Lv minun rakkaani
Ensirakkauteni pihahommissaSatulahuoneen Heidi kannattaa
poistotukea ylijäämäravureille. Poistotuki ei olisi huono asia, mutta viimeiseen asti olen Heidin kanssa eri mieltä siitä, että ylijäämäravurit vievät resursseja muilta hevosilta. Ex-ravurista voi saada kelpo ratsun jos sen vie ratsutettavaksi ammattilaiselle tai jos uuden omistajan omat kyvyt riittävät saamaan pystypäisenä rynnivästä kovasuisesta hirviöstä esiin rennon ja pyöreänä kulkevan ratsun, jolta löytyvät myös jarrut.
Minusta "ylijäämäravurien" poisto kuuluu ravurien omistajille. Varsinkin ammatikseen hevosia kasvattavan ja valmentavan luulisi ymmärtävän, ettei hevoselle ole useinkaan mikään palvelus joutua raviuralta ammattitaidottomalle aloittelevalle ratsastajalle, jotka ovat juuri niitä, jotka ravurin hankkivat. Syynä on halpa hinta ja puskaradio, joka kertoo, että ravurista voi saada hienon ratsun. Usein voikin, mutta siihen on uhrattava aikaa - ja rahaa.
Perimmäinen ongelma on se, että
hevosen lopettaminen on tehty Suomessa sekä melkein mahdottomaksi että mahdottoman kalliiksi. Monetkaan teurastamot eivät ota hevosia saati että maksaisivat niistä jotain. Poisto on hoidettava omalla kustannuksella ja tämä kustannus voikin olla melkoinen. Helpompaa ja halvempaa on myydä urallaan epäonnistunut ravuri muutamalla satalappusella pikkutytölle ensihevoseksi. Moni lämminverinen on niin hyväluonteinen, että se yrittää viimeiseen asti kenen tahansa kanssa.
Oma ensirakkauteni hevosmaailmassa oli lv-ruuna, joka opetti minulle maastoratsastuksen salat. Lähes vuosikymmenen se "pelkäsi" jokaista postilaatikkoa ja tuulenvirettä, hyppi sivuun (muttei ikinä koskaan pystyyn) ja joko laiskotteli tai painoi täysillä. Toisaalta sitä luotettavampaa hevosta ei ollutkaan: mikään pyörillä kulkeva ei saanut sitä värähtämäänkään, lastaaminen oli läpihuutojuttu ja kengitys sai sen uinahtamaan.
Pihalla se käyskenteli vapaana ja osallistui talon töihin. Se todella nautti ihmisen kanssa olemisesta ja tekemisestä. Se oli hyväluonteinen, ystävällinen ja sen saattoi tarhata kenen kanssa tahansa. Säikkyminenkin loppui tykkänään tosipaikan tullen ja aloittelijoita ruuna kohteli silkkihansikkain: se pysähtyi heti jos ratsastaja kadotti tasapainonsa. En minä sitä pyöreäksi saanut tai esteille enkä ratsukoulutukseen koska se ei ollut oma. Silti sen arvoa oppimestarinani ei voi vähätellä.
Toinen minulle tärkeä lv oli tässä blogissakin joskus mainittu Musta Ruuna tai Pikku Musta. Mustan raviura ei urjennut ja se myytiin. Ostaja oli sekä ajo- että ratsastustaitoinen ja hänellä oli ymmärrystä ensin ruunata Musta ja sitten laittaa se ammattilaisen ratsutettavaksi. Lopputulos oli unelman kevyt ja herkkä ratsu, joka kulki tasan oikeinpäin kaikissa askellajeissa.
Viimeisinä vuosinaan, alkaen 12-vuotiaana, ruuna sai perehtyä western-ratsun eloon ja oloon. Se oppi vaikeuksitta kulkemaan ilman jatkuvaa ohjas- ja pohjetuntumaa ja oli enemmän kuin altis toimimaan. Rauhalliseen jogiin tai lopeen sillä ei oikein ollut edellytyksiä, ei fyysisiä eikä psyykkisiä, mutta niissäkin se yritti ja kehittyi kovasti. Odotin siltä suuria mutta valitettavasti sairaus vei sen ennenaikaiseen hautaan, tarkemmin sanottuna lihoiksi. Melko traagisesti päättynyt rakkaustarina kun tarkemmin ajattelee.