keskiviikkona, toukokuuta 30, 2007

Olen luokattoman väsynyt. Kun pariin vuorokauteen mahtuu kuusi ukkoskuuroa, on elämä paukkuaran koiran kanssa yhtä säätämistä.

Yöt ovat pahimmat. Koira ei osaa päättää pelkäisikö ukkosta sisällä vai ulkona. Keskellä yötä sateesta sisään tullut, märän koiran hajuinen, kuuma, tärisevä ja läähättävä karvakasa ei ole parasta mahdollista sänkyseuraa.

Päivät menevät suht mukavasti jos ei liikaa häiriinny jalkaan liimaantuneesta koirasta. Kastumista inhoava koira yrittää tulla mukaani jopa suihkuun. Yöllä koira ravaa hermostuneena ympäri taloa, haluaa ulos, sisään ja taas ulos, tulee välillä viereen ja ryömii toisinaan peloissaan sängyn alle.

Pelkäävää koiraa ei pidä kohdella mitenkään erityisellä tavalla. Jos sille alkaa leperrellä ja lohdutella, koira on aivan varma, että tilanne on todella kauhistuttava kun emäntäkin käyttäytyy omituisesti ja alkaa silloin pelätä ja jännittää kaksin verroin. Pitäisi siis käyttäytyä mahdollisimman normaalisti mutta kuitenkin pysytellä koiran tukena ja turvana jos mahdollista.

Eilisiltana huokaisin helpotuksesta: ei sada, ei jyrise. Pian alkaa kuitenkin kuulua kummallista, säännöllistä pauketta. Rannikkotykistö harjoittelee. Koska koira ei erota omia vieraista, se on jälleen kauhuissaan. Kello tulee kaksi, kello tulee kolme. En nuku silmällistäkään kun koira ravaa eestaas. Pisteenä iin päälle alkaa puoli neljältä ukkoskuuro, joka jää päälle kiertämään. Mahtavaa.

Ajattelin tehdä illalla pitkän, virkistävän, sateenraikkaan maastolenkin hevosen kanssa. Jäänee tekemättä kun olen niin väsynyt etten meinaa pystyssä pysyä.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Pelkuri ja pallo


maanantaina, toukokuuta 28, 2007

Hevosvoimia

Joitakin aikoja sitten luin jostain akkainlehdestä islanninhevosihmisen haastattelun. Siinä tämä immeinen loihe lausumaan notta issikka on hevosten Ferrari. Kyllä purskahti kahvit lehdelle. Totta kai jokaisen hevosharrastajan ja varsinkin kasvattajan mielestä oma rotu on juuri se paras, mutta että islanninhevonen olisi Ferrari... Tahatonta huumoria varmaan.

Islanninhevonen on hassunnäköinen karvapallo, joka toisinaan saattaa kulkea yllättävän lujaa. Jos issikka olisi auto, se olisi kupla.

Hevosten Ferrari on amerikanravuri. Tyylikäs, linjakas, nopea.

Englantilainen täysiverinen on joku urheiluauto myös. Maailman nopeimmasta hevosrodusta puhuttaessa kyseeseen voisi tulla McLaren, joka sekin on brittivalmisteinen.

Arabi on Aston Martin, tuo urheiluautoista tyylikkäin. Varsinkin vanhemmat mallit viehättävät silmää.

Suomenhevonen on Jeep-maastoauto, joka kulkee mistä vain ja on tasainen, luotettava ja lisäksi hyvännäköinen.

Puoliverinen on Lada tai BMW. Koska puoliverisiä on monen sorttisia, niin rumia kuin kauniita, toimivia ja maanantaikappaleita, täytyy niiden kaltaisia autojakin olla useampia. Ladassa on Ladan tyyppiviat, samoin puoliverisissä. Toisaalta Lada kulkee joka säässä toisin kuin pv. Jos BMW:n ratissa usein on mulkku, löytyy pv:n ohjaksista sen naispuolinen vastine (tämä koskee ainoastaan hevosharrastajia eli pahamaineisia tätiratsastajia, ammattilaiset ovat - toivottavasti - sitten asia erikseen).

torstaina, toukokuuta 24, 2007

Viänt ja kiänt

Huonoin ratsastus pitkästä aikaa tänään. Ori oli vain tarhaillut ja laiduntanut eilisen päivän mikä lienee osasyynä ei-niin-huippusuoritukseen. Hevonen on kuitenkin tuosta alkukeväästä rauhoittunut niin paljon, että ajattelin ettei se tarvitse höyryjä päästelevää maastolenkkiä ennen kenttätyöskentelyä.

Alkuverryttely ja -taivuttelu sujuikin oikein mallikkaasti, mutta sitten Orin näköpiiriin ilmestyi naapurin äijä pellollaan kävelemässä. Kun siellä pellolla ei normaalisti ole ihmisiä, oli Orin mielestä kyseessä vähintään hevosia syövä hirviö, joka tulee tänne ihan justiinsa. Hevonen tänttäröi, tuijotti peltoon silmät ja sieraimet suurina ja yritti kiihdyttää vauhtia aina kentän pelottavan pellon puoleisella pitkällä sivulla.

Yritin siinä sitten pitää pollen puuhassa ja saada sen rentoutumaan mikä kotvan kuluttua onnistuikin. On edelleen ihmeenomaista ratsastaa "ajatuksen voimalla" eli ilman mitään varsinaisia apuja. Minä vain ajattelen ja Ori toteuttaa. Tietysti hevonen reagoi kehoni antamiin pieniin merkkeihin, mutta tuntuu aivan kuin homma toimisi ajatuksen voimalla.

Orin leipälaji on peruuttaminen. Se johtuu varmaankin siitä, että se on koko pienen ikänsä joutunut heti rivakasti peruuttamaan kun on tehnyt jotain ei-toivottua (kuten huudellut tammoille vaikka on töissä tai yrittänyt ryysiä liian lähelle taluttajaa). Tänään harjoiteltiin muutaman kerran sliding stopin esiastetta eli pysähdyksestä suoraan muutama askel rivakasti taaksepäin. Siitä se lähtee.

Ori on myös todella hyvä hidastamaan tahtia ja siirtymään "alaspäin" eli laukasta raviin ja ravista tai jogista käyntiin ja tietenkin myös pysähdykseen. Perusluonteeltaan laiskan hevosen kanssa on ainakin turvallista harjoitella.

Westernissä hevosen tulee olla erittäin rauhallinen mutta kuitenkin eteenpäinpyrkivä ja valmiina pyynnöstä räjähtämään nopeaan mutta hallittuun laukkaan (erityisesti reining-hevoset). Orista voisi olla reiningiin, arvelee tällainen maallikko. Toisaalta oreille on luonnollista paimentaa tammojaan, joten saattaisi siitä olla cutting-hevoseksikin.
Muuli on selvästi cutting-painotteinen: se pitää itsenäisestä suorittamisesta ja sen suosikkihommaa ratsastajan kanssa on koota ja ajaa hevosia.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Huomaa muulin taaksepäin kääntynyt korva: tässä keskitytään!


maanantaina, toukokuuta 21, 2007

Pallo on pyöreä

Näyttää joka niemeennotkoonsaarelmaan nousevan pyöröaitauksia nykyään. Periaatteessa kannustan aina kun ihmiset haluavat oppia tuntemaan ja käsittelemään hevosiaan entistä paremmin, turvallisemmin ja pehmeämmin menetelmin. Pyöröaitaus ei vain ole mikään patenttiratkaisu vaan pahimmassa tapauksessa jopa surmanloukku - ihmiselle.

Minä en ole ammattimainen hevosten korjaaja mutta kotitarpeiksi on tullut hommaa tehtyä ja osa asioista on kantapään kautta opittua. Pyöröaitauksessa en ole vaaraan joutunut mutta ainoastaan siitä syystä, että olen jo alkujaan kieltäytynyt pyöröaitausharjoittelusta vaarallisiksi katsomieni hevosten kanssa.

Jos otetaan kokematon omistaja ja ihmiselle vaarallinen hevonen ja laitetaan ne keskenään pyöröön, voi lopputulos olla hengetön tai ainakin pahasti loukkaantunut omistaja. Pyöröaitauksessa on tiedettävä mitä tekee, miksi tekee ja milloin tekee. Paine on osattava poistaa oikealla hetkellä. On kyettävä vuorovaikutukseen hevosen kanssa. Jos on hiukankin epävarma hevosestaan, pyöröaitaukseen ei pidä lähteä. Siellä ihmisen on hallittava tilanne.

Suurin osa hevosista on toki varsin lupsakoita yksilöitä, joille pyöröaitaukseen joutuminen ei merkitse sen kummempaa. Jos hevonen saa siellä tutkia paikkaa ja vähän köpsötellä se ei tee kenellekään haittaa. Turha on silti kuvitella lähtevänsä yhden näkemänsä pyöröaitauskoulutuksen perusteella "parantamaan" sitä tallin vihaisinta hevosta.

Jos lh, pyöröaitauskoulutus ja "narunpyöritys" tosiaan kiinnostavat, on oppi turvallisinta hakea asiantuntijalta. Sopivan ja luotettavan asiantuntijan valintaa käsittelemme sitten seuraavassa kirjoituksessa...

sunnuntaina, toukokuuta 20, 2007

Ei oppi ojaan kaada

Lauantaina olin heposeni kanssa tunnilla. Kerrassaan hyödyllistä saada ulkopuoliselta kommentteja ja neuvoja omaa ratsastusta koskien. Minun pitää katsoa eteenpäin eikä sinne elukan niskaan ja unohtaa se kirottu ulko-ohjan tuki, joka on jäänne enkkuratsastusajoiltani ja johon yhä edelleen hätääntyessäni automaattisesti turvaudun.

Pikkuori on hyvä oppilas: se on aina kuulolla ja yrittää tosissaan. Hevosta ei voi syyttää ratsastajan vajavaisista taidoista. Pikkuhiljaa yhteisymmärrys alkoi löytyä ja askellajin vaihdot, peruutukset ja voltit toimivat ilman silminnähtäviä apuja. Takajalat polkivat tarmokkaasti ja kaula oli "sairaan mageesti" kaarella. Liike lähti niin tasan oikein takaa eteenpäin että oli opettajallakin ihmettelemistä (ihmetyksen aiheena hevosen alkuopetuksen laatu ja ikään nähden loistava tasapaino ja liikkeet). Olin oikein ylpeä mutten itsestäni vaan hevosesta. Se tulee vasta neljä ja on ihan superhuippuhyvä.

Surukseni huomasin, että Orin korkkiruuvikiharaiset harja- ja häntäjouhet irtoavat tänäkin keväänä. Olihan se odotettavissa kun jouhien pitäisi jäädä pysyvästi vasta kuusivuotiaille mutta kun Ori on ollut tukassaan niin nätti. Enää pari vuotta niin minulla on satuhevonen, luonnollisen kokoinen My Little Pony. Vielä kun saisi siihen pinkin sävyn.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket


Minä olin taas maten kanssa sellaisella tunnilla ja veljet että oli rankkaa. Matte istui satulassa ihan vinossa ja jotain se teki sisäpohkeella ja sisäohjasta se veteli niin että minulla meinasi suupieli venyä. Lopulta tajusin, että se tahtoi minut ympyrälle sillä lailla kaula kaarella ja pää vähän sisäänpäin tepsuttamaan. En oikein ymmärrä miksei se sitä heti sanonut kun ei se ollut tuon vaikeampi juttu. Minä olin ihan kiltisti kuulolla koko ajan.

Vasempaan suuntaan se ympyrä meni jo alusta asti tosi hienosti ja Opettaja sanoi, että minulle tämä suunta on selvästi helpompi. Siinä se oli ihan väärässä: minulle oikea suunta on vähän helpompi kuin vasen vaikka kuljen tosi hyvin molempiin suuntiin aina. Oikea vaan on maten huono suunta enkä aina meinaa saada tolkkua mitä se siellä selässä oikein yrittää.

Suoralla ja ympyrää loivemmissa kaarteissa matte on parempi kun silloin se ei roiku minun suupielessä vaan antaa minun vaan mennä. Minä osaan tosi hienosti kuunnella mattea silloin enkä tarvitse ohjilla tai pohkeilla mitään merkkejä. Minä osaan pysähtyä ja peruuttaakin ilman että matte kiskoo ohjista! Minä olen hirmu taitava mutta matte on aika huono ja selvästi tarvitsee noita tunteja, jossa sille kerrotaan miten siellä minun selässä pitää olla.

Onneksi Opettaja ei enää puhunut mitään kisoista kun matte menee niin vaikeaksi niistä. Minua sellaiset kisat kyllä kiinnostaisivat kun niissä näkisi varmaan paljon tammoja mutta matte sanoi, etten minä kumminkaan saisi niille huudella enkä oikeastaan edes katsella niitä kun minun pitäisi Keskittyä Suoritukseen. Minä voin kyllä ihan hyvin samalla keskittyä ja välillä vaan vilkaista että missä ne tammat on ja samalla haistella niiden jättämiä kakkakasoja.

Laitumella minä aina merkitsen ne tammojen kakat, varsinkin jos joku on kiimassa. Matte sanoi, että koirat vaan merkitsevät niin, että vähän väliä pissaavat vähän, mutten minä mattea kuuntele kun ei se taida hevosista oikein mitään ymmärtää.

keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007

Lihomisesta ja huippuyksilöistä

Olen tässä pitkin kevättä ihastellut Orin lisääntynyttä orimaisuutta (eli kasvanutta lihasmassaa ja entistä tuhdimpaa kaulaa) ja samalla ollut tyytyväinen sen sutjakkaan olemukseen. Muutama päivä poissa tallilta ja katso! Orilla selvä alkava heinämaha. Miten voi olla muutamassa päivässä? Liikuntaa tässä on kyllä ollut muutenkin tarkoitus lisätä ja kesäkuun alkupuolella poika joutuu taas oikeaan treeniin kun itse herra Valmentaja saapuu Suomeen eli eiköhän tuo pian hoikistu. Ori on kyllä luonnostaan sen mallinen (lyhyt ja töpäkkä) että heti jos kylkiluut eivät paista niin alan epäillä, että se on liian lihava.

Muutaman tunnin päivittäinen laidunnus lienee syynä äijän lisääntyneeseen massaan, kevään uusi ruoho on vahvaa tavaraa. Ilmeisesti se on saanut lisäksi heinää entiseen malliin kun on päässyt vähän pulskistumaan... Kaikki hevoset ovat ns. hyvässä lihassa kun on ollut niin hemmetin laadukasta esikuivattua heinää koko talven. Nyt onkin täytynyt alkaa syöttää osaksi ylivuotista (viimekesäistä kun ei saa enää mistään) kuivaa heinää kun saavat jo melkoisesti energiaa laidunruohosta.

Valmentajasta vielä sen verran, että siinä on oikea ihmemies. Hän voisi olla lähes yhtä tunnettu ja arvostettu kuin Monty Roberts jos hän A) markkinoisi itseään paremmin ja B) puhuisi jotakin tunnistettavaa kieltä. Valmentajan ammattitaito on niin rautainen ettei Suomessa eikä luultavasti koko Euroopassa kukaan pääse lähellekään. Hänen käsiensä kautta kulkee vuosittain useampi sata varsaa ja nuorta hevosta joiden lisäksi Valmentaja kouluttaa ongelmahevosia. Suomeen hän tulee lähinnä lomailemaan, täällä työtahti on sen verran leppoisa.

On aina yhtä hienoa saada seurata todellisen ammattilaisen hevosen käsittelyä. Valmentaja tietää tasan tarkkaan kuinka paljon painetta kukin hevosyksilö kestää, miten rohkaista arkaa hevosta ja miten saada kuspäisempi yksilö toimimaan hyvässä yhteistyössä ihmisen kanssa. Tämä kaikki tapahtuu luonnollisesti ilman väkivaltaa.

Pakko päästä vielä brassailemaan sen verran, että Valmentaja todella pitää Pikkuorista. Viime kesänä hän sanoi silloin kolmivuotiaan Orin olevan koulutuksessaan sillä tasolla kuin keskiverto quarter-hevonen viisivuotiaana. Mukavan luonteensa, hyvän rakenteensa ja yhteistyöhalukkuutensa lisäksi Pikkuorini on siis myös tolkuttoman nopea oppimaan! Minulle Ori on oikeastaan ihan liian hyvä ja väliin tunnen syyllisyyttä kun käytän sitä lähinnä vain leppoisaan maastoiluun. Jos minä tänä kesänä käyttäisin tilaisuuden hyväkseni ja opiskelisin juttuja yhdessä Orin kanssa. Yhteisen kielen puute Valmentajan kanssa vain rassaa todella. Miten voi olla mahdollista ettei joku puhu englantia?

lauantaina, toukokuuta 12, 2007

Arvon lukijaa alkanee ylistyslauluni kyllästyttää, mutta Ori nyt vaan on niin upea. Eilen olimme naapurin harjoitusradalla päästelemässä vähän höyryjä kun edellisestä ratsastuksesta oli vierähtänyt aikaa. Ori on kyllä liikuttanut itseään laitumella ja lisäksi olen juoksuttanut sitä sekä liinassa että irtona. Ratsastus on kuitenkin eri asia ja Ori täpinässä välittömästi kun satulan näki.

Harjailin ja satuloin kaikessa rauhassa. Välillä piti ohjata herra omalle paikalleen seisomaan, se kun yritti malttamattomuuttaan pyöriä paikoillaan. Onneksi Muulin Isäntä oli paikalla kun ratsauduin, muuten olisin varmaan vieläkin pihalla pyörittämässä Oria, jotta se seisoisi paikoillaan. Selkään päästyäni pysyi Ori niin nätisti yhdessä pisteessä ja oli samalla innokas liikkeeseen, että alkuun tuli vain peruutusta. Reilusti ohjaa ja maiskutusta niin päästiin eteenkin päin ja samaa vauhtia radalle asti. Matkalla Ori ehti puhista muovituolille ja kompressorille vain muutamia mainitakseni.

Kun rata tuli näkyviin, pysähtyi ori siihen paikkaan. Siellä näkyi liikettä! Siellä oli poni! Ja ponilla kärryt perässä! Kamalaa! Ratsastin siinä odotellessani Orin rauhoittumista pellolla voltteja ja taivuttelin vähäsen. Kiinnostus poniin vaikutti ehtymättömältä ja Oriin keskittyminen oli nollassa (näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt tehdä jotain vaativampaa, johon hevosen olisi ollut pakko keskittyä). Lähdimme sitten radalle päin ja poni hölkötteli sieltä jo poispäin, suoraan kohti. Kamalaa! Pysäytin Orin ja seurasimme kun poni ohjastajineen ohitti meidät metrin-parin päästä. Vaihdoin pari sanaa ajajan kanssa, hän varoitteli radalla pötköttävästä kyystä.

Radalla sitten ravattiin ja tehtiin muutama siirtymä käyntiin ja pari pysähdystä kun halusin varmistaa, että Ori on kuulolla ja jarrut löytyvät. Ikinä se ei ole käsistä lähtenyt mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Sitten eikun reipasta ravia ja tarmokasta laukkaa. Ihana hevonen: laukan saa päälle ja pois kuin napista painamalla. Laukan lyhennys tuntui aivan upealta: hevonen kokosi itsensä ja takajalat polkivat todella hyvin alle samalla kun toinen korva sojotti minuun päin kysyen mitä seuraavaksi. Kun kättä työnsi eteenpäin, vauhti kiihtyi ja askel piteni mutta hevonen pysyi kaiken aikaa erittäin hyvin kuulolla.

Tallille palatessa alla oli tyytyväinen ja rento hevonen, joka pestessä ja harjatessa nuokkui puomilla ja lompsi rauhallisesti tarhaan syömään alkuillan heiniä. Kyytä emme reissullamme yhyttäneet.

maanantaina, toukokuuta 07, 2007

Ori taas äänessä

Että on mukavaa kun pääsen jo välillä laitumelle. Me päästään muulin kanssa aamuisin laitsalle kun tammat on vielä sisällä paitsi aina ei päästä kun ne tammat on jo välillä öitä ulkona. Laitumella me syödään ja juostaan ja minä varsinkin riehun aika paljon kun siellä on siihen paljon paremmin tilaa kuin tarhassa.


Minä pääsen hurjan kovaa ja välillä minä pukitan ja sitten minä pysähdyn ja keulin niin korkealle, että matte pelkää että kaadun taaksepäin. En minä koskaan kaadu, minulla on kamalan hyvä tasapaino. Sitten minä taas juoksen ja viskon takajalkoja ja nipistän vähän muulia, varsinkin jos se on jo antanut kiinni enkä minä vielä halua pois laitumelta.

Joskus minä tykkään juosta tosi kovaa ja onkin vähän keljua, että ratsastajan kanssa pitää yleensä mennä tosi rauhallisesti. Välillä matte antaa minun mennä vauhdikkaammin, mutta se on minusta niin outoa, että kuuntelen tosi tarkasti mattea silloin enkä mene yhtään kovempaa kuin matte haluaa. Pukittaa ei myöskään ratsastajan kanssa saa, ei vaikka olisi kuinka iloisella tuulella ja innoissaan tekemässä töitä.

Matte ihmettelee vähän sitä kun minä olen hirmu rohkea ylittämään puroja ja ojia ja kahlaan ja kiipeilen ja teen vaikka mitä. Minusta siinä ei ole mitään outoa mutta muuli kertoi että se ei yleensä suostu ollenkaan menemään puron yli jos minun matte ratsastaa sillä. Muuli oli vähän katkera siitä, että silloin matte läiskii sitä ohjasperillä ja kuitenkin täytyy sitten se puro ylittää vaikka taluttamalla jos ei muuten. Minun on vähän vaikea kuvitella mattea läiskimässä ohjilla kun matte on minun kanssa aina niin rauhallinen. Muuli väittää että matte joskus huutaakin ja kiroilee! Sitä en oikein uskoisi.

Kyllä minunkin täytyy maten kanssa joskus tehdä juttuja jotka eivät ole niin kamalan kivoja kuten vaikka mennä traikkuun tai takaisin tarhaan silloin kun ei yhtään huvittaisi, mutta kyllä minä silti aina menen. Matte kyllä arvelee, että minä saatan osoittaa mieltäni tulevaisuudessa joskus vähän rajumminkin kun olen sentään oriksi kasvamassa. Toistaiseksi meillä on maten kanssa aika hyvä yhteisymmärrys ja minusta on mukavinta tehdä aina niin kuin matte sanoo. Olen minä vähän sellainen mammanpoika.