Kun ori maneesiin tutustui

Viime viikko oli harvinaista herkkua. Räntää rätki ja tuuli ujelsi vaan minä ja hevoseni työskentelimme kaikelta pahalta suojassa - maneesissa. Väliin kyllä kolisi maneesin kattopelti siihen malliin, että lentää tiehensä koko kate. Hienot kouluhevoset sinkoilivat kotimaneesissaan kauhun vallassa tuulen yhä yltyessä. Ori taasen keskittyi töihin, silmäkulmastaan vähän vilkuili oudosti käyttäytyviä isompia hevosia.

Viikon vierailu maneesitallilla meni niin sanotusti putkeen. Uusi paikka ei oria hetkauttanut, olihan siellä tarjolla hyvää heinää. Naapurikarsinan ponin kanssa saattoi jäynätä minkä ehti ja tarhasta oli suora näköyhteys kiimailevaan tammaan. Saattaako sitä nuori ori muuta elämältään toivoa?

Ensikengitys muutama viikko sitten meni todella hyvin. Itse jännitin hevosen puolesta niin, etten uskaltanut ihan lähimailla olla. Taidan olla liian herkkä (tai liian tyhmä?) omistamaan hevosta. Hokit ruuvasin itse paikoilleen viime perjantaina kun ori osoittautui vähän mammanpojaksi: maneesitallin omistaja-seppä ei saanut hokkeja laittaa vaan minun piti. Siinä oli hevosen ainoa kenkkuilu tuolla vieraalla tallilla joten se anteeksi annettakoon.

Nyt on poika taas kotona ja tuntuu olevan vähän sitä mieltä, että tylsää tahtoo olla. Maneesitallilla oli enemmän säpinää ja oli siinä se uutuudenviehätyskin tietysti. Varsinkin maneesin peilit jaksoivat kiehtoa vielä päivienkin jälkeen. Mikä kumma on tuo hevonen, joka näkyy, mutta ei tuoksu eikä kuulu eikä voi koskea? Ensimmäisenä kertanaan maneesissa ori juoksi puolisen tuntia peilien väliä edestakaisin, puuhkutti siellä näkyvälle hevoselle ja yritti kurkkia peilien taakse. Minä nauroin ihan kippurassa.