tiistaina, syyskuuta 04, 2007

Koirajunioria puri kyy kuonoon tässä parisen viikkoa sitten. En suoranaisesti nähnyt tapausta vaan kuulin vain uikahduksen ja ajattelin koiran saaneen sähköiskun hevosten paimenlangasta. Kuono alkoi koiralla hiljalleen turvota ja illalla se muistutti jo muumipeikkoa tahi shar-peitä. Seuraavaksi aamuksi turvotus laski jo huomattavasti ja viikon kuluttua tapahtuneesta kuono oli täysin normaali.

Tapahtumasta oli se hyöty, että kyynpurematietous tuli päivitettyä ja kyypakkauksen saatavilla olon tärkeydestä itseään muistutettua. Koira selvisi onneksi helpolla eikä ollut selvästi kipeä kuin puremailtana, jolloin annoin kipulääkettä. Heti seuraavana päivänä koira oli oma iloinen itsensä, juoksi ja touhusi sen valtavan nenänsä kanssa.

Jos koiraa puree käärme, toimi seuraavasti:

*Pidä koira levossa, jotta myrkky ei leviä elimistöön (oma koira kyllä leikki rajua palloleikkiä kunnes huomasin turvotuksen)
*Anna välittömästi yksi kyytabletti koiran kymmentä painokiloa kohti
*Jos koira on riskiryhmää eli hyvin vanha, nuori tai pieni, ota välittömästi yhteyttä eläinlääkäriin
*Jos koiralla tulee pureman jälkeen hengitysvaikeuksia tai se on hyvin apaattinen, myös yhteys eläinlääkäriin

Nettiä selatessa huomasin ihmeekseni, että ampiaisen pistoa pidetään koiralle vaarallisempana kuin kyynpuremaa. Eli meillä oli onni matkassa kun vastustajana oli kyy eikä parvi kiukkuisia ampiaisia. (Mihin ampiaiset oikein katosivat tänä vuonna? Alkukesästä niitä jonkin verran näkyi mutta sitten ei lainkaan.)

BBC:n koiratappeludokumentin ja sen jälkipuinnin osalta on Mikki sanonut kaiken olennaisen.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Juniori joessa


lauantaina, syyskuuta 01, 2007

Tahtoo!

Haaveilen Dave Littlen mittatilausbootseista. Heti kun voitan lotossa ja ravissa niin lennän Texasiin ja teen tilauksen. Oikeastaan haluaisin kahdet: toiset ratsastukseen ja toiset oikein hienot ja värikkäät, jotkut näiden tapaiset, kaupunki- ja edustuskengiksi.

Hevoselle olisi ihana saada joku hulppea satula ja hianoja suitsia useammat ja tietysti kuolaimia. Ja maailman kaunein padi ja rintaremmi ja jotkut käytännölliset ja hienot satulalaukut ja ja ja...

Olmi nuista länkkärivarusteista joskus kirjoittelikin. Useimmat linkit vain taitavat olla vanhentuneet.

Mikäli vanhat merkit paikkansa pitävät, jatkan minibudjetilla harrastelua hamaan tulevaisuuteen. Maailman hienoinkaan satula ei tietysti paranna ratsastustaitoani pätkääkään ja tärkein "harrastusväline" eli huippupolle minulla sentään on. Sen varalle minulla on suunnitelma ja varasuunnitelma, mutta ne ovat vielä jonkin aikaa hys-hys. Täytyy vain ratsastaa, ratsastaa ja ratsastaa. Ja mennä kunnon tunneille tai saada opettaja käymään, tästä muuten mitään tule.

perjantaina, elokuuta 31, 2007

Ruokkimisen sietämätön vaikeus

Olin pudottaa silmäni kun luin uudesta Hevosurheilusta, että keskiverto ratsu saa päivittäin kahtatoista ja ravurikin yhdeksää eri rehua. Tarkemmin ei artikkelissa eri rehuja määritelty, joten jäin miettimään, onko mineraali, joka sisältää tarvittavia kivennäisiä ja hivenaineita, rehu. Entä suolakivi? Jos erilaiset vitamiinilisät, mineraalit ja vaikka biotiinivalmisteet on laskettu rehuiksi, tulos saattaa olla nippanappa käsitettävissä. Jos taas rehu tarkoittaa sitä, mitä sillä itse lähinnä ymmärrän, eli heinää, kauraa ja erilaisia myslisekoituksia eli sitä, mistä hevonen energiansa ja tarvittavat vitamiinit ja hivenaineetkin yleensä saa, on tulos jotain täysin käsittämätöntä.

Vertailun vuoksi:

Keskimääräinen ratsuhevonen 12 erilaista rehua/vrk.
Tässä on otettava huomioon, että moni pärjää vähemmällä ja moni saa sitten reilusti yli kahtatoista rehua eli tuo 12 oli tosiaan keskiarvo. Otanta oli tosin suhteellisen pieni eli noin 20 ravitallia ja 30 ratsutallia.
Oma hevonen kesällä 2-5 ja talvella 4-6 erilasta rehua/vrk, laskutavasta riippuen:
Kesällä ruokavalioon kuuluvat laidunruoho, kuiva heinä lisänä tarvittaessa, prix, suolakivi ja mineraalit yhdestä purkista tarpeen mukaan, talvella taas säilöheinä, kuiva heinä, prix, porkkanat, suolakivi ja mineraalit.

Tietysti vanhoilla, sairailla ja nuorilla hevosilla ynnä kantavilla ja imettävillä tammoilla on omat ruokintavaatimuksensa, mutta näiden "erityisryhmien" ruokintaa helpottaa kovasti kullekin erikseen suunniteltu täysrehu, jota annetaan perusevään eli heinän lisäksi. Useimmiten nämä perusruokinnan ulkopuolelle jäävätkin on yksinkertaisinta ruokkia juuri niille tarkoitetulla täysrehulla sen perusheinän lisäksi.

Satunnaisesti elikäs tarpeen mukaan annettavat lääkekuurit eivät kai sentään rehuihin voi sisältyä? Entä lopputalvella/alkukeväällä joskus tarpeen olevat vitamiinilisät?

Näitä rehuasioita miettiessä tulee helposti ihan pöhköksi. Jokaisen hevosenomistajan tulisi kuitenkin osata laskea hevosensa yksilöllinen rehuntarve. Nykyään tämä on helppoa kun on kaiken maailman nettilaskurit. Ennen nämä pähkittiin paperilla tai sovitettiin ihan näppituntumalla eli jos hevonen on silminnähden liian laiha, lisätään evästä ja päinvastoin.

Normihevonen tulee toimeen heinällä, kauralla, oikealla mineraalilisällä sekä suolakivellä. Jos kauran sijasta antaa riittävästi mineraaleiltaan tasapainotettua mysliä t. muuta täysrehua, ei erillistä mineraalilisää tarvita.

Oman hevosen saama täysrehumäärä eli tuo mystinen prix on niin vähäinen, että sille pitää lisätä mineraaleja vielä erikseen. Sama tilanne lienee monilla alkuperäisroduilla ja poneilla, jotka tulevat toimeen verraten niukalla ravinnolla.

Minä todellakin hämmästelen tuota päivittäisten rehujen määrä. Jos Orilla eikäkun Ruunalla olisi esim. nivelrikko (thaimaan isä meitä moiselta varjelkoon), rehujen määrä lisääntyisi kenties yhdellä tai kahdella. Jos se tekisi valtavan raskasta työtä, saatettaisiin tarvita lisäsuolaa ja -magnesiumia eli kenties yhden purkin lisäys. Joskus olen antanut vatsan toiminnalle eduksi olevaa pellavarouhetta, satunnaisesti hevonen saa herkkuna kuivia leivänkannikoita. Talvella antaisin mielelläni kuivan heinän joukkoon kuivatettua nokkosta silloin sun tällöin, mutta olin jälleen kerran tänä vuonna liian laiska noita nokkosia keräämään.

Kuolemaksenikaan en keksi, mihin kaikkia niitä (ratsu)talleilla nähtäviä kymmeniä erilaisia purnukoita tarvitaan. Tietävämmät saavat mielellään valaista minua tässä asiassa.

Lopuksi vielä omakohtaista pähkintää. Tänään ruokkimieni hevosten rehumäärät ovat samaa luokkaa kuin oman hevoseni. Kyseessä on siis eri talli ja eri ihmisten suunnittelemat ruokinnat. Ratsuhevosia ovat nämäkin ja omiin silmiini rauhallisen ja hyvinvoivan näköisiä. Osa omistajista on vähemmän harrastaneita, osa ruokinta-asioiden konkareita, joilla voi olla yli puoli vuosisataa hevosharrastusta/-elämäntapaa takanaan.

Omien kokemusten perusteella sanoisin, että samalla kun ruokintatietous ihmisellä lisääntyy, hevosten lisärehujen purkkimäärä vähenee (sama tapahtuu usein myös loimien kanssa). Tätä olen paljon nähnyt. Ruokinta-asioissa epävarma ihminen lankeaa helposti mainonnan houkutuksiin tai ryhmäpaine talleilla aiheuttaa sen, ettei tunne olevansa normaali hevosenomistaja ellei lisärehupurkkeja ole vähintään kymmenen.

Huh, tulihan vuodatus. En ehtinyt ollenkaan hevosten varsinaiseen yli- tai aliruokintaan kun jäin hämmästelemään pelkästään eri rehujen määrää.

torstaina, elokuuta 30, 2007

Oripoika on nyt sitten ruuna. Operaatio meni käsittääkseni oikein hyvin ja herra on toipumassa hyvää vauhtia. Tarhailu on kielletty kaahailun estämiseksi tikkien repeämisvaaran vuoksi. Tuore ruuna majailee päivät karsinassaan ja seurailee tallipihan tapahtumia. Pieniä kävelyitä mielen virkistykseksi ja verenkierron vilkastuttamiseksi tehdään useamman kerran päivässä.

Hoito-ohjeissa huvitti kohta, jonka mukaan rehuja on seisovalta hevoselta roimasti vähennettävä. Kundi saa muutenkin litran verran Prixiä päivässä nyt kun astutukset ovat loppuneet eli aika niukasti on vähennettävää.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

Huomisaamusta sunnuntai-iltaan pitäisi jaksaa töissä. Väsyttää jo valmiiksi. Toivottavasti asiakkaat, nuo pirunpenikat, ymmärtävät pysyä poissa.


torstaina, elokuuta 16, 2007

Kuvia Suomen mittakaavassa isoista kisoista, Lännenratsastuksen kansallisista ja aluemestaruuskilpailuista 11.-12.8.2007. Ratsukoiden nimet jäävät arvoituksiksi mutta tuskin ne satunnaista katselijaa edes kiinnostavat.

Minua tai hevostani ei kuvista löydy. Minä en kilpaile koskaan missään julkisesti, se touhu ei ole minua varten. Tulee vain turhaa stressiä itselle. Ratsastustani toki pyrin parantamaan mutten ole innostunut taitojani tai niiden puutetta julkisesti esittelemään.

Orin haluaisin saada kisoihin. Pitäisi vain löytää sille tarpeeksi osaava ratsastaja ja niitä ei tässä maassa ole montaa. Vaatimuksiini nähden kyllin pätevillä ratsastajilla on omat hevosensa eikä varmaankaan kiinnostusta kisata oudon näköisellä, hännättömällä ja harjattomalla hevosella, oli ko. yksilö sitten miten pystyvä tahansa. Rotukin on tietysti Orilla väärä, pitäisi olla quarter-hevonen, appaloosa, paint tai edes arabi.

Ori saisi kyllä startata tietyissä luokissa, mutta ne arvostetuimmat luokat on tarkoitettu varsinaisille western-rotuisille.

American Quarter Horse Association
American Paint Horse Association

Vaan mitäpä tuota rutisemaan kun Orin kisauran urkeneminen ei näytä kovin todennäköiseltä.

maanantaina, elokuuta 13, 2007

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Kolmiviikkoinen curly-varsa

Varsapienokainen senkun kasvaa ja vahvistuu. Sekä varsa että emä ovat hämmästyttävän vähän riippuvaisia toisistaan. Emä voi olla laitumella syömässä ja pikkuneiti siivoaa pihattoa henkilökunnan kanssa. Emä kutsuu pientä luokseen, varsa vastaa etten tule nyt kun täällä on kivaa toimintaa.

Varsakarva on hyvää vauhtia lähdössä, nyyhk. Ihana pumpulinpehmeä ja kihara vauvaturkki irtoaa ja sen alta paljastuu sileää ja tummaa aikuiskarvaa. Tällä hetkellä näyttäisi siltä, että varsasta tulee isäänsä tummempi mutta emäänsä vaaleampi.

Iso tuo on kuin mikäkin. Selvästi shettistä isompi jo ja varmaan nopeampikin. Esteharjoitukset jatkuvat edelleen, neidin lempiharrastus on erilaisten esteiden yli loikkiminen.

maanantaina, elokuuta 06, 2007

Can I wear your diphthong?

Rupesin tässä miettimään ratsastusta mukavana harrastuksena, jonka avulla jaksaa paremmin arjessa. Minulle hevoset ovat hiljalleen muodostuneet elämäntavaksi, mutta pitkään hevoset olivat se arjen henkireikä, luotettavia kavereita ja ratsastus ainoa edes jonkin verran liikuntaa muistuttava harrastukseni.

Harrastuksen miellän toiminnaksi, joka on vapaaehtoista ja mukavaa. Kiltin ja toimivan hevosen ratsastus ja sen kanssa oleilu on erittäin miellyttävää ja terapeuttista. Miksi sitten niin monella hevosharrastajalla tuntuu olevan niin kovin vaikeaa? Töitä tehdään otsa rypyssä ja samaa uraa nylpytetään viikosta ja kuukaudesta toiseen. Hevonen on muka tahallaan vaikea ja vittumainen elukka, joka tarvitsee kovaa kuria ja kättä. Ratsastus on usein silkkaa tappelua ja voimankäyttöä, josta on hauskuus kaukana.

Tämä sama vain suu täynnä rautaa ja pitkillä kannuksilla ratsastettavissa oleva kovishevonen on kuitenkin niin herkkä, ettei sen kanssa voi avata maneesin ovea vaan ovi täytyy avata etukäteen, hakea hevonen, taluttaa se sisään ja kavuta ratsaille ja pyytää jotakuta toista sulkemaan ovi. Herkkä hevonen voi tarhailla talvisin yksitystarhassa kolmen loimen alla korkeintaan tunnin päivässä kun on niin kylmä ja se menee jumiin. Kesällä tarhataan tuo samainen tunti, koska on liian kuuma/sataa/tuulee/hevonen häiriintyy ohikulkijoista/muista hevosista.

Tätä "hevosta ei myöskään voi a) lastata, b) kengittää, c) viedä maastoon, d) jättää yksin talliin, e) ratsastaa yksin kentällä, f) ratsastaa muiden hevosten tarhojen ohi, g) sitoa mihinkään kiinni, h) ratsastaa ilman raippaa, i) tarhata muiden hevosten kanssa etc. etc. ööhön saakka, koska tää pelkää/inhoaa 1) autoja, 2) miehiä, 3) kengittäjiä, 4) suihkepulloja, 5) muita hevosia, 6) trailereita, 7) sateenvarjoja, 8) ojia, 9) kiviä, 10) lintuja, 11) raippaa, 12) yksinolemista ym. ym. ja näitä riittää sinne nro tuhanteen saakka. " (Lainaus Olmin lootaani jättämästä kommentista)

Useimmiten em. ongelmista useampi tosiaan löytyy tältä kuvitteelliselta - muttei ilman eläviä esikuvia olevalta - esimerkkihevoselta ja ne ovat enimmäkseen - yllätys yllätys! - hevosen omistajan aiheuttamia.

Menee hieno harrastus tärviölle kun siitä tulee taistelua hevosen kanssa tai kun ei voi tehdä yksinkertaisimpiakaan asioita ilman jännitysmomenttia. Vetääkö heppa pultit kun sidon sen kiinni, yrittääkö potkia kun puhdistan kaviot, rynniikö eteenpäin pidätteistä piittamatta jos uskaltaudun maastoon? Harrastuksen tulisi antaa voimia eikä viedä niitä eikä ainakaan aiheuttaa harrastajissaan pelkotiloja. Pienestäkin pimahtava hevonen pelästyttää helposti niin lapsen kuin aikuisenkin harrastajan.

Mihin on tavallinen maalaisjärki hävinnyt? Miksi käsitellä hevosta kuin särkyvää esinettä tai kohdella sitä kuin räjähdysvalmista pommia, jolloin siitä sellainen tuleekin?

Hevosen peruskäsittelykursseille olisi tarvetta. Löisiköhän niitä pitämällä rahoiksi?

lauantaina, elokuuta 04, 2007

Curlyjen historia ja ominaispiirteet alle kahdessa minuutissa:



Täytyy kyllä sanoa, että Pikkuori on selvästi hyvärakenteisempi kuin videossa esiintyvä hevonen. Omallani on paremmat liikkeetkin ja toimivuus on vähintään samaa luokkaa. Tarvinneeko sanoakaan, että olen taas kerran ratkeamaisillani ylpeydestä! Minulla on upea hevonen.

torstaina, elokuuta 02, 2007

Ori jurputtaa

Minua inhottaa tämä jatkuva sade ja tuuli. Täällä minun kotona tuulee yleensä suoraan tuolta pellolta minun pihattoon. Vielä kun olen joskus ikävissäni jyrsinyt noita oviaukkoja - minulla on kaksi ovea - suuremmiksi ja laudoituskin on vähän harva niin joskus minun tulee melkein kylmä. Talven varalle täytyy keksiä jotain uutta systeemiä tai sitten alan taas kyllä olla tallissa yötä.


Olen ollut paljon sisällä pihatossa kun ulkona on niin kurjaa. Toisaalta sisällä on tylsää ja tulee aika pitkäksi. Aikaa tappaakseni minä olen kuopinut lattiasta esiin raudoitusta ja muokannut vähän sisäseiniä. Matte tietysti hermostui ja sanoi, että lattia pitää valaa uudestaan kun minä olen työstänyt sitä niin paljon. Minusta se lattia oli alun alkaenkin aika huonosti tehty ja hyvä vaan että se uusitaan.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Minun ilme kun ärsyttää tämä keli ja
asumisolosuhteet. -kele.


Minulla on uusi satula. Matte sanoi, että siitä sai maksaa itsensä kipeäksi. Se satula vaan oli ainoa joka minulle kävi kun olen taas kasvanut ja olen hurjan leveä ja miehekäs jo. En ole vielä sitä satulaa paljon käyttänyt kun se natisee. Minua se ei häiritse mutta maten vähäkin keskittyminen menee kun sitä ärsyttää se narina. Narina kuulemma johtuu siitä, että sitä satulaa on rasvattu liian vähän ja säilytetty liian kuivassa paikassa.

Matte vei satulan pois ja sanoi, että rasvaa sitä ja jos sekään ei auta niin siihen narinaan voisi auttaa talkkikin. Minua tuo satula ei paljon kiinnosta paitsi sen puolesta, että siinä tuntuu vähän vieraiden hevosten hajua. Selässä se kyllä tuntuu hyvältä eikä kiristä lapojen takaa niin kuin vanha oli jo vähän alkanut tehdä.


torstaina, heinäkuuta 19, 2007

Shoe a little horse,
Shoe a little mare,
But let the little colt
Go bare, bare, bare.

Edellinen on lastenloru mutta sisältää varsin vakuuttavaa kengitysfilosofiaa: kengät käyttöhevosilla ja varsat olkoon ilman. Olen käsitellyt kengitysasiaa aiemminkin joten se siitä tällä kertaa. Vinkkaan vielä Suomen Kengitysseppien liiton sivuille, sieltä löytyy osaava kengittäjä/vuolija sinunkin hevosellesi.

Olen jo ihan hermona tähän kesäleskeyteen. Kävin jopa Miehen levylaatikolla jota en normaalisti ikinä tee koska sillä on niin huonoja levyjä. No ei ne kaikki ihan paskoja ole mutta enimmäkseen. Otin autoon kuunneltavaksi muutaman lätyn. Tämän hetkinen suosikkikappaleeni on Steely Danin Haitian Divorce. Tässä sanat.



Haitian Divorce-kappaleen tunnelmaan sopii minusta Carlos Almarazin Southwest Song-niminen työ:

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

Hitto, YouTubesta löytyy mitä vain. Lisää Steely Dania ja live-esiintyminen muistorikkaalta 70-luvulta. Do it again.

sunnuntaina, heinäkuuta 15, 2007

Orin elämää

Matelta oli toivottu että se höpisisi ja vaahtoaisi vähemmän ja antaisi minun kertoa enemmän orimaisia juttuja. Minulla on nyt ollut vähän kiire kun olen valmennuksessa neljä kertaa viikossa ja opettelen kaikkia uusia hienoja juttuja. Välipäivät menevät sitten tarhaillessa tai laitumella tai sitten matte tulee ja me mennään vähän maastoon.

En ole ollut sisällä koko kesänä paitsi pihatossa aina öisin joskus ja kuumina päivinä ja varsinkin jos on paljon ötököitä. Paarmoja minä en voi sietää ollenkaan ja sätkin ja potkin kiemurtelen töissäkin jos niitä paarmoja on. Minusta pitäisi tehdä töitä vain silloin kun ei ole ötököitä eikä liian kuuma. Toisaalta ei saisi sataakaan. Matte sanoo, että minulle sopivat työskentelylämpötilat on miinus viisi viiva plus viisitoista astetta lämmintä ja puolipilvistä säätä mieluiten.

Pakkanen ei muuten haittaa mutta kun talvella työskennellessä tulee helposti liian kuuma ja tulee hikeä ja kestää kauan ennen kuin kuivun. Talvella minä käytän joskus sellaista hassua loimea jos olen kastunut. Nyt se loimi on matella korjattavana kun Muuli käytti sitä kerran keväällä ja minä otin siitä kiinni kun se loimi on kerta minun ja vedin siitä ja siihen tuli iso reikä. Että matte olikin kiukkuinen silloin! Minä en kuulemma saa ollenkaan uutta loimea vaan minun pitää pärjätä sillä vanhalla vaikka se on paikattu.

Muuli ei enää tarhaa minun kanssa kun minusta tuli isä ja minä riehaannuin siitä kun minun tyttären äidille tuli varsakiima ja silloin suutuin Muulille kun se yritti ihan varmasti vokotella minun naista. Silloin minä pureskelin sitä Muulia niin, että sen Isäntä hätääntyi ja otti sen pois ja vei laitumelle. Se laidun on ihan minun naisen tarhan vieressä joten nyt se vokottelee sitä tammaa päivät pitkät ja seurustelee minun tyttären kanssa. Onneksi minun nainen ei tykkää Muulista vaan luimii ja potkii eikä päästä meidän lastakaan aidan viereen kun se saisi kumminkin Muulilta huonoja vaikutteita.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Kuvassa on minun nainen ja meidän esikoistytär


perjantaina, heinäkuuta 13, 2007

Vieraiden hevosten näkeminen ja niiden kanssa toimiminen on aina yhtä kummallista. "Omalla" tallilla, siis sillä, missä Ori asustaa, kaikki hevoset ovat asiallisia käsitellä. Ei temppuilua, ei tempoilua, helppoja lastata, helppoja kengittää, helppoja käsitellä. Mieltään nämä osoittavat lähinnä vääntämällä turpaa ryppyyn jos jokin asia ei miellytä. Laitumelta tullaan laukaten kun kutsutaan, mistään kiinniotto-ongelmista ei ole puhettakaan. Väistävät kun pyydetään, tulevat luo kun halutaan.


Meillä vs. muualla

Viikon aikana on tullut taas nähtyä kaiken sorttista kavioeläintä. Lastausongelmaisia, kengitysongelmaisia, ratsastusongelmaisia, ei-anna-kiinni-tyyppejä.
Entä näiden ongelmien syy? Omistajassa, poikkeuksetta.

Jos omistaja pieksee hevosen kun se vihdoin antaa hänelle kiinni laitumelta, ei hevonen tee samaa virhettä toiste. Jos toivotusta käytöksestä rangaistaan, luulee hevonen, että käytös on epätoivottua. Ei hevonen ymmärrä saavansa raipasta siksi, ettei antanut kiinni. Hevosen käsitys asiasta on se, että se antoi kiinni ja selkään tuli. Hevosen kiinnisaamisesta tulee yhä vaikeampaa eikä tätä ongelmaa ratkaista väkivalloin.

Kengitysongelmat:
1) Hermostunut omistaja hermostuttaa hevosen.
Ratkaisu: Omistaja poistuu, hevonen rauhoittuu ja kenkäys onnistuu suitsaitsukkelaan.

2) Omistaja ei ole vaivautunut opettamaan hevostaan seisomaan rauhassa kengityksen ajan.
Ratkaisu: Omistaja ottaa lusikan kauniiseen käteen ja alkaa treenata. Nostelee hevosen kavioita muutenkin kuin niitä putsatessa, pitää niitä ylhäällä vaihtelevia aikoja kerrallaan, koputtelee kavioita, naputtelee hevosen vieressä. Hevonen laskee jalkansa vasta kun siihen on lupa. Väkisin alas revitty jalka nostetaan välittömästi uudelleen vaikka kuinka lyhyeksi aikaa niin, ettei hevoselle jää mieleen se, että jalan saa repimällä alas eikä sitä tarvitse nostaa/pitää ylhäällä. Näitä harjoituksia toistetaan. Ne aloitetaan heti kun varsa on noin viikon vanha tai kun hevonen tulee uuteen kotiin.

Lastausongelmat: En jaksa. Miksi näitä tehdään? Miksi lastauksesta täytyy tehdä niin hankalaa? Varsa on helppo lastata ensin emänsä kanssa ja myöhemmin tehdä lastauksesta mukavaa antamalla sapuskaa traikussa/autossa.
Monty lastaa. Jos ei ole Monty, voi pyytää apua joltain vastaavalta. Seikkaperäiset lastausohjeet löytyvät myös Tuire Kaimion kirjasta Hevosen kanssa. Kirja on hyvä hankinta vaikkei hevosen kanssa olisi mitään ongelmia.

Ratsastusongelmat: Tunnottomiksi potkittuja ja usein henkisesti lukossa olevia hevosia, työtä pakoilevia eli "laiskoja" hevosia, pukkikoneita, pystyynnousijoita, kaahareita.
Ratkaisu: Treeniä, treeniä ja vielä kerran treeniä, mieluiten hyvän valmentajan valvovan silmän alla. Omille virheilleen tulee helposti sokeaksi. Valmennustunti silloin toinen tällöin auttaa jo paljon jos haluaa aktiivisesti korjata omaa ratsastustaan. Etsi hyvä valmentaja, jonka kanssa kemiat pelaavat ja pidä hänestä kiinni.

Ongelmat ratsastuksessa johtuvat 99,9%:ssa tapauksissa ratsastajasta. Jos ongelma on hevosessa, se johtuu usein siitä, että hevonen on kipeytynyt. Tarkistuta ongelmahevonen eläinlääkärillä kipujen varalta. Käytä hierojaa jos hevonen on jumiin menevää tyyppiä. Ennen kaikkea: Opettele ymmärtämään ja "lukemaan" hevostasi. Se kyllä kertoo sinulle mikä on pielessä.

sunnuntaina, heinäkuuta 08, 2007

Välitila

Kesäleskeys teettää kummallisuuksia: googletin juuri kaiken maailman entisiä heiloja ja löysin kuvan yläasteaikojeni ihastuksesta. Sydän pomppasi kurkkuun ja alkoi välittömästi takoa samal viisiin kuin ennen tuon pojan lähellä. Poika oli säilynyt ulkonäöltään entisellään, mitä nyt hiusraja ehkä vetäytynyt vähän. Ja mitä olikaan pojasta tullut? Opettaja! Jokseenkin viimeinen ammatti mihin olisin kyseistä henkilöä kuvitellut..

Visuaalinen ärsyke tai hajumuisto vie minut hetkessä entiseen ja kroppa käyttäytyy tasan samalla tavalla kuin silloin kymmenen, kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Olen epämiellyttävissä määrin tunteideni riepoteltavissa vaikka olen aina omasta mielestäni ollut enemmän järki- kuin tunneihminen.

Inhoan esimerkiksi humanistisia tieteitä juuri niiden epämääräisyyden ja tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Kun kaikki tutkimus on tutkijan omien kokemusten ja persoonallisuuden värittämää, kuinka objektiivista se voi olla? Sama ongelma ilmenee luonnollisesti kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, mutta luonnontieteissä on sentään tiettyjä vakioita ja kokeet ovat toistettavissa.

Ihannetapauksessa päätöstä tehdessä järki ja tunteet vaikuttavat sopusoinnussa. Esim. hevosta tai koiraa hankkiessa ei voi toimia pelkästään kylmän loogisesti. Otin kerran koirapentueesta sen "toiseksi parhaan" vaihtoehdon eikä yhteiselo sen rekun kanssa koskaan oikein onnistunut. Koira päätyi luotani vajaan vuoden ikäisenä sille paremmin sopivaan kotiin, toki sellaisella sopimuksella, että se palautuu minulle jos jotain ongelmia ilmenee.

Se ei ollut pitovaikeuskoira, päinvastoin: toimiva otus kaikin puolin. Kiltti, helposti koulutettava, kaunis. Se mystinen "jokin" vain jäi puuttumaan. Se, että koira pääsi hyvään kotiin, että se on onnellinen ja että näen sitä säännöllisesti ei yhtään helpota syyllisyyttäni siitä, etten huolehtinut eläimestä sen koko ikää. Ikinä en enää haksahda koiraan (tai hevoseen tai ihmiseen) joka ei iske täysillä.

Sama homma hevosissa, nyt kääntäen. Joskus sitä ajattelee, että otanpa säälistä tuon ongelmayksilön, jolle kukaan ei pärjää. Siinä vaiheessa pitää ottaa järki avuksi ja todeta hevonen itselleen liian hankalaksi. Kun mukavia hevosia on maailma täynnä, miksi kiusata ja stressata itseään hankkimalla liian vaikea yksilö.

Puolinaisia ajatuksia ja puolinaista kirjuuttelua. Minulle tarjottiin muuten aikanaan pikkuisia pillereitä, jotta tunnehuippuni tasoittuisivat kun tunteeni kuulemma lähentelivät voimakkuudeltaan maanis-depressiivisyyttä ja koin nykyistä enemmän äärimmäisiä tunteita: huikeaa onnea ja syvää masennusta. En huolinut tabuja, pelkäsin, että elämästä tulisi, no, puolinaista. Sisäeritys sääteli loppujen lopuksi onnistuneesti itseään ja nykyisin olen melko seesteinen (eikä kikatella siellä! muistelkaa miten oli ennen!).

Tarvitsen elämääni rauhallista arkea, mukavia rutiineja ja tyhjää aikaa, jolloin voin tehdä tai olla tekemättä. Jos nämä eivät toteudu, tulee stressi ja migreeni eikä kellään ole enää kivaa.

lauantaina, heinäkuuta 07, 2007

Ne kasvavat niin nopeasti..

Niin vain on varsan syntymästä jo 9vrk. Enää ei sylkytellä vaan rapsutellaan pientä ihan seisoma-asennossa ja opetellaan ison hevosen tapoja. Talutus- tai oikeastaan vielä lähinnä riimun päässäpitoharjoituksia on ollut jo useampi.

Varsa haluaisi olla villi ja vapaa eikä suuremmin riemastu päävehkeiden pukemisesta. Peloissaan se ei ole vaan ihan rehellisesti ärsyyntynyt. Sen omasta mielestä aikuisena olon opetteluun riittää vihreän syönti (varsa repi sujuvasti heinää jo ikenillään ja söikin sitä eikä vain ollut syövinään kuten pikkuvarsat yleensä. Nyt syöminen sujuu entistä paremmin kun pikkuisella on kokonaista neljä hammasta.) ja joskus mullankin, veden kanssa lotraaminen ja laukkaharjoitukset.

Eilen varsa suoritti myös pienen esteharjoitteen: emätamma oli jäänyt laitumen puolelle kun varsa suoritti yksinään sisään-ulos-laukkahurjastelua useamman portin läpi. Tamma ei varsan miedosta pyynnöstä huolimatta innostunut hakemaan jälkeläistään joten neiti mittaili hetken aitalautojen väliä ja hyppäsi keskimmäisen ja ylimmäisen välistä (kuvassakin taustalla näkyvä väli). Noin vain, viuh. Heti pompsahti varsan hinta tonnilla ylöspäin, tässä meillä on estetykki tulossa. Varsaa ei erossaolo emästä juuri häirinnyt: aidan ylitettyään se kävi pikaisesti tissillä ja jatkoi laukkaharjoituksia.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

Ai mikä Ori? Riehaantui Pikkutamman varsakiimasta, nyttemmin laiska kuin lahna. Eteenpäinpyrkimys on olematon. Toivottavasti se johtuu vain tammojen kiimakierron vaiheesta ja helteestä kun hevonen on kuin tyhjä säkki. Nelivuotias hurja ori juu.

perjantaina, heinäkuuta 06, 2007

Olen ihan heikkona tuohon curly-varsaan. Se on kuin varsan nahkoihin verhottu koiranpentu: rohkea, utelias ja leikkisä. Eilen varsaneiti kiipeili sylissäni (saahan niitä ihan pieninä vielä sylkytellä, saahan?), nuuski etenkin hiuksiani ja olisi mielellään rapsutellut takaisin kun raaputin sen säkää ja peppua.

Emältään varsa on jo oppinut mm. veden kanssa puljaamisen. Se uittaa etujalkojaan vesisaavissa ja onnistuu jo tehokkaasti kaatamaan itsensä painoisen vesiastian. Emänsä on perin siisti yksilö: se pesee aina etujalkansa ennen kuin ryhtyy syömään.

Uusi vaaleanpunainen varsariimu ei neitiä miellyttänyt: ensimmäinen sovitus sai sen keulimaan kovasti. Nyt varsa pitää sitä jo sujuvasti vaikkei väri ilmeisesti olekaan suosiossa. Jalat pikkuinen nostaa myös nätisti ja antaa koskettaa itseään joka kohdasta.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

torstaina, heinäkuuta 05, 2007

Vanhojen valokuvien digitointi ja Photoshopin filttereillä leikkiminen toivat pintaan minussa asuvan pienen ekshibitionistin. Kuvassa minä yhdeksäntoista vanhana (huoh) ja silloinen hepparakkaani. Tummia ruunikoita molemmat.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

keskiviikkona, heinäkuuta 04, 2007

Seitsemän kertaa seitsemän

Tääkin haluaa avautua seitsemän kertaa. Koska blogi on lähinnä hevosaiheinen, kerron toivottavasti yllättäviä hevossidonnaisia asioita. Tulkoon haastetuksi ne, jotka haluavat itsestään seitsemän asiaa paljastaa.

1. Pelkään lehmiä, varsinkin sarvekkaita yksilöitä. Vaikka olen pienestä pitäen pyörinyt navetassa enkä ole koskaan muistaakseni saanut edes potkua lehmältä, pelkään mokomia otuksia suhteettoman paljon. Pari kesää jouduin vuokrahevosellani ratsastamaan tallilta mennen tullen lehmihaan poikki ja lehmät kerääntyivät aina piiriksi ympärillemme ja seurasivat koko matkan. Kinasivat siinä vielä keskenään parhaista ratsukonkatselupaikoista ja heiluttelivat niitä julmetun pitkiä sarviaan. Hevonen ei ollut millänsäkään mutta kuskia pelotti joka kerta.
Nykyään on helpompaa kun harvoilla lehmillä on enää sarvet eikä tarvitse ratsastellakaan lehmien joukossa.

2. Ostin Pikkuorin "vahingossa". Olin jo reilun vuoden hiljakseen etsiskellyt itselleni suunnilleen 10-vuotiasta sh-ruunaa. Sitä oikeaa ei vain tahtonut löytyä. Sattumalta tupsahti eteen pikkuinen ABC-ori, kaksivuotias. Seurasi ostotapahtuma ja nyt on vietetty yhteiseloa jo kaksi vuotta.

3. Epäilen aina satuloineeni liian eteen. Vaikka olen kymmenien vuosien aikana satuloinut tuhansia kertoja, käytän paljon aikaa varmisteluun, että satula on oikeassa paikassa.

4. Uskonpuute. Olen ratsastanut seitsemän vanhasta, hoitanut itsenäisesti hevosia neljäntoista ikäisestä, lukenut hevostietokirjoja, kahlannut läpi nettiä, ratsastanut eri-ikäisillä ja eri koulutustason hevosilla, ollut mukana ratsuttamassa hevosia, kouluttanut hevosia ja uudelleenkouluttanut ongelmahevosia, tehnyt tallihommia melkein 20 vuotta, vastannut tallin pyörittämisestä ja päätöikseni tehnyt hevoshommia viimeiset viisi vuotta. Silti vähän väliä iskee uskonpuute ja epäilys, etten minä noista kavioeläimistä ja niiden oikeasta hoidosta mitään ymmärrä.

5. 5-10 vuotta sitten elämässäni oli pitkä jakso, useamman vuoden pituinen, jolloin suistuin vähän väliä satulasta. Usein kyseessä oli vielä luottopolle, vanha ja niin notkoselkäinen, että putoamisen olisi luullut olevan silkka mahdottomuus. Samalla sain tunneilla kehuja hyvästä ja vakaasta istunnasta, josta kuulemma näki, että olen paljon ratsastanut. Seuraavana päivänä maastoon, hevonen pukitti minimaalisesti ja minä istuin - taas kerran - maassa. Nykyään tilanne on onneksi korjaantunut.

6. En yleisesti ottaen tykkää tammoista. Tulen yleensä hyvin juttuun ruunien ja orien kanssa mutta tammojen käsittely ja ratsastus on usein sellaista pakkopullaa. Tammaa en itselleni laittaisi enkä narttukoiraa. Kaikki neljä koiraani ja viides, lapsuudenkodin koiruus, ovat myös olleet uroksia.

7. Piirrän ja maalaan lähes yksinomaan hevosia. Ennen pyrin fotorealismiin, nykyään kuvat ovat enemmän sellaisia maagissävytteisiä, hevosia symboleina, hevosia toisesta paikasta. Valmiiden töiden suhteen olen epävarma: näytän ne Miehelle ja ehkä yhdelle luottoystävälleni ja sitten hautaan ne valmiiden kuvien hautuumaalle, josta otan ne esiin ehkä kerran vuoteen ja arvioin kriittisesti. Sitten hautaan ne taas.

maanantaina, heinäkuuta 02, 2007

Kuvia

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Pikkuisen curly-varsan toinen ulkoilukerta, ikää neidillä on kaksi vuorokautta.


Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Ryhdikäs asenne maailmaan


Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Neito on varsin kihara.


Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Kiharuus jatkuu nenästä hännänpäähän ja ruununrajaan asti.


Työrupeamani kauniiksi lopuksi ratsastin iltasella pitkin joenrantaa vanhalla suomenhevosystävälläni. Kyse ei ole Ketunpunaisesta Tammasta, joka asuu kokonaan eri tallilla ja on verrattain uusi tuttavuus. Tänään ratsastamani Paksu Tamma - tästä eteenpäin PT - on minulle tuttu jo kymmenen vuoden ajalta. Olen työskennellyt PT:n kotitallilla näiden vuosien aikana eripituisia rupeamia ja jossain vaiheessa vain huomasin, että meillä synkkaa.

Nykyään PT hörhöttää aina minut nähdessään. Laitumellakin se lopettaa syömisen ja tulee luokseni seurustelemaan. PT:n maailmassa tärkein asia on ruoka. Sydäntälämmittävin tervehdys onkin se, kun PT menee aamulla pitkän nälässä vietetyn yön jälkeen ulos heiniään syömään tai laitumelle ja haluaa silti pysähtyä matkalla ja ystävöidä kanssani.

En ollut ratsastanut PT:llä vuosiin ja alkuun meninkin sen kanssa maneesiin testaamaan jarrut ja ohjattavuuden. Ohjaus oli kaikin puolin toimiva, mitä nyt vähän jäykkä, mutta jarrut ovat aina olleet PT:n heikko kohta. Teetin tammalla muutamia pysähtymis- ja seisomisharjoituksia ennen maastoon lähtöä.

PT alkaa olla sen ikäinen, että sitä pitäisi säännöllisesti ratsastaa oikein päin jos haluaa sen säilyttävän kuntonsa ja toimivuutensa vielä hamaan vanhuuteen asti. Valitettavasti kenelläkään sen kolmesta(!) omistajasta ei ole kykyä saada pitkää, jäykkää ja paksua tammaa kantamaan itseään kunnolla. PT:llä on vankka taipumus jyrätä etupainoisena eespäin eikä sillä ole selkälihaksia nimeksikään. Nyt se on laidunruohon entisestään lihottama ja podettuaan jalkavaivaa, jonka jälkeinen kuntoutus on laiminlyöty, huohottaa se kuin vanha saapas jo kymmenen minuutin reippaan kävelyn jälkeen. Siinä sitä olisi jollekin työsarkaa. Noinkohan minulla riittäisi energiaa tamman ratsastamiseen kerran-pari viikossa?