Auto on ollut koko viikon huollossa ja polle pakkolomalla. Ounastelen sillä tänään riittävän virtaa vaikkei se kerääkään sitä samalla tavalla kuin säpäkämpien rotujen edustajat. Ori on kuitenkin vasta nuorukainen ja sen elämä samalla tapaa kiihkeää kuin muidenkin teinipoikien. Tämä tapaus vain vastaa kuuliaisuudeltaan superalokasta eikä aina vastaan juputtavaa normiteiniä.
Tallin uusin hevonen, maapallon toiselta puolelta Suomeen matkannut rescue-tapaus, on kuukausien vieriessä osoittanut ilahduttavaa kehitystä. Se on alkanut suhtautua tuttuun porukkaan suopeasti ja kiinnostuneesti eikä ole enää välinpitämätön tai puolustuskannalla. Iltaisin tallissa se ei nykyään malta syödä, niin kiire sillä on kuikuilla mahdollisimman pitkälle karsinan oven yli ja yrittää seurustella ihmisten kanssa. Pitkälle on tultu karsinan nurkkaan vetäytyvästä ns. opitusta alistuneisuudesta kärsivästä hevosesta tai kiinni ollessaan pelosta tärisevästä rauniosta.
Liikutan em. hevosta silloin tällöin sen omistajan pyynnöstä ja on kyllä mahtavaa nähdä hevosen vapautuvan. Se on hiukan alkanut kokeilla rajojaan eikä häntä ole enää niin mahdottoman tiiviisti koipien välissä. Odotan päivää, jolloin hevonen on kokonaisuudessaan rento kun sitä käsittelee.
Hiljaa hyvä tulee. Kiinnostuneille tiedoksi, että nopeisiin tuloksiin ei tällaisen hevosen kanssa oikeastaan voi päästä vaan sen luottamus on ansaittava ajan kuluessa. Asiaa auttaa rauhallinen talliympäristö, jossa hevosia käsittelee vain oma väki. Pitkät tarhausajat ja kesällä kunnollinen ympärivuorokautinen laidunloma alkuun antaa hyvän startin pahoinpidellyn ja ihmiseen luottamuksensa menettäneen hevosen kuntoutuksen aloittamisessa.
Keskikoinen ja keskipainoinen hevonen kertoo elämästään keskinkertaisella omistajalla
perjantaina, tammikuuta 12, 2007
maanantaina, tammikuuta 08, 2007
Muutto ja yleistä kitinää
Elämäni sujuvin muutto on nyt takana. En tietenkään tarkoita mitään fyysistä muuttamista - ajatuskin kauhistuttaa - vaan blogin uutta osoitetta. Saa nähdä miten täällä uudessa pesässä asiat luistavat. Muistelen, että blogspot-blogeja on luvattoman usein mahdoton päästä lukemaan. Johtuuko se sitten Bloggerin päivityksistä tai jostain huoltotoimenpiteistä, en tiedä.
Huomioita hienolta maneesitallilta, jolla hevoset (tai ainakin omistajat, hmm) ovat vähän keskimääräistä hienompia:
Yksi huomio: Hevoset viedään viedään 50 metrin matka tallin ovelta maneesiin loimi niskassa. Varsinkin näillä keleillä kylmettymisen vaara on toki ilmeinen..
Kaksi huomio: Ihmiset kyselevät aina uudelta tulokkaalta jotta ratsastaako tämä koulua vai esteitä. Vastauksen on oltava joko tai, ei koskaan molempia.
Jos sattuu olemaan ratsastuksellisesti Suomen huipputasolla, voi tällaisen jaottelun ymmärtää. Tavisratsastajan on ihan turha elvistellä ratsastavansa esim. koulua: se jumputtaminen, potkiminen ja hevosen suussa roikkuminen ei ole kouluratsastusta nähnytkään. Kunnollinen kouluratsastus on kuin balettia, hevonen ja ratsastaja liikkuvat yhtenä ja nauttivat suorituksestaan. Sama esteiden kanssa: se, että kaahataan minkä irti saadaan hevosella, joka ei ole alkuunkaan hallinnassa tai hypätään yksittäisiä metrin esteitä ei ole esteratsastusta.
Päivän muihin aiheisiin:
Olen viime vuoden aikana saanut seurata useita ammattiratsuttajia ja -ratsastajia. Ratsastajien parhaimmistolle on yhteistä se, etteivät he keskity ratsastuksen lajeihin, vaan he ratsastavat. Taitava western-ratsastaja pystyy hallittuun suoritukseen kouluratsastukseen koulitulla hevosella, vieläpä niin että hevonen työskentelee todella mielellään. Samoin taitava kouluvalmentaja näkee omaa lajiaan laajemmalle ja osaa antaa hyödyllisiä vinkkejä myös western-ratsastajalle.
Kauhea on tämä nykyinen suuntaus, jossa hevonen ostetaan kun on juuri ja juuri opeteltu ratsastuksen alkeet. Pahimmassa tapauksessa hevonen on saatava omaan pihaan. Siellä sitten puuhastellaan vailla mitään tietoa hevosen oikeasta hoidosta ja ruokinnasta, hädin tuskin satuloida osataan. Eräs aikuinen ratsastuksen harrastaja iloisesti paljasti tässä taannoin, että putsasi hevosen kaviot ensimmäistä kertaa vasta kun osti oman hevosen. Miten tällainen ihminen tietää, miltä kavion tulee näyttää? Osaako tällainen ihminen kutsua sepän tai eläinlääkärin kun on tarvis? Mitä niissä ratsastuskouluissa oikein nykyään opetetaan kun vuosia ratsastaneet eivät osaa laittaa hevoselle varusteita ylle tai puhdistaa kavioita?
Ei siis pitäisi moittia hevosen omistajien hössötystä hienoilla maneesitalleilla. Siellä asuvat hevoset ovat sentään asiallisessa tarkkailussa ja hoidossa tallipaikan tarjoajan taholta. Turvallisinta kaikin puolin on törttöillä paikassa, jossa kuitenkin osataan hoitaa hevoset. Toisaalta tallinpitäjä on ikävässä välikädessä: elanto olisi saatava ja hevoset hoidettava, mutta tämä edellyttää hyviä välejä maksajien eli hevosten omistajien kanssa. Se ei aina ole helppoa kun omistajat tekevät kaikenlaisia päättömyyksiä.
Elämäni sujuvin muutto on nyt takana. En tietenkään tarkoita mitään fyysistä muuttamista - ajatuskin kauhistuttaa - vaan blogin uutta osoitetta. Saa nähdä miten täällä uudessa pesässä asiat luistavat. Muistelen, että blogspot-blogeja on luvattoman usein mahdoton päästä lukemaan. Johtuuko se sitten Bloggerin päivityksistä tai jostain huoltotoimenpiteistä, en tiedä.
Huomioita hienolta maneesitallilta, jolla hevoset (tai ainakin omistajat, hmm) ovat vähän keskimääräistä hienompia:
Yksi huomio: Hevoset viedään viedään 50 metrin matka tallin ovelta maneesiin loimi niskassa. Varsinkin näillä keleillä kylmettymisen vaara on toki ilmeinen..
Kaksi huomio: Ihmiset kyselevät aina uudelta tulokkaalta jotta ratsastaako tämä koulua vai esteitä. Vastauksen on oltava joko tai, ei koskaan molempia.
Jos sattuu olemaan ratsastuksellisesti Suomen huipputasolla, voi tällaisen jaottelun ymmärtää. Tavisratsastajan on ihan turha elvistellä ratsastavansa esim. koulua: se jumputtaminen, potkiminen ja hevosen suussa roikkuminen ei ole kouluratsastusta nähnytkään. Kunnollinen kouluratsastus on kuin balettia, hevonen ja ratsastaja liikkuvat yhtenä ja nauttivat suorituksestaan. Sama esteiden kanssa: se, että kaahataan minkä irti saadaan hevosella, joka ei ole alkuunkaan hallinnassa tai hypätään yksittäisiä metrin esteitä ei ole esteratsastusta.
Päivän muihin aiheisiin:
Olen viime vuoden aikana saanut seurata useita ammattiratsuttajia ja -ratsastajia. Ratsastajien parhaimmistolle on yhteistä se, etteivät he keskity ratsastuksen lajeihin, vaan he ratsastavat. Taitava western-ratsastaja pystyy hallittuun suoritukseen kouluratsastukseen koulitulla hevosella, vieläpä niin että hevonen työskentelee todella mielellään. Samoin taitava kouluvalmentaja näkee omaa lajiaan laajemmalle ja osaa antaa hyödyllisiä vinkkejä myös western-ratsastajalle.
Kauhea on tämä nykyinen suuntaus, jossa hevonen ostetaan kun on juuri ja juuri opeteltu ratsastuksen alkeet. Pahimmassa tapauksessa hevonen on saatava omaan pihaan. Siellä sitten puuhastellaan vailla mitään tietoa hevosen oikeasta hoidosta ja ruokinnasta, hädin tuskin satuloida osataan. Eräs aikuinen ratsastuksen harrastaja iloisesti paljasti tässä taannoin, että putsasi hevosen kaviot ensimmäistä kertaa vasta kun osti oman hevosen. Miten tällainen ihminen tietää, miltä kavion tulee näyttää? Osaako tällainen ihminen kutsua sepän tai eläinlääkärin kun on tarvis? Mitä niissä ratsastuskouluissa oikein nykyään opetetaan kun vuosia ratsastaneet eivät osaa laittaa hevoselle varusteita ylle tai puhdistaa kavioita?
Ei siis pitäisi moittia hevosen omistajien hössötystä hienoilla maneesitalleilla. Siellä asuvat hevoset ovat sentään asiallisessa tarkkailussa ja hoidossa tallipaikan tarjoajan taholta. Turvallisinta kaikin puolin on törttöillä paikassa, jossa kuitenkin osataan hoitaa hevoset. Toisaalta tallinpitäjä on ikävässä välikädessä: elanto olisi saatava ja hevoset hoidettava, mutta tämä edellyttää hyviä välejä maksajien eli hevosten omistajien kanssa. Se ei aina ole helppoa kun omistajat tekevät kaikenlaisia päättömyyksiä.
torstaina, joulukuuta 28, 2006
Tarkoitus oli käyttää joululoma pikkuoriin kuuliaisuuden parantamiseen kun humma alkaa nykyään olla satuloinnista ynnä muista ratsastukseen valmistelevista toimenpiteistä niin täpinöissään, ettei malttaisi paikallaan seistä. Kyseessä on tietenkin erittäin epätoivottava käytös, jota ajattelin nyt ajan kanssa ruveta kitkemään pois ennen kuin siitä tulee todellinen ongelma. Vaan kuinkas sitten kävikään?
Selkäni niukahti juuri ennen lomaa ja olen lähinnä maannut ja passauttanut itseäni viikon verran. Mies teki joulusiivon yksin, oma panokseni oli pöytäliinan silitys. Turha kuvitellakaan saavansa hevosten kanssa mitään tehtyä kun oma kävelykään ei suju. Nuorten hevosten kanssa ei ole mitään mieltä ruveta puolikuntoisena temppuilemaan. Ori sai pyhät haahuilla tarhassa ja hörhötellä turhaan perääni. Aattona nilkutin sentään viemään sille jouluomenan.
Eilen juoksutin oria varovasti ja tänään jo reippaammin, selkään en uskalla vieläkään kun omassa selässä on edelleen jäykkyyttä ja kipupisteitä. Ori revitti liinassa tänään ihan luvan kanssa, alkuverryttelyn jälkeen tuli pierua ja pukkia ja laukkaa ja vielä aika komiaa lisättyä ravia. Loppukäynnissä poika lipsahteli ja tuumasin vain, että loputkin hokit ovat varmaan irronneet (en koskaan muista kiristää niitä tarpeeksi usein). Mitä vielä, toinen etukenkä oli lentänyt huut helkkariin ja puolet nauloista katkennut kiinni kavioon.
Kengittäjän pitäisi tulla tänään eli huomenna. Ammattikunnan yleisen epäluotettavuuden tuntien voi hyvin olla, ettei tarvitse huomennakaan ratsastaa, ehkei edes juoksuttaa tai muuten liikuttaa. Miksei koskaan käy niin kuin suunnittelee?
Selkäni niukahti juuri ennen lomaa ja olen lähinnä maannut ja passauttanut itseäni viikon verran. Mies teki joulusiivon yksin, oma panokseni oli pöytäliinan silitys. Turha kuvitellakaan saavansa hevosten kanssa mitään tehtyä kun oma kävelykään ei suju. Nuorten hevosten kanssa ei ole mitään mieltä ruveta puolikuntoisena temppuilemaan. Ori sai pyhät haahuilla tarhassa ja hörhötellä turhaan perääni. Aattona nilkutin sentään viemään sille jouluomenan.
Eilen juoksutin oria varovasti ja tänään jo reippaammin, selkään en uskalla vieläkään kun omassa selässä on edelleen jäykkyyttä ja kipupisteitä. Ori revitti liinassa tänään ihan luvan kanssa, alkuverryttelyn jälkeen tuli pierua ja pukkia ja laukkaa ja vielä aika komiaa lisättyä ravia. Loppukäynnissä poika lipsahteli ja tuumasin vain, että loputkin hokit ovat varmaan irronneet (en koskaan muista kiristää niitä tarpeeksi usein). Mitä vielä, toinen etukenkä oli lentänyt huut helkkariin ja puolet nauloista katkennut kiinni kavioon.
Kengittäjän pitäisi tulla tänään eli huomenna. Ammattikunnan yleisen epäluotettavuuden tuntien voi hyvin olla, ettei tarvitse huomennakaan ratsastaa, ehkei edes juoksuttaa tai muuten liikuttaa. Miksei koskaan käy niin kuin suunnittelee?
maanantaina, joulukuuta 11, 2006
Tämän päivän sää+muu: Tuulee niin että tukka lähtee. Iltaa kohti myös sadetta. Hevosten tarhat mutaisia jatkuvan sateen vuoksi.
Viikko oli taas päässyt vierähtämään edellisestä ratsastuksesta omalla hevosella. Vaihtelun vuoksi olen ratsastanut muita ja juoksuttanut omaa. Oma ei ole ollut tyytyväinen varsinkaan jos muuli on päässyt töihin ja sen itsensä on pitänyt jäädä tarhaan. Ori mököttikin eilen, ensimmäistä kertaa ikinä. Leppyi porkkanalla. Vähänkö on helppo.
Tänään tuulta uhmaten läksimme orin kanssa mahdollisimman tuulensuojaiselle lenkille. Saman reissun teimme viimeksi noin puolitoista viikkoa sitten ja kaikki tällä välin tapahtuneet muutokset piti tutkia ja haistella tarkkaan. Ahaa, tuosta ovat vieneet tukkeja pois pinosta. Tästä on mennyt vieras tamma. Oho, tielle on kaatunut kuusi. Ensin nuuskitaan ja sitten kierretään. Orihevonen on kuin koira: koko ajan nenä maassa jos vain antaa.
Metsässä tuuli pääsi unohtumaan. Kohina ja repiminen lakkasi ja tutkimme innoissamme uutta polkua. Takaisin tielle tullessa huomasi jopa ori, että täällähän tuulee. Väliin puskettiin tuulta vasten ihan tosissaan. Vieläkin tuntuu erikoiselta ratsastaa hevosella, joka ei näe tuulella "pikku-ukkoja" joka puolella. Usein rauhallisimmatkin hevoset muuttuvat tuulessa varsin lennokkaiksi.
Viime viikkojen harjoitukset ovat olleet juoksutus- ja maastopainotteisia, ruohopohjainen kenttä kun on armottoman liukas ja naapuritallin hiekkakenttä on muuttunut järveksi. Uuden kentän pohjalla on pikkuisen päästy taivuttelemaan ja maastossa treenataan tietysti myös kuuliaisuutta. Kaiken punaisena lankana kulkee western-hevosen tärkein ominaisuus: ítseluottamus. Tähän itseluottamukseen sisältyy myös luottamus ihmiseen. Onneksi pikkuori on rotuominaisuuksiltaan vakaa, luottavainen ja rauhallinen. Tai sitten ei olla ainakaan toistaiseksi menty kovin pahasti metsään.
Viikko oli taas päässyt vierähtämään edellisestä ratsastuksesta omalla hevosella. Vaihtelun vuoksi olen ratsastanut muita ja juoksuttanut omaa. Oma ei ole ollut tyytyväinen varsinkaan jos muuli on päässyt töihin ja sen itsensä on pitänyt jäädä tarhaan. Ori mököttikin eilen, ensimmäistä kertaa ikinä. Leppyi porkkanalla. Vähänkö on helppo.
Tänään tuulta uhmaten läksimme orin kanssa mahdollisimman tuulensuojaiselle lenkille. Saman reissun teimme viimeksi noin puolitoista viikkoa sitten ja kaikki tällä välin tapahtuneet muutokset piti tutkia ja haistella tarkkaan. Ahaa, tuosta ovat vieneet tukkeja pois pinosta. Tästä on mennyt vieras tamma. Oho, tielle on kaatunut kuusi. Ensin nuuskitaan ja sitten kierretään. Orihevonen on kuin koira: koko ajan nenä maassa jos vain antaa.
Metsässä tuuli pääsi unohtumaan. Kohina ja repiminen lakkasi ja tutkimme innoissamme uutta polkua. Takaisin tielle tullessa huomasi jopa ori, että täällähän tuulee. Väliin puskettiin tuulta vasten ihan tosissaan. Vieläkin tuntuu erikoiselta ratsastaa hevosella, joka ei näe tuulella "pikku-ukkoja" joka puolella. Usein rauhallisimmatkin hevoset muuttuvat tuulessa varsin lennokkaiksi.
Viime viikkojen harjoitukset ovat olleet juoksutus- ja maastopainotteisia, ruohopohjainen kenttä kun on armottoman liukas ja naapuritallin hiekkakenttä on muuttunut järveksi. Uuden kentän pohjalla on pikkuisen päästy taivuttelemaan ja maastossa treenataan tietysti myös kuuliaisuutta. Kaiken punaisena lankana kulkee western-hevosen tärkein ominaisuus: ítseluottamus. Tähän itseluottamukseen sisältyy myös luottamus ihmiseen. Onneksi pikkuori on rotuominaisuuksiltaan vakaa, luottavainen ja rauhallinen. Tai sitten ei olla ainakaan toistaiseksi menty kovin pahasti metsään.
tiistaina, marraskuuta 14, 2006
Laiskotti ja vain juoksutin hevosen ratsastuksen sijasta. Pikkuori revitteli liinassa niin että harvoin: tuli muutama pukki ja oma-aloitteinen laukannosto. Kun meillä heretään oma-aloitteiseksi ja etenkin jos vauhti on kovempi kuin on pyydetty, on toimintamalli seuraava: elikko saa laukata tarpeeksi ja vähän päälle. Ei puhettakaan, että saisi hidastaa kun siltä tuntuu vaan laukkaa jatketaan, kunnes annan luvan siirtyä raviin. Tällainen juoksutustapa saa hevosen hyvin nopeasti ymmärtämään, että pomo seisoo siellä keskellä ja fiksuinta on pitää tahti juuri sellaisena kuin on pyydetty. Muuten joutuu urakoimaan tosissaan ja varsinkin pikkuorin kaltaiselle perusrauhalliselle, jopa laiskalle eläimelle moinen on kauhistus.
Pienellä miehellä oli tosiaan tavallista enemmän virtaa tänään. Ravi oli erittäin lennokasta ja sellaisista lisäyksistä olisi moni kouluhevonen - tai paremminkin sellaisen ratsastaja - tolkuttoman ylpeä. Orin isä kunnostautui aikoinaan kouluradoilla ja poika on perinyt isänsä hienot liikkeet.
Viime viikolla ihmettelin taas kerran sitä, mistä ori oikein kerää kuntoa. Liikunta on ollut syksyn aikana verraten vähäistä (Laiska omistaja, hyi. Hävettää oikein.). Silti reipas ratsastus saa orin korkeintaan hengittämään vähän tiuhemmin, hikoamisesta saati väsymisestä ei näy merkkiäkään. Erikoista sikälikin, että talvikarvassa luulisi helposti tulevan hiki. Muut karvaooppelit kyllä hikoavat paksuissa turkeissaan talvisin jos joutuvat tosissaan töihin.
Pienellä miehellä oli tosiaan tavallista enemmän virtaa tänään. Ravi oli erittäin lennokasta ja sellaisista lisäyksistä olisi moni kouluhevonen - tai paremminkin sellaisen ratsastaja - tolkuttoman ylpeä. Orin isä kunnostautui aikoinaan kouluradoilla ja poika on perinyt isänsä hienot liikkeet.
Viime viikolla ihmettelin taas kerran sitä, mistä ori oikein kerää kuntoa. Liikunta on ollut syksyn aikana verraten vähäistä (Laiska omistaja, hyi. Hävettää oikein.). Silti reipas ratsastus saa orin korkeintaan hengittämään vähän tiuhemmin, hikoamisesta saati väsymisestä ei näy merkkiäkään. Erikoista sikälikin, että talvikarvassa luulisi helposti tulevan hiki. Muut karvaooppelit kyllä hikoavat paksuissa turkeissaan talvisin jos joutuvat tosissaan töihin.
keskiviikkona, marraskuuta 08, 2006
Kun ori maneesiin tutustui
Viime viikko oli harvinaista herkkua. Räntää rätki ja tuuli ujelsi vaan minä ja hevoseni työskentelimme kaikelta pahalta suojassa - maneesissa. Väliin kyllä kolisi maneesin kattopelti siihen malliin, että lentää tiehensä koko kate. Hienot kouluhevoset sinkoilivat kotimaneesissaan kauhun vallassa tuulen yhä yltyessä. Ori taasen keskittyi töihin, silmäkulmastaan vähän vilkuili oudosti käyttäytyviä isompia hevosia.
Viikon vierailu maneesitallilla meni niin sanotusti putkeen. Uusi paikka ei oria hetkauttanut, olihan siellä tarjolla hyvää heinää. Naapurikarsinan ponin kanssa saattoi jäynätä minkä ehti ja tarhasta oli suora näköyhteys kiimailevaan tammaan. Saattaako sitä nuori ori muuta elämältään toivoa?
Ensikengitys muutama viikko sitten meni todella hyvin. Itse jännitin hevosen puolesta niin, etten uskaltanut ihan lähimailla olla. Taidan olla liian herkkä (tai liian tyhmä?) omistamaan hevosta. Hokit ruuvasin itse paikoilleen viime perjantaina kun ori osoittautui vähän mammanpojaksi: maneesitallin omistaja-seppä ei saanut hokkeja laittaa vaan minun piti. Siinä oli hevosen ainoa kenkkuilu tuolla vieraalla tallilla joten se anteeksi annettakoon.
Nyt on poika taas kotona ja tuntuu olevan vähän sitä mieltä, että tylsää tahtoo olla. Maneesitallilla oli enemmän säpinää ja oli siinä se uutuudenviehätyskin tietysti. Varsinkin maneesin peilit jaksoivat kiehtoa vielä päivienkin jälkeen. Mikä kumma on tuo hevonen, joka näkyy, mutta ei tuoksu eikä kuulu eikä voi koskea? Ensimmäisenä kertanaan maneesissa ori juoksi puolisen tuntia peilien väliä edestakaisin, puuhkutti siellä näkyvälle hevoselle ja yritti kurkkia peilien taakse. Minä nauroin ihan kippurassa.
Viime viikko oli harvinaista herkkua. Räntää rätki ja tuuli ujelsi vaan minä ja hevoseni työskentelimme kaikelta pahalta suojassa - maneesissa. Väliin kyllä kolisi maneesin kattopelti siihen malliin, että lentää tiehensä koko kate. Hienot kouluhevoset sinkoilivat kotimaneesissaan kauhun vallassa tuulen yhä yltyessä. Ori taasen keskittyi töihin, silmäkulmastaan vähän vilkuili oudosti käyttäytyviä isompia hevosia.
Viikon vierailu maneesitallilla meni niin sanotusti putkeen. Uusi paikka ei oria hetkauttanut, olihan siellä tarjolla hyvää heinää. Naapurikarsinan ponin kanssa saattoi jäynätä minkä ehti ja tarhasta oli suora näköyhteys kiimailevaan tammaan. Saattaako sitä nuori ori muuta elämältään toivoa?
Ensikengitys muutama viikko sitten meni todella hyvin. Itse jännitin hevosen puolesta niin, etten uskaltanut ihan lähimailla olla. Taidan olla liian herkkä (tai liian tyhmä?) omistamaan hevosta. Hokit ruuvasin itse paikoilleen viime perjantaina kun ori osoittautui vähän mammanpojaksi: maneesitallin omistaja-seppä ei saanut hokkeja laittaa vaan minun piti. Siinä oli hevosen ainoa kenkkuilu tuolla vieraalla tallilla joten se anteeksi annettakoon.
Nyt on poika taas kotona ja tuntuu olevan vähän sitä mieltä, että tylsää tahtoo olla. Maneesitallilla oli enemmän säpinää ja oli siinä se uutuudenviehätyskin tietysti. Varsinkin maneesin peilit jaksoivat kiehtoa vielä päivienkin jälkeen. Mikä kumma on tuo hevonen, joka näkyy, mutta ei tuoksu eikä kuulu eikä voi koskea? Ensimmäisenä kertanaan maneesissa ori juoksi puolisen tuntia peilien väliä edestakaisin, puuhkutti siellä näkyvälle hevoselle ja yritti kurkkia peilien taakse. Minä nauroin ihan kippurassa.
torstaina, elokuuta 10, 2006
Olen nyt ratsastellut omalla orilla ja huikeaa on, täytyy sanoa. Ori on uskomattoman herkkä avuille ja samalla treenattu siihen, ettei sitä kömpelykset selässä, pienet tasapainon heitot tai tammat vieressä häiritse. Täytyy ruveta ratsastamaan tosissaan, notta kehittyy se varsinainen vuoropuhelu ja luottamus. Sitten me päästellään pitkin maita ja mantuja tahi vaan treenataan kotikentällä kaikkia hienoja juttuja.
Pikkutammaa on astutettu ihan urakalla, toivottu lopputulos tietenkin soma ja terve varsa ensi kesäksi. Ori alkaa jo hoitaa astumiset rutiinilla. Ensimmäinen kerta sai sen kyllä hämmennyksiin ja syöminen alkoikin yllättäen kiinnostaa enemmän kuin Pikkutamma, johon orin uhokarjunta ei tehnyt vaikutusta. Tamma vain seisoi ja odotti rakastajaa häntä pystyssä. Ennen pitkää luonto ajoi tikanpojan puuhun ja nyt odotellaan jo tammoja kotitallin ulkopuolelta.
Tammojen alituinen vahtiminen on laihduttanut Pikkuoria, rehua saa työntää turvan alle reilusti ja vähän päälle.
Ketunpunainen tamma on koko ajan kiimassa ja orin täytyy tietenkin pitää silmällä, missä mennään. Ketunpunaisella alkaa vain olla sen verran ikää, ettei se saa enää kokea äitiyden riemuja(?). Vähän harmi, olisi varmasti tullut mielenkiintoinen varsa. Vaan ehkä hyväkin, se varsa olisi nimittäin ollut pakko ostaa omaksi eikä tässä suurempiin hevosmääriin ole millään varaa. Ehkä sitten joskus jos Mies vaikka saisi hevoskärpäsen pureman.. Salaa haaveilen Pikkuorin ja Pikkutamman seuraavasta jälkeläisestä, ensi kesän varsa on jo myyty.
Pikkutammaa on astutettu ihan urakalla, toivottu lopputulos tietenkin soma ja terve varsa ensi kesäksi. Ori alkaa jo hoitaa astumiset rutiinilla. Ensimmäinen kerta sai sen kyllä hämmennyksiin ja syöminen alkoikin yllättäen kiinnostaa enemmän kuin Pikkutamma, johon orin uhokarjunta ei tehnyt vaikutusta. Tamma vain seisoi ja odotti rakastajaa häntä pystyssä. Ennen pitkää luonto ajoi tikanpojan puuhun ja nyt odotellaan jo tammoja kotitallin ulkopuolelta.
Tammojen alituinen vahtiminen on laihduttanut Pikkuoria, rehua saa työntää turvan alle reilusti ja vähän päälle.
Ketunpunainen tamma on koko ajan kiimassa ja orin täytyy tietenkin pitää silmällä, missä mennään. Ketunpunaisella alkaa vain olla sen verran ikää, ettei se saa enää kokea äitiyden riemuja(?). Vähän harmi, olisi varmasti tullut mielenkiintoinen varsa. Vaan ehkä hyväkin, se varsa olisi nimittäin ollut pakko ostaa omaksi eikä tässä suurempiin hevosmääriin ole millään varaa. Ehkä sitten joskus jos Mies vaikka saisi hevoskärpäsen pureman.. Salaa haaveilen Pikkuorin ja Pikkutamman seuraavasta jälkeläisestä, ensi kesän varsa on jo myyty.
sunnuntaina, heinäkuuta 16, 2006
Pikkuori on nyt ihan oikea ratsuhevonen. Treenari tuli, näki ja hoiti homman kotiin. Laittoi pojalle ensimmäisenä päivänä satulan selkään ja painui maastoon. Siihen asti maastoilut oli hoidettu emäntä riimunvarressa, joten muutos oli melkoinen. Äijät tulivat kuitenkin alusta alkaen hyvin juttuun ja pikkuorista onkin kehittynyt suoranainen työnarkomaani, jota ei tammatarha kentän vieressä häiritse pätkääkään kun treenataan Miesten Kesken. Treenarin kiitokset saavat pojan röyhistämään rintaa ja vilkuilemaan yleisöön notta "Kuulitteko kuinka hyvä olen!".
Eilen oli yleisöä enemmänkin enkä tiedä kuinka moni oikeasti uskoi, että pikkuoriin selässä on oltu reilut 10 kertaa. Kaikki askellajit käyvät, tasapaino on järkkymätön, rollbackit sujuvat kuin vanhalta tekijältä (sujuivat jo ensimmäisellä kerralla niin hyvin ettei uskoisi ellei näkisi) ja lassoaminen oli hauska uusi juttu. Köyden suhina ei saanut karvaakaan värähtämään, ori vain innoissaan katsoi ja odotti että mitäs tämä nyt on.
Pikkutamma on ehkä vielä suurempi yllättäjä. Se suhtautui aluksi nuivasti treenariin, veti pukkia ja näytti kaikin tavoin ettei tahdo ratsuksi. Nyt vajaan kymmenen harjoituskerran jälkeen alla on innokas ja tasapainossa liikkuva ratsu, joka hakee tuntumalle vaikkei selkä- ja takaosan lihaksia ole nimeksikään (tapahtuu ilman kuolaimiakin) ja suhtautuu erittäin positiivisesti uusiin asioihin. Lassoaminen oli myös pikkutamman mielestä verrattoman hauskaa.
Kovapää tammavarsa, ikä yksi vuotta, sen sijaan on aika kovassa koulussa. Varsa pitää oman päänsä kauemmin kuin yksikään muu tuntemani hevonen, ei pelkää mitään eikä haluaisi tehdä kuin omasta mielestään hauskoja juttuja. Treenarin uskomaton kärsivällisyys, oikea ajoitus ja peräänantamattomuus jaksavat vieläkin hämmentää varsaa, jonka mielestä periksi antaminen on tappio ja nöyryytys. Oikein näkee miten sen päässä raksuttaa kun se miettii uusia kikkoja päästäkseen pälkähästä.
Eilen oli yleisöä enemmänkin enkä tiedä kuinka moni oikeasti uskoi, että pikkuoriin selässä on oltu reilut 10 kertaa. Kaikki askellajit käyvät, tasapaino on järkkymätön, rollbackit sujuvat kuin vanhalta tekijältä (sujuivat jo ensimmäisellä kerralla niin hyvin ettei uskoisi ellei näkisi) ja lassoaminen oli hauska uusi juttu. Köyden suhina ei saanut karvaakaan värähtämään, ori vain innoissaan katsoi ja odotti että mitäs tämä nyt on.
Pikkutamma on ehkä vielä suurempi yllättäjä. Se suhtautui aluksi nuivasti treenariin, veti pukkia ja näytti kaikin tavoin ettei tahdo ratsuksi. Nyt vajaan kymmenen harjoituskerran jälkeen alla on innokas ja tasapainossa liikkuva ratsu, joka hakee tuntumalle vaikkei selkä- ja takaosan lihaksia ole nimeksikään (tapahtuu ilman kuolaimiakin) ja suhtautuu erittäin positiivisesti uusiin asioihin. Lassoaminen oli myös pikkutamman mielestä verrattoman hauskaa.
Kovapää tammavarsa, ikä yksi vuotta, sen sijaan on aika kovassa koulussa. Varsa pitää oman päänsä kauemmin kuin yksikään muu tuntemani hevonen, ei pelkää mitään eikä haluaisi tehdä kuin omasta mielestään hauskoja juttuja. Treenarin uskomaton kärsivällisyys, oikea ajoitus ja peräänantamattomuus jaksavat vieläkin hämmentää varsaa, jonka mielestä periksi antaminen on tappio ja nöyryytys. Oikein näkee miten sen päässä raksuttaa kun se miettii uusia kikkoja päästäkseen pälkähästä.
tiistaina, kesäkuuta 13, 2006
Päivää hyvää. Seuraa selvennys koskien eilistä juttua Pikkutammasta.
Hevonen on kasvinsyöjä ja pakoeläin. Jos se juuttuu kiinni vaikkapa aidan alle kuten Pikkutamman tapauksessa, on hevoselle normaali ja luonnollinen reaktio yrittää mahdollisimman nopeasti päästä takaisin seisoville jaloille, jotta vaaran merkkien ilmaantuessa on mahdollisuus paeta. Hevonen menee helposti äärimmäiseen paniikkiin kuvaillun kaltaisessa tilanteessa. Näin ollen Pikkutamman rauhallinen käytös oli mitä omituisinta ja hevoslajille äärimmäisen epätyypillistä. Lunki pikkunainen.
Lomailen kaupungissa. Vaihtelu virkistää, sano.
Hevonen on kasvinsyöjä ja pakoeläin. Jos se juuttuu kiinni vaikkapa aidan alle kuten Pikkutamman tapauksessa, on hevoselle normaali ja luonnollinen reaktio yrittää mahdollisimman nopeasti päästä takaisin seisoville jaloille, jotta vaaran merkkien ilmaantuessa on mahdollisuus paeta. Hevonen menee helposti äärimmäiseen paniikkiin kuvaillun kaltaisessa tilanteessa. Näin ollen Pikkutamman rauhallinen käytös oli mitä omituisinta ja hevoslajille äärimmäisen epätyypillistä. Lunki pikkunainen.
Lomailen kaupungissa. Vaihtelu virkistää, sano.
maanantaina, kesäkuuta 12, 2006
Ai jai, kyllä on taas makoisaa olla hevosen omistaja. Sairasteluni takia pikkuoriin (eihän tuo enää niin pieni ole, kolmivuotias ja kasvaa hyvin) kanssa touhuilu on jäänyt vähiin ja pieniä kurinpalautustoimia tarvittiin, mutta nyt kaikki luistaa taas kuin rasvattu. Ori on kuuliainen kuin mikä, rajojen ylittäminen on harvinaista ja se oppii kaiken kerrasta ja muistaa mikä on sallittua ja mikä ei. Valmentaja tulee kohtapuoliin ja sitten saa taas mamma olla tippa silmässä kun pikku mussukka tekee töitä tullakseen Ihan Oikeaksi Ratsuksi.
Meidän valmentaja on kyllä sellainen hevosmies, etten ole toista tavannut. Pöljän Arabin viime vuotiset kolme koulutuskertaa näkyvät sen käytöksessä vieläkin ja olen jopa ajatellut, ettei olisi ihan mahdotonta itsekin ratsastaa Pöljällä. Henkikulta on kuitenkin sen verran kallis, etten pumpulissa pidetyn kouluttamattoman satulantyhjentäjän kyytiin lähde ainakaan ennen kuin valmentaja on työskennellyt sen kanssa lisää.
Pikkutamma alkaa olla satulan kanssa vanha tekijä, selässä on jo oltu. Juoksutus meni kaaliin ensimmäisellä yrittämällä, fiksu otus siis tämäkin. Ratsuvalmennus on edessä myös Pikkutammalla. Tahtoa tällä on enemmän kuin Pikkuorilla. Kivat asiat (juoksutus, irtohypytys jne) tamma oppii helposti, mutta esim. kenkääjä on Tyhmä Juttu ja joka kerran pitää sepän kanssa neuvotella josko vuollaan eli ei. Aina on kaviot laitettu kuntoon mutta sehän ei Pikkutammaa lannista. Toisaalta tamma on aivan lutunen ja rauhallinen kuin se kuuluisa viilipytty. Seuraa esimerkki:
Tulen talvella tallille. Pöljä Arabi ja Vanha Ruuna (nyt jo edesmennyt, meni viime keväänä ähkyyn juuri ennen 30-vuotispäiväänsä) kohkaavat tarhoissaan hulluna, juoksevat, pyörivät ja pörisevät. Tarhoja erottavan puhelinpylväistä tehdyn aidan alla erottuu musta möykky, Pikkutamma. Se on aivan liikkumaton.
Juoksen.
Ajattelen: se on shokissa, tempoillut itsensä väsyksiin.
Ajattelen: se on kaatunut, joutunut aidan alle, reuhtonut itsensä kuoliaaksi.
Juoksen.
Tammavarsa on liikkumaton.
Olen tamman vieressä. Hevonen on selällään, puhelinpylväs kulkee kohtisuoraan sekä etu- että takajalkojen välistä.
Ei hikeä, ei vääntyneitä raajoja, ei liikettä. Tamman silmissä rauhallinen ilme.
Katson tarkemmin: tamman suu käy. Katsoessani se kurottaa rauhallisesti päänsä ja hamuilee korsia Vanhan Ruunan heinistä.
Ei hikeä, ei hätäännystä, tamma syö täysin tyynenä.
Maa on liukas, haen köyden, jonka kiedon tamman takajalkojen ympärille. Maa on liukas, tamma kevyt, vasta varsa.
Vedän tammaa maata pitkin, otan köyden pois kun tamma on oman tarhansa puolella. Kehotan sitä nousemaan ylös.
Tamma nousee, ravistelee itseään ja ryhtyy kurottelemaan Vanhan Ruunan heiniä.
Pöljä Arabi ja Vanha Ruuna alkavat rauhoittua. Koettelen tamman jäsenet, kaikki kunnossa, ei venähdyksiä eikä kipukohtia. Tamma jatkaa tyynenä kurkotteluaan kohti aidan toisella puolella olevia heinänrippeitä.
Meidän valmentaja on kyllä sellainen hevosmies, etten ole toista tavannut. Pöljän Arabin viime vuotiset kolme koulutuskertaa näkyvät sen käytöksessä vieläkin ja olen jopa ajatellut, ettei olisi ihan mahdotonta itsekin ratsastaa Pöljällä. Henkikulta on kuitenkin sen verran kallis, etten pumpulissa pidetyn kouluttamattoman satulantyhjentäjän kyytiin lähde ainakaan ennen kuin valmentaja on työskennellyt sen kanssa lisää.
Pikkutamma alkaa olla satulan kanssa vanha tekijä, selässä on jo oltu. Juoksutus meni kaaliin ensimmäisellä yrittämällä, fiksu otus siis tämäkin. Ratsuvalmennus on edessä myös Pikkutammalla. Tahtoa tällä on enemmän kuin Pikkuorilla. Kivat asiat (juoksutus, irtohypytys jne) tamma oppii helposti, mutta esim. kenkääjä on Tyhmä Juttu ja joka kerran pitää sepän kanssa neuvotella josko vuollaan eli ei. Aina on kaviot laitettu kuntoon mutta sehän ei Pikkutammaa lannista. Toisaalta tamma on aivan lutunen ja rauhallinen kuin se kuuluisa viilipytty. Seuraa esimerkki:
Tulen talvella tallille. Pöljä Arabi ja Vanha Ruuna (nyt jo edesmennyt, meni viime keväänä ähkyyn juuri ennen 30-vuotispäiväänsä) kohkaavat tarhoissaan hulluna, juoksevat, pyörivät ja pörisevät. Tarhoja erottavan puhelinpylväistä tehdyn aidan alla erottuu musta möykky, Pikkutamma. Se on aivan liikkumaton.
Juoksen.
Ajattelen: se on shokissa, tempoillut itsensä väsyksiin.
Ajattelen: se on kaatunut, joutunut aidan alle, reuhtonut itsensä kuoliaaksi.
Juoksen.
Tammavarsa on liikkumaton.
Olen tamman vieressä. Hevonen on selällään, puhelinpylväs kulkee kohtisuoraan sekä etu- että takajalkojen välistä.
Ei hikeä, ei vääntyneitä raajoja, ei liikettä. Tamman silmissä rauhallinen ilme.
Katson tarkemmin: tamman suu käy. Katsoessani se kurottaa rauhallisesti päänsä ja hamuilee korsia Vanhan Ruunan heinistä.
Ei hikeä, ei hätäännystä, tamma syö täysin tyynenä.
Maa on liukas, haen köyden, jonka kiedon tamman takajalkojen ympärille. Maa on liukas, tamma kevyt, vasta varsa.
Vedän tammaa maata pitkin, otan köyden pois kun tamma on oman tarhansa puolella. Kehotan sitä nousemaan ylös.
Tamma nousee, ravistelee itseään ja ryhtyy kurottelemaan Vanhan Ruunan heiniä.
Pöljä Arabi ja Vanha Ruuna alkavat rauhoittua. Koettelen tamman jäsenet, kaikki kunnossa, ei venähdyksiä eikä kipukohtia. Tamma jatkaa tyynenä kurkotteluaan kohti aidan toisella puolella olevia heinänrippeitä.
tiistaina, toukokuuta 30, 2006
Unelmia ja puutarhahommia
Ystäväni toteuttavat unelmiaan. Yksi on töissä Saksassa, kouluttaa siellä hevosia. Toinen muuttaa yhteen rakastettunsa kanssa, ottaapa vielä koirankin.
Oma elämäni on toisaalta hiljaiseloa, toisaalta kauhiaa vipinää ja kiirettä. Töillä on taipumus kasaantua vaappuviksi vain sortumistaan odottaviksi torneiksi (vain kuvaannollisesti, paperitöitä on nykyään aika vähän) tai sitten niitä ei ole kuin muutaman tipan verran, niin vähän, ettei niillä janoista elätä (taaskin kuvaannollisesti, muonitus on tärkeintä ja alkomaholi luksusta, kraanavesi on ilmaista koskapa mökkini alla vellovat valtavat vesivarat).
Maalla on -yhä edelleen- mukavaa. Laidunkausi on alkanut, hepoiset ovat jo toista kuukautta olleet yötä päivää ulkona. Minkä karsinoiden siivouksessa säästää, sen tarhojen putsauksessa menettää. Pitäisi alkaa myydä kaupunkilaisille muutaman tunnin lannanluontielämyksiä: Koe Aito Paskanhaju Ja Selkäkipu, Valita Jälkeenpäin Viikko Kipeytyneitä Lihaksiasi.
Olen perustanut kukkapenkin. Koiranuorukainen oli avuliaasti kääntänyt sen etukäteen, tarvittiin siis vain istutustoimia ja kastelua. Siirsin runsaasti kansoitetuista kukkapenkeistä taimia tuohon yhteen tyhjään. Toivottavasti edes osa on koristekasveja, hyvin olen saattanut siirtoistuttaa muutaman rikkaruohopuskan.
Yllättävän raskasta on puutarhanhoito: Olen päättänyt pitää kaksi kukkapenkkiä edustuskelpoisena ja niistä saakin vähän päästä olla riipimässä rikkaruohoja. Kerta viikossa ei oikein riitä. Jos tulee kuivia kausia niin pitää vielä kastellakin. Huoh.
Lähden naapuriin kahveelle. Huolehtikaa tonteistanne.
Ystäväni toteuttavat unelmiaan. Yksi on töissä Saksassa, kouluttaa siellä hevosia. Toinen muuttaa yhteen rakastettunsa kanssa, ottaapa vielä koirankin.
Oma elämäni on toisaalta hiljaiseloa, toisaalta kauhiaa vipinää ja kiirettä. Töillä on taipumus kasaantua vaappuviksi vain sortumistaan odottaviksi torneiksi (vain kuvaannollisesti, paperitöitä on nykyään aika vähän) tai sitten niitä ei ole kuin muutaman tipan verran, niin vähän, ettei niillä janoista elätä (taaskin kuvaannollisesti, muonitus on tärkeintä ja alkomaholi luksusta, kraanavesi on ilmaista koskapa mökkini alla vellovat valtavat vesivarat).
Maalla on -yhä edelleen- mukavaa. Laidunkausi on alkanut, hepoiset ovat jo toista kuukautta olleet yötä päivää ulkona. Minkä karsinoiden siivouksessa säästää, sen tarhojen putsauksessa menettää. Pitäisi alkaa myydä kaupunkilaisille muutaman tunnin lannanluontielämyksiä: Koe Aito Paskanhaju Ja Selkäkipu, Valita Jälkeenpäin Viikko Kipeytyneitä Lihaksiasi.
Olen perustanut kukkapenkin. Koiranuorukainen oli avuliaasti kääntänyt sen etukäteen, tarvittiin siis vain istutustoimia ja kastelua. Siirsin runsaasti kansoitetuista kukkapenkeistä taimia tuohon yhteen tyhjään. Toivottavasti edes osa on koristekasveja, hyvin olen saattanut siirtoistuttaa muutaman rikkaruohopuskan.
Yllättävän raskasta on puutarhanhoito: Olen päättänyt pitää kaksi kukkapenkkiä edustuskelpoisena ja niistä saakin vähän päästä olla riipimässä rikkaruohoja. Kerta viikossa ei oikein riitä. Jos tulee kuivia kausia niin pitää vielä kastellakin. Huoh.
Lähden naapuriin kahveelle. Huolehtikaa tonteistanne.
keskiviikkona, toukokuuta 17, 2006
Juokse sinä humma liimatehtaalle
Viime viikolla ratsastin ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan englantilaisessa satulassa. Hemmetin hankalalta tuntui aluksi, olin jotenkin liian liki hevosta ja jalkani olivat väärässä paikassa. Puhumattakaan siitä, miten "äärimmäisen pehmeäsuinen ja herkkä" ratsuni oli liikkeessään sitkas kuin kuivuva liima ja suustaan kova kuin puu. Ero nyt jo edesmenneeseen Mustaan Ruunaan oli kuin yöllä ja päivällä. Ruunan kanssa olimme kasvaneet jo niin hyvin yhteen, ettei minun tarvinnut kuin ajatella suuntaa ja vauhtia niin hevonen jo toteutti aikeeni. Ilman ensimmäistäkään tietoista apua minun puoleltani siis.
Vieraan hevosen kanssa on luonnollisesti aina erilaista kuin tutun, mutta lätyskäsatulan alla oli puolituttu koni ja silti homma oli kuin tervan juontia. Hautasinkin lopullisesti haaveeni ko. humman ostamisesta. Onneksi tulin järkiini: siitä pyydettävällä hinnalla ostaisi jo parivuotiaan quarterin tai paintin tai jos mieletön flaksi kävisi niin "halvalla hyvään kotiin" tai "tilanpuutteen vuoksi" valmiiksi koulutetun western-ihmeen.
Alkuvaikeuteni englantilaisessa satulassa toivat elävästi mieleen ongelmat ja alkukankeuden länkkärisatulassa parin vuoden takaa. Satula oli liian iso ja painava ja se oli liian kaukana hevosesta eli jotenkin ylhäällä, ikäänkuin hevosen "päällä" eikä kunnolla selässä. Pohkeita ei saanut millään kiinni ja kokonaisuudessaan tuntui ettei sellaisessa istuessa voinut vaikuttaa hevoseen lainkaan. Uskoin, etten ikinä tottuisi western-satulaan eikä minulla ollut siihen ihmeemmin haluakaan vaikka olinkin hyvin kiinnostunut western-ratsastuksen ideoista.
Nyt voin sanoa, etten ikinä enää vaihtaisi pois! Western-satulassa pystyy työskentelemään tuntikausia jos on tarvis, ei jäykisty eikä siinä hytkyminen haitanne hevosen liikkeitä siinä määrin kuin englantilaisessa satulassa, jossa osaamaton ja epätasapainossa oleva ratsastaja todella rasittaa hevosta.
Ai otsikko? Kun ikää karttuu eikä mikä tahansa eläin, jolla vain on neljä kaviota enää ole niin ihQu, alkaa ymmärtää, että jotkut hevosista olisivat parhaimmillaan leivän päällä. Viikonloppuna olisin ollut valmis lykkäämään teurasautoon ryysivän tamman ja sen apinamaisen jälkeläisen, joka ei kertakaikkiin pysynyt siellä missä piti vaan tuli jatkuvasti läpi sähkölangoista.
Viime viikolla ratsastin ensimmäistä kertaa ties miten pitkään aikaan englantilaisessa satulassa. Hemmetin hankalalta tuntui aluksi, olin jotenkin liian liki hevosta ja jalkani olivat väärässä paikassa. Puhumattakaan siitä, miten "äärimmäisen pehmeäsuinen ja herkkä" ratsuni oli liikkeessään sitkas kuin kuivuva liima ja suustaan kova kuin puu. Ero nyt jo edesmenneeseen Mustaan Ruunaan oli kuin yöllä ja päivällä. Ruunan kanssa olimme kasvaneet jo niin hyvin yhteen, ettei minun tarvinnut kuin ajatella suuntaa ja vauhtia niin hevonen jo toteutti aikeeni. Ilman ensimmäistäkään tietoista apua minun puoleltani siis.
Vieraan hevosen kanssa on luonnollisesti aina erilaista kuin tutun, mutta lätyskäsatulan alla oli puolituttu koni ja silti homma oli kuin tervan juontia. Hautasinkin lopullisesti haaveeni ko. humman ostamisesta. Onneksi tulin järkiini: siitä pyydettävällä hinnalla ostaisi jo parivuotiaan quarterin tai paintin tai jos mieletön flaksi kävisi niin "halvalla hyvään kotiin" tai "tilanpuutteen vuoksi" valmiiksi koulutetun western-ihmeen.
Alkuvaikeuteni englantilaisessa satulassa toivat elävästi mieleen ongelmat ja alkukankeuden länkkärisatulassa parin vuoden takaa. Satula oli liian iso ja painava ja se oli liian kaukana hevosesta eli jotenkin ylhäällä, ikäänkuin hevosen "päällä" eikä kunnolla selässä. Pohkeita ei saanut millään kiinni ja kokonaisuudessaan tuntui ettei sellaisessa istuessa voinut vaikuttaa hevoseen lainkaan. Uskoin, etten ikinä tottuisi western-satulaan eikä minulla ollut siihen ihmeemmin haluakaan vaikka olinkin hyvin kiinnostunut western-ratsastuksen ideoista.
Nyt voin sanoa, etten ikinä enää vaihtaisi pois! Western-satulassa pystyy työskentelemään tuntikausia jos on tarvis, ei jäykisty eikä siinä hytkyminen haitanne hevosen liikkeitä siinä määrin kuin englantilaisessa satulassa, jossa osaamaton ja epätasapainossa oleva ratsastaja todella rasittaa hevosta.
Ai otsikko? Kun ikää karttuu eikä mikä tahansa eläin, jolla vain on neljä kaviota enää ole niin ihQu, alkaa ymmärtää, että jotkut hevosista olisivat parhaimmillaan leivän päällä. Viikonloppuna olisin ollut valmis lykkäämään teurasautoon ryysivän tamman ja sen apinamaisen jälkeläisen, joka ei kertakaikkiin pysynyt siellä missä piti vaan tuli jatkuvasti läpi sähkölangoista.
keskiviikkona, toukokuuta 10, 2006
Jännittävää katsella pihan heräämistä kevääseen. Tunnistan pihamaallani nyt kukkivista sinne istutetuista kasveista krookukset, narsissit ja vuorenkilvet. Lisäksi on jotain pieniä sinisiä kukkia, keltaisia rikkaruohohommeleita ja pirusti valkovuokkoja.
Kaikista kukkapenkeistä puskee vartta ja lehteä, saa nähdä mitä sieltä tunkee esiin. Viime kesänä kukat hautautuivat rikkaruohoihin, tänä vuonna yritän kitkeä edes silloin tällöin.
Onneksi ei ole hyötykasvimaata. Jos sen päästäisi hunningolle niin harmittaisi pirusti. Kukkien kanssa ei ole niin tarkkaa, ne kun ovat "vain" silmäniloa.
Heräsin ennen aamuviittä lintujen konsertointiin. Päästin koirat pihalle. Aurinko aloitteli paistamistaan, tuoksui kesäaamulle. Saatanan idyllistä, ei meinaa sydänparka kestää tätä onnea.
Kaikista kukkapenkeistä puskee vartta ja lehteä, saa nähdä mitä sieltä tunkee esiin. Viime kesänä kukat hautautuivat rikkaruohoihin, tänä vuonna yritän kitkeä edes silloin tällöin.
Onneksi ei ole hyötykasvimaata. Jos sen päästäisi hunningolle niin harmittaisi pirusti. Kukkien kanssa ei ole niin tarkkaa, ne kun ovat "vain" silmäniloa.
Heräsin ennen aamuviittä lintujen konsertointiin. Päästin koirat pihalle. Aurinko aloitteli paistamistaan, tuoksui kesäaamulle. Saatanan idyllistä, ei meinaa sydänparka kestää tätä onnea.
maanantaina, toukokuuta 08, 2006
Pikkuori on vaihtanut kesäkarvaan lähes kokonaan ja näyttää nyt ihan toisenrotuiselta kuin talviasussa. Kesäpuku on lyhyt ja suora, kiharoita löytää ainoastaan vuohisista, korvista ja silmäripsistä - kun ei niitä jouhia vielä ole.
Kengittäjä kävi ja pikkuoriin käytös oli 10+. Kenkiä ei sentään laitettu kun ei ainakaan vielä ole tarvetta.
Ratsastamaan pitäisi ruveta. Pikkuorin selkään en vielä uskalla, täytyy ensin saada hommaan kunnon tatsi.
Kuvassa pikkuoriin esi-isä Nafix ox. ox-merkintä hevosen nimen perässä tarkoittaa täysiveriarabia. Useimmilla hevosroduilla on (vahva) arabitausta.
Kengittäjä kävi ja pikkuoriin käytös oli 10+. Kenkiä ei sentään laitettu kun ei ainakaan vielä ole tarvetta.
Ratsastamaan pitäisi ruveta. Pikkuorin selkään en vielä uskalla, täytyy ensin saada hommaan kunnon tatsi.
Kuvassa pikkuoriin esi-isä Nafix ox. ox-merkintä hevosen nimen perässä tarkoittaa täysiveriarabia. Useimmilla hevosroduilla on (vahva) arabitausta.
keskiviikkona, huhtikuuta 26, 2006
perjantaina, maaliskuuta 31, 2006
torstaina, maaliskuuta 30, 2006
Ihanaa olla rakastettu ja ikävöity. Tallikoiria tunki syliin asti (on kuulkaas mielenkiintoista kun 60-kiloinen tanskandoggi yrittää olla ihan pieni ja ahtautua sylkkyyn), hevoset hörhöttelivät (toivoivat kuitenkin vain saavansa ylimääräisen rehuannoksen, mokomatkin kutaleet) ja ihmiset halailivat. Vain viikon poissaolon jälkeen!
Pikkuori oli niin täpinöissään kävelylle lähdöstä, että melkein unohti syödä. Ei nyt sentään ihan: Pojukka syö hyvin vaikka viereisessä karsinassa olisi kiimainen tamma. Tämä ei lupaa hyvää siitosuralle..
Niin on hevonen kuin emäntänsä: Kaikki okei niin kauan kuin syötävää riittää.
Pikkutamma yritti tapansa mukaan olla kovasti avuksi kun siivosin pihattoa. Tyttären aika käynee hyvin pitkäksi koska sillä ei ole lainkaan älyllistä seuraa; joutuu raukka Pöljän Arabin kanssa viettämään päivät pitkät ja yötkin läpeensä. Minut tamma nuuski tavallista tarkemmin yltä ja päältä, olin osin kaupunkivaatteissa vielä. Mietityttää millaiseksi pikkutamma hajujen perusteella mieltää Turun.
Pikkuori oli niin täpinöissään kävelylle lähdöstä, että melkein unohti syödä. Ei nyt sentään ihan: Pojukka syö hyvin vaikka viereisessä karsinassa olisi kiimainen tamma. Tämä ei lupaa hyvää siitosuralle..
Niin on hevonen kuin emäntänsä: Kaikki okei niin kauan kuin syötävää riittää.
Pikkutamma yritti tapansa mukaan olla kovasti avuksi kun siivosin pihattoa. Tyttären aika käynee hyvin pitkäksi koska sillä ei ole lainkaan älyllistä seuraa; joutuu raukka Pöljän Arabin kanssa viettämään päivät pitkät ja yötkin läpeensä. Minut tamma nuuski tavallista tarkemmin yltä ja päältä, olin osin kaupunkivaatteissa vielä. Mietityttää millaiseksi pikkutamma hajujen perusteella mieltää Turun.
maanantaina, maaliskuuta 27, 2006
Onko kesäisempää näkyä kuin suomenhevonen laitumella? Ehkä työhevosten SM-kisat voisivat olla sitä. Kovasti tekisi tapahtumaan mieli, työhevospuoli kun kiinnostaa tavattomasti.
Kunhan rahatilanne sallii, on saatava suokki. Pakko saada! Pakko!
Kyllä täällä kaupungissa muuten viihtyy, mutta pikkuoria on ikävä. Saa nähdä joko huomenna ajelen kotio.
Kunhan rahatilanne sallii, on saatava suokki. Pakko saada! Pakko!
Kyllä täällä kaupungissa muuten viihtyy, mutta pikkuoria on ikävä. Saa nähdä joko huomenna ajelen kotio.
torstaina, maaliskuuta 09, 2006
Viidentoista asteen pakkasessa heinävintin toiseksi viimeisiä paaleja raahatessa tuli mieleen, että on se luojan lykky että heinätyöt tehdään kesällä, lämpimässä. Kevyesti pukeutuneena. Tänään kompuroin talvisaappaissani ja paksussa toppahaalarissani ja tuntui vaikealta käsitellä edes yhtä paalia kerrallaan.
Olen laihtunut, tietääkseni. Mutta miten.
Minulla on oikeassa peukalossa
hevosen ja koiran merkki.
Toinen kengityspuukon, toinen
kulmahampaan jäljiltä.
Arvista elämä kasvaa
ja sydän on avoin joukkohauta
täynnä itkun harmaata sarkaa,
tuulessa kalisevia tuntolevyjä.
Aina syksyisin, kalkkunanteurastusaikaan,
minä ajan neljällä koiralla, viides
keikkuu lieassa varahevosena,
kun metsiä pyyhkii kylmä tuuli ja pelloilla
palavat hyvin vartioidut tulet.
Niin ovat kuoleman ratsut raisut,
pienet ja vihaiset, ja syksyn tuuli
punainen kuin veri, pihlajat.
Sirkka Turkka
Olen laihtunut, tietääkseni. Mutta miten.
Minulla on oikeassa peukalossa
hevosen ja koiran merkki.
Toinen kengityspuukon, toinen
kulmahampaan jäljiltä.
Arvista elämä kasvaa
ja sydän on avoin joukkohauta
täynnä itkun harmaata sarkaa,
tuulessa kalisevia tuntolevyjä.
Aina syksyisin, kalkkunanteurastusaikaan,
minä ajan neljällä koiralla, viides
keikkuu lieassa varahevosena,
kun metsiä pyyhkii kylmä tuuli ja pelloilla
palavat hyvin vartioidut tulet.
Niin ovat kuoleman ratsut raisut,
pienet ja vihaiset, ja syksyn tuuli
punainen kuin veri, pihlajat.
Sirkka Turkka
perjantaina, helmikuuta 24, 2006
Pikkuorin hienous (sis. luonteen kauneuden ja rakenteen upeuden) on jäänyt itseltä vähän unohduksiin. Tänään pojua kävi katsomassa vanha tuttu hevosihminen ja itsekin silmäilin kopukkaa pitkästä aikaa vähän kuin ulkopuolisen silmin. On siinä mulla perhanan hyvä elukka, kädet kyynärpäitä myöten ristissä pitäisi kiittää kaikkea mahdollista siitä, että olen moisen upeuden onnistunut käsiini saamaan - sopuhintaan.
Poika oli hyvin loukkaantunut kun menimme ensin katsomaan varsaa. Hevonen on totta kai tottunut siihen että tulen aina ensin sen luokse. Onneksi poika ei ole murjottajatyyppiä. Muistan eräänkin kerran kun ratsastimme Tiran kanssa toistemme hevosilla ja molemmat pollet olivat hyvin loukkaantuneita tyyliin mitä tuo tekee tuon toisen selässä.
Taidetta koteihin II
Paul Brownista tykkään hurjasti, varsinkin muutaman viivan hevosistaan ja sommittelustaan.
Poika oli hyvin loukkaantunut kun menimme ensin katsomaan varsaa. Hevonen on totta kai tottunut siihen että tulen aina ensin sen luokse. Onneksi poika ei ole murjottajatyyppiä. Muistan eräänkin kerran kun ratsastimme Tiran kanssa toistemme hevosilla ja molemmat pollet olivat hyvin loukkaantuneita tyyliin mitä tuo tekee tuon toisen selässä.
Taidetta koteihin II
Paul Brownista tykkään hurjasti, varsinkin muutaman viivan hevosistaan ja sommittelustaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
