen otettiin kiinni, valjastettiin, pantiin liekaan,
suljettiin talliin, mihin se vapaana ei olisi koskaaan alistunut.
Villihevosen ja nykyisen hevosen välinen ero on tässä.
Hevonen ei ole kesyyntynyt, se on vain menettänyt osan vapaudestaaan.

Hilpeä ja huikentelevainen on hevonen.
Se harrastaa hevosenleikkiä ja aisan yli potkimista.
Sillä on taipumusta raskasmielisyyteen.

Kun hevonen pillastuu, se toteuttaa itseään,
väkivaltaisesti.

Hevonen on yhtä viisas kuin ihminen mutta yksinkertaisempi.
Ihmisessä on paljon hevosta, mutta ei yhtä puhtaassa muodossa.

Hevonen on kaunis eläin. Se on luotu
hevosen kuvaksi.

ERNO PAASILINNA



perjantaina, joulukuuta 11, 2009

keskiviikkona, joulukuuta 09, 2009

Elämäni hevoset vol. 2; rakas ruuna

Ensimmäinen osa löytyy tästä.

Elämäni hevosia koskeviin pohdintoihin on reilussa parissa vuodessa tullut yllättävän paljon uutta perspektiiviä. Hevosrakkaani ovat pysyneet samoina, mutta lisäkokemuksen ja -opiskelun kautta olen alkanut nähdä ne uusin silmin.

Ensimmäinen rakkaistani, lv-ruuna, opetti tasapainon ja selässä pysymisen lisäksi huomattavan paljon vastuuntunnosta ja vastavuoroisuuden merkityksestä. Opin rakastamaan ja luottamaan hevoseen ehdoitta ja se vastasi näihin tunteisiin tekemällä puolestani mitä tahansa, mitä vain osasin ja keksin pyytää. Se ylitti huteron sillan ja suot ja ohitti sadettajat, nuo maailman pelottavimmat suhisijat.

Tuon ruunan kanssa opin sen, että kun hevonen luottaa, on ihmisen velvollisuus olla tuon luottamuksen arvoinen. Jälkikäteen ajatellen on itsestään selvää, ettei hevosta ratsasteta yli sillan, jonka kestävyydestä ei ole varmuutta. Onneksi silta kesti, luottamus säilyi ja tyttö kasvoi naiseksi ja pääsi tyhmänrohkeudestaan ainakin suurimmalta osin eroon.

Viimeisinä yhteisinä kesinämme ruuna laidunsi ja liikkui muutenkin täysin vapaasti pihapiirissä. Se oli aina siellä missä minäkin. Korkeintaan pari minuuttia kerrallaan se kokeili villin ja vapaan hevosen elämää pihan toisella puolella ilman näköyhteyttä minuun. Saatoin lojua nurmikolla lukemassa kun hevonen jotain säikähdettyään laukkasi luokseni, pysähtyi, tönäisi turvallaan vähän jalkaani tai kättäni ja jatkoi sitten omia hevosmaisia juttujaan.

Minulla ei käynyt edes mielessä, että voisin jäädä hevosen alle, jos se säikähtäessään sinkoaa arvaamattomaan suuntaan. Vaikka ruuna olisi ollut kuinka kauhuissaan, en ollut sille sokea piste, vaan tuki, turva ja toivottavasti myös ystävä.

Tämän ensimmäisen varsinaisen hevosrakkaani kanssa toimin pitkälti vaistonvaraisesti, toki ratsastuskoulun oppeja peruskäsittelyssä ja -ratsastuksessa noudattaen. Ihmislapsi on 14-vuotiaana vielä paljon vaistoissaan kiinni, selvästi aikuista enemmän. Niin oli ainakin minun kohdallani. Jonkin vaistoissani on täytynyt olla kohdallaan, koska tuo hevossuhde toimi lähes täydellisesti peräti kymmenen vuoden ajan.

Tuon hevosen kanssa kasvoin aikuiseksi ja opin olemaan luontevasti ja rauhallisesti hevosten kanssa. Paljolti ruunan ansiosta minusta tuli hevosten kanssa sopivan itsevarma ja omaa maalaisjärkeään käyttävä sekä vaistojaan uskova ihminen.
Myöhemmin tämä johti siihen, missä nyt mennään: En enää usko kaikenkarvaisia asiantuntijoita sokeasti ja vain siksi, että he ovat laajalti tunnettuja. Nykyisin osaan poimia eri ihmisiltä eri asioita, juuri niitä, jotka sopivat minun tapaani toimia ja auttavat minua kehittymään tällä valitsemallani tiellä.


Makasin tallinedusnurmikolla kun ruuna päätti
päivätorkkunsa sisällä viileässä ja tuli ulos helteeseen
laiduntamaan. Kamera sattui olemaan hollilla. Älkää
kokeilko samaa kotona, en minäkään näin enää tekisi.



maanantaina, joulukuuta 07, 2009

Nyt repes. Tällä tavoin Ruuna klipataan ensi talvena! Tai ehkä joku tundramaisema tai Kalliovuorten siluetteja tms.

On muuten ensimmäinen kerta kun tulen ajatelleeksi elävää hevosta ja sen nahkaa taideteoksen pohjana.

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009

Suomalaiset hevoset sodassa


Huoltokuljetusta kantosatuloissa etulinjaan suon ylitse kesällä 1941






Hevosille, jotka kaatuivat sodassa


Jäätyneet ikkunat säteilevät,
valkeata ja sinistä,
heinissä oli kukkia,
pihalla lunta.

Pieni hevonen kaaduit sodassa niinkuin miehet,
harjasi jäätyi kiinni maahan niinkuin heidän hiuksensa,
kylkesi oli revennyt auki,
mahasi, jossa olit kantanut varsaa oli revennyt
veriseksi kuopaksi,
elämänluola sinussa oli särkynyt
ja varsasi oli murskaantunut syntymättömänä.

Kavioissasi oli muisto kyläteistä, joita olit kulkenut
vetäen heinäkuormaa, viljakuormaa,
suurissa silmissäsi oli puron kuvat,
sinä kuolit niinkuin miehet.

Nyt harjassasi on lunta,
se on raskas, tuuli sitä lennättää kuin tuhkaa
mustaa lunta.

HELVI HÄMÄLÄINEN



torstaina, joulukuuta 03, 2009

Ruuna ja Sukkisvalmentaja

Matte puki minut tässä hiljan sukkisratsastusvermeisiin, teki minun maasta tehtävät alkuharjoitukset minun kanssa ja kömpi selkään. Me tehtiin siinä alkuverryttelyä ja taivuttelua ja minä olin oikein hyvin kuulolla ja tein ihan kaiken, mitä matte pyysi. Sitten matte tuli alas, ja minä ajattelin, että se oli siinä. Vielä mitä! Minun sukkisratsastusvalmentaja tuli itse minun selkään ja se oli taas aluksi tosi kummallista kun en päässyt oikein paineesta pois.

Minulla on yleensä vähän ymmärtämisvaikeuksia kun joku uusi pelkästään sukkisratsastuksen osaaja tulee minun selkään. Aika pian yhteinen sävel kuitenkin löytyy ja minusta on kiva tehdä yhteistyötä. Nyt minua kuitenkin kiukutti aika paljon ja kiemurtelin kovasti ja selitin valmentejalle, etten osaa enkä ainakaan halua. (Viimeksi kun Valmentaja oli minun kanssa niin en kiemurrellut vaan aloin heti töihin.)

Ei auttanut kiemurtelu yhtään, joten aloin olla vastahankainen etenemään ja melkein keulinkin kerran. Muistin kumminkin, ettei semmoista tehdä ratsastajan kanssa ja yritin sitten vain juosta Valmentajan alta pois. Se ei päästänyt minua vaan vaati ja vaati ja lopulta minun oli annettava periksi ja tehtävä kuten valmentaja tahtoi. Se oli kyllä ihan syvältä aluksi, mutta sitten aloin innostua hommasta ja tein kaiken ihan tosi hyvin.

Matte häpesi kuulemma silmät päästään sen minun temppuilun aikana, vaikka kyllä se tuntuu ihan hyvin silti näkevän. Ei se ole pudonnut ojiin tai mitään ja ruokaakin osaa antaa oikealla mitalla. Vai olisivatko annokset vähän pienentyneet? Matte kyllä väittää, että eivät.

Valmentajan mielestä minä olin päässyt liian helpoilla, eikä minulta ollut muka aikoihin vaadittu mitään vaikeaa. Se on ihan puppupuhetta, koska joka viikko joudun opettelemaan uusia juttuja. Viimeksi jouduin tekemään kamalasti aivotyötä kun harjoittelin sarjaesteitä. En minä ikinä hankaa vastaan kun maten tai Sukkistädin kanssa opetellaan uusia asioita, päinvastoin. Minusta on aina kiva oppia uutta!

Valmentaja kehui minun työmotivaatiota sitten kun se meni päälle ja vielä minun kuolaintuntumaa, joka on jo ihan kuin oikeilla sukkisratsastushevosilla. Väistöt ja lisäykset menivät kanssa tosi hyvin heti kun suostuin yhteistyöhön. Lopuksi Valmentaja sanoi, että olen lahjakas ja mielenkiintoinen ja että se tekee kyllä mielellään töitä minun kanssa. Niistä asioista tein maten ylpeäksi ja paljon se minua sitten rapsuttelikin.

Matte sai noottia siitä, että sen oma tasapaino on vinossa vasemmalle ja minä joudun korjaamaan maten tasapainoa ja minun oikea puoli on sen takia tullut tyhjäksi. Matte rupesi onneksi heti korjaamaan istuntaansa ja uskoo, että me saavutetaanheti parempia tuloksia kun matte saa itsensä kuriin ja ojennukseen.



sunnuntaina, marraskuuta 29, 2009



Tänään ei kierretä tunnista toiseen
pölyistä paahtavaa jaloittelutarhaa.
Tänään sataa, niin että
ikkunat helisevät.
Ovet on suljettu, katossa palaa
lamppurivi.
Aamutalli on tehty. Huokaisuja rouskutusta.
Istumme käytävällä: unkarilainen
jolla on saksalainen nimi, saksalainen
jolla on mitä saksalaisin nimi,
pari englantilaista yksi suomalainen
muutama ruotsalainen, muutama hyvin koditon.
Eri kielillä laulamme hempeitä lauluja
kodista, tunteista, rakkaudesta.
Rasvaamme satuloita, hajotamme suitset osiin
ja kokoamme jälleen.
Rouskutusta, huokaisuja.
Hempeitä lauluja rakkaudesta.

SIRKKA TURKKA




lauantaina, marraskuuta 28, 2009

Yli kaksoisesteiden

Minun estevalmennus on edennyt niin pitkälle, että oli aika kokeilla kaksoisestettä. Minä olen kyllä hypännyt irtona sarjoja ja in n' outeja, mutta ratsastajan kanssa olen tähän asti mennyt vain yksittäisiä esteitä.

Me mentiin sitten maten kanssa maneesiin. Siellä oli Kenttähevonen lopettelemassa omia esteharjoituksiaan. Matte pyysi jättämään minua varten Kenttiksen kaksoisesteen mutta paljon madallettuna. Pöh, ihan kuin minä en muka olisi päässyt yli yhtä korkeista aidoista kuin Kenttis!

Kenttiksen emäntä kysyi, että lyhennetäänkö esteväliä minua varten kun Kenttis on kumminkin yli 20cm meikistä isompi. Maten mielestä väliä ei tarvinnut lyhentää, minä joudan kuulemma venymään. Oikeasti minun ei tarvitse isojen kavereiden puomi- tai esteväleille juuri venyttää kun minä olen iso hevonen mutta vaan pienemmässä koossa ja minulla on tosi hienot ja pitkät matkaavoittavat askeleet.

Ensin me verryteltiin maten kanssa vähän ja sitten me suunnattiin kohti esteitä. Matte vaan teki sellaisen mokan, että katsoi siinä suoralla vaan sitä kaksoisesteen toista puoliskoa eikä kiinnittänyt mitään huomiota siihen ensimmäiseen. Minä kyllä tajusin, että se toinen olisi pitänyt hypätä, mutten tiennyt, mitä sen ensimmäisen esteen kanssa tehdään, kun matte ei tuntunut huomaavan sitä ollenkaan. Minä sitten päätin hidastaa ennen sitä ensimmäistä estettä ja astuin siitä varovasti yli.

Mattea nauratti aika tavalla ja se pyysi minulta anteeksi ja toisella yrityksellä se muisti katsoa sitä ensimmäistä estettä. Minä hyppäsinkin sen tosi hienosti, mutta kiipesin varovasti käynnissä yli sen toisen osan, jota matte ei ollut ehtinyt kunnolla katsoa. Matte oli taas huvittunut - en kyllä yhtään tajua, että miksi - ja sitten me kokeiltiin sitä sarjaa niin, että vain ensimmäisessä esteessä oli yhtään korkeutta ja toisessa puomit olivat alhaalla.

Siitä minä laukkasin maten ohjeiden mukaan täysin sulavasti yli ja sitten toinenkin este pystytettiin kunnolla ja minä hyppäsin kummatkin ihan peräkkäin, noin vain! Se oli ihan tosi helppoa heti, kun matte vaan tajusi selittää minulle, että mitä kummaa se oikein tahtoo. En minä kumminkaan osaa ajatuksia lukea, vaikka hirmu fiksu olenkin.

Tänään me maastoiltiin kaatosateessa ja se oli tyhmää ja sade tuntui ihan oudolta ja ikävältä kun se osui minun karvattomaan nahkaan. Matte on nimittäin ajellut minun luonnollisen vettähylkivän karvapeitteeni melkein kokonaan pois ja minä joudun pitämään takkia sisälläkin! En ole oikein tyytyväinen ratkaisuun, vaikka se täytyy kyllä sanoa, että töitä on viileämpi tehdä kun ei ole paksua talviturkkia hiostamassa.



lauantaina, marraskuuta 21, 2009

Yli esteiden

Meillä oli tänään maten kanssa estetreenit. Matte esiintyi sukkisratsastustamineissa ja laittoi minullekin sukkisvermeet päälle. Suojatkin piti laittaa, kuulemma siksi, jos vaikka hyppään keskelle estettä niin että puomit sinkoilevat. Niin kuin minä muka niin tekisin!

Kenttähevosen emäntä auttoi mattea roudaamaan puomeja. Alkuverryttelyn yhteydessä me mentiin vähän ravipuomeja ja sitten hypättiin monta kertaa pienen pientä pystyestettä. Ekan kerran minä hyppäsin niin korkealta, että matte meni ihan valkoiseksi ja alkoi änkyttää. Hyvin se kyllä seurasi minun hypyssä ja ne muut hypyt minä otin sitten vähemmällä ilmavaralla, eikä matteakaan pelottanut enää niin kovin.

Semmoista harjoitusta tehtiin kanssa, että menin ne ravipuomit ravissa ja sen jälkeen nostettiin laukka ja hypättiin se pystyeste. Esteen jälkeen minun piti koota laukkaa, siirtyä raviin ja mennä taas ne puomit. Rankkaa kun välillä pitää venyä ja välillä mennä kasaan, oloni oli kuin jollain mittarimadolla: Ω Ω Ω. Onneksi koko rupeama oli aika lyhyt ja minä sain rentoutua ja huilia kunnolla loppuverryttelyssä.

Tallissa matte harjasi minut ja rapsutteli ja karsinassa sain vielä porkkanan. Minä luulen, että me ruvetaan nyt hyppäämään vähäsen enemmän ja mennään ehkä estetunneillekin joskus, ainakin matte jutteli jotain sellaista.


maanantaina, marraskuuta 16, 2009




Juuret

Ruuna alkaa olla kunnon talvikarvassa. Juuri paksu karva toi esiin hämmästyttävän selkeitä yhtäläisyyksiä takhin - tunnetaan myös mongolian villihevosena ja przewalskin hevosena - ja curlyn välillä. Näitä ovat pienehkön koon, vahvojen raajojen ja tiiviin, kompaktin rakenteen lisäksi myös huomattavan pienet korvat ja sieraimet. Myös silmät ovat pienet, mutta tulvillaan älyä ja nokkeluutta, joiden turvin selvitä alkukantaisissa oloissa.



Curlyt tulevat takhien tavoin toimeen erittäin niukalla ravinnolla ja ylensyöttämistä tuleekin varoa. Curly voi kehittää - muiden alkukantaisten rotujen tavoin - herkästi kaviokuumeen liian rehevällä laitumella.
Lisää curlyista selvällä suomen kielellä voi lukea täältä. Englanniksi tietoa on saatavilla runsaammin, alkuun pääsee esim. ICHO:n sivuilta.

Takheista lisää esim. niiden kotiuttamisprojektin sivuilta.


Erilaisista kuvakulmista huolimatta näissä naamoissa
on mielestäni paljon yhteistä: otsa on leveä ja silmät
ovat kaukana toisistaan. Huomaa pikkuiset sieraimet.