Julkimo

Nythän se myrkyn lykkäsi. Olen aina tiennyt, että matte on vähän pöpi (lievästi sanottuna) mutta nyt minä olen ollut kohta kaksi vuotta ylläpidossa (se on sellaista, että ylläpitäjä maksaa kulut, mutta päätösvalta minun asioista säilyy matella) ehkä vielä höntimmällä ihmisellä tai oikeastaan pariskunnalla. 

Minusta otetaan yhtenään kuvaa ja videota täysin sumeilematta tyyliin

Ruuna edestä

Ruuna takaa

Ruuna syö ja 

Ruuna makaa

ja sitten niitä tuotoksia laitetaan paitsi tänne nettiin, myös johonkin "someen".

Nyt olen noussut suureen suosioon tiktokissa, jossa minusta tehdyllä harjausvideolla on yli viisi miljoonaa katselukertaa. Ansaitusti toki, älkää käsittäkö väärin. 

Tallinpitäjä on levitellyt punaista mattoa ja olen juonut oluen tapauksen kunniaksi. Eilen soitteli ihan kotimainen toimittaja ja annoin ylläpitäjän välityksellä haastattelun Helsingin Uutisiin. Siinä on oikein oivallisia kuvia minusta.

Hittivideo 

Lehtijuttu

Jutun kuvituskuvani on ottanut ylläpitäjäni eli Johanna Hjort. Taustalla nykyinen bestikseni Hiski oman ihmisensä kanssa. Olemme talvisella ratsastuskentällä jumppaamassa.

On vuosi 2020

Kuluva vuosi on lyönyt itse kutakin turpaan tahi vyön alle. Meillä Ruunan kanssa talliarki on onneksi jatkunut lähes ennallaan. Muita kuin tallikavereita tulee tavattua normaalia harvemmin, mutta muutos ei ole kovin suuri. Arkikuulumiset tuttujen kanssa vaihdetaan lähinnä netissä tai puhelimessa - ihan niin kuin ennenkin. 

Ruunan pääasiallisena toimena on ollut kasvattaa viime kesän orivarsasta hyvin käyttäytyvä teinihevonen. Asiaa helpottaa Ruunan yleinen rakkaus varsoihin - nykyinen on kolmas kasvatettavansa - lempeys ja työteliäisyys. Pikkutyyppi on hyvin kehityskelpoinen ja tähtää ajo- ja aikanaan myös ratsuhevoseksi. Ruuna on myös heilastellut varsan äitiä ja isoäitiä aikeena ilmeisesti saada uusi varsa kesälle 2021. Lisääntymiskykyä Ruunalla ei luonnollisesti ole, mutta varsaa kuin varsaa se pitää omanaan ja hoivaa hellästi kohti aikuisuutta.

Tuollainen vuoden vanha saa vielä hyppiä reilusti leikkisedän päälle ja ottaa muitakin vapauksia kuten esim. syödä samasta kupista. Vasta siinä kolmivuotiaalta aletaan hevosten keskuudessa vaatia aikuisempaa käytöstä. Vuoden vanha on vielä ihan varsa.

Kuva on meidän tallinpitäjä ottama. Laiduntreenit ovat kriittisessä vaiheessa. Ruuna on fyysisesti oikein hyvässä kunnossa ja on päässyt laiduntamaan kolmisen tuntia vuorokaudessa. Enempää ei ravinteikkaan alkukesän ruohon kanssa oikein uskalla ettei ala kertyä lisäkiloja tai iske kaviokuume. 

Uusi vuosi, uudet faktat. Ehkä.

Ihan ensiksi minun on myönnettävä, etten ole lukenut tutkimuksia vetopaniikista (onko sellaisia?) ja että epäilen kovasti sellaisen olemassaoloa. Olen toki nähnyt paljon kiinnittämisestä ahdistuvia hevosia ja kuullut kaikki tarinat siitä, kuinka hevonen on vetopaniikkipäissään kiskonut itsensä kuoliaaksi joko niskansa katkaisten tai kuoliaaksi kuristuen. Hevonen, josta piti tulla nuoruudessani ihkaensimmäinen oma hevoseni, päätti päivänsä jälkimmäisellä tavalla muutama päivä ennen ostotarkastusta. Omasta mielestäni (huomio, tämä on mielipide, ei fakta, koska tutkittua tietoa minulla ei ole) vetopaniikkia ilmiönä esiintyy, mutta sitä ei silti ole olemassa.

Kuulostaako hankalalta? Avaan: vetopaniikkitilanne syntyy, kun hevonen ei myötää paineelle vaan jää vetämään vastaan. Pakoeläimen kyseessä ollessa reaktio on hyvin luonnollinen (lue enemmän esim. Minna Tallbergin pohdinnasta täällä) ja voi ikävimmässä tapauksessa johtaa hevosen hengen lähtöön tai vaikeaan vammautumiseen - piti kiinnitys tai ei. Siinä vaiheessa kun hevonen on jo taistele tai pakene-moodissa, on tilannetta myöhäistä korjata - sillä erää. Minulle vetopaniikkihevonen on sellainen, jota ei voi pitää ikinä koskaan missään kiinni kiinni sidottuna. Reteästi väitän, että mikäli hevonen on asianmukaisesti koulutettu seisomaan sidottuna ja myötäämään paineelle, vetopaniikkia ei tule. Tällaisessa tapauksessa hevonen on oppinut, ettei mikään veto vapauta sitä ja/tai painetta vastaan ei kannata kamppailla vaan paineen poistaa vain sille myötääminen. Sekä "vetopaniikki" että rauhassa kiinnitettynä seisominen ovat käsittääkseni opittuja asioita eikä kumpikaan ole toista todennäköisempi yksilötasolla.

Olen työskennellyt eniten työhevosrotujen (esim. suomenhevonen, quarter, curly, vuonohevonen) kanssa ja voipi olla, että käsitykseni on näiden rotujen käyttäytymisen perusteella vinoutunut. Kokemusmaailmaani kuuluu silti suuri määrä erilaisia puoliverisiä, lämminveriravureita, poneja, vaihtelevasti muita hevosrotuja ja jopa jokunen täysiverinen, sekä arabi että englantilainen. Yhdelläkään näistä ei ole vetopaniikinomaista käytöstä, jota ei olisi saanut koulutettua pois. Esimerkiksi tunnen suomenhevosen, jonka kuka tahansa voi sitoa kiinni ja jättää paikoilleen vaikka tunneiksi - paitsi kyseisen hevosen omistaja, joka kivenkovaan väittää, että hänen hevosellaan on vetopaniikki. Hevonen toteuttaa siis omistajansa kanssa tämän oletusta ja riehuu itsensä hikeen jos sen yrittää laittaa kiinni. Tallihenkilökunta, kengitysseppä tai satunnainen paikallaolija voi kiinnittää ko. hevosen ilman mitään ongelmia.

Kuten olettaa saattaa, kyseessä ei ole omistajan omakasvatti vaan hevonen, joka on epäilemättä nuorena opetettu seisomaan kiinnitettynä. Hevosen omistaja valitettavasti vahvistaa joka päivä jokaisena paikallaolon hetkenään hevosensa ongelmakäyttäytymistä. Lienee sanomattakin selvää, että ko. hevosella on myös piikkikammo, se on liki mahdoton lastata ja sillä on myös tuhat ja yksi muuta erikoisongelmaa.

Hieman sivuraiteen kautta takaisin vetopaniikkiin tai "vetopaniikkiin". On syytä erottaa, onko kysymyksessä esim. hyvin vahvatahtoinen A)hevonen, joka paremman toivossa yleensä onnistumisen palkitsemana kiskoo vai B)todellinen paniikinomainen käytös. Kumpaankin voi koulutuksella puuttua. Jälkimmäisessä tapauksessa eli lähinnä oikeaa(?) vetopaniikkia ilmentäessä hevosen koulutuksessa palataan alkuun ja edetään, kuten varsan kanssa edettäisiin ja kas! entinen vetopaniikkihevonen seisoo pian kaikessa rauhassa paikallaan.

Edellinen tapaus on kimurantimpi ja kuvattua käytöstä toteuttaa esim. muuan nimeltä mainitsematon curly-herra. Mikäli sen sitoo vain yhdellä narulla, on sillä tapana kokeilla kiinnityksen pitävyyttä. Varsin usein koukku irtoaa seinästä tai riimu luiskahtaa hevosen korvien yli ja herra hevonen on vapaa lampsimaan heinäkasalle, nurmikolle tai tapaamaan muita hevosia. Kahdelta puolelta sidottuna Ruuna seisoo kuin tatti eikä testaile kiinnityksen pitävyyttä.

Kun herra Ruuna kaksi-kolmevuotiaana keksi, että kiinnityksestä pääsee irti, ratkaisin ongelman seuraavasti: päähän kolme riimua ja otuksen kiinnitys neljällä köydellä puomiin, joka ei takuulla petä. Siinäpä kiskoi. Huom! Tällaista konstia ei ehdottomasti käytetä oikeasti paniikkiin menevän hevosen kanssa - silloin saadaan niitä niskamurtumia ja kuristumisia. Tämän esimerkkihevosen ollessa kyseessä tiesin, ettei sillä ole paniikinhiventä vaan irtipääsyn takaama syöminen tai muu itse valittu toimi on ollut palkkio sinänsä. Muutaman minuutin tempoilun jälkeen puomissa seisoi hyvin nöyrä ja epäilemättä myös niskakipuinen hevonen.

(Niska kuvattiin myöhemmin, ei vaurioita. Tässä menetelmässä on riskinsä enkä voi suositella sitä kellekään nimenomaan mahdollisten hevoselle aiheutuvien terveyshaittojen takia. Ylimalkaan olen sitä mieltä, että normaalijärkinen hevonen oppii oman toimintansa seuraukset ja että työhevosen tärkein tehtävä on osata seistä paikoillaan. Kun puhutaan kymmenistä tai jopa sadoista koulutettavista varsoista vuositasolla, lienee maailmalla yleisin metodi laittaa varsa naruriimussa seisomaan kiinni. Tempoilu ei auta, ja jos joku kuristuu tai katkaisee niskansa, se ei ole työhevosainesta eikä kukaan jää murehtimaan.)

Suomessa hevosblogien keskimääräinen lukija lienee harraste- ja/tai lemmikkihevosen omistaja tai vuokraaja, jolla on hyvin aikaa kouluttaa hevosensa seisomaan hyvällä niin, että toivotusta käytöksestä seuraa palkkio. Mikäli oma tietotaito ei riitä, voi nykyisin ottaa yhteyttä eläinkouluttajaan, joka opastaa sekä omistajaa että hevosta vaihe vaiheelta niin, että toivottu tulos saavutetaan.

Kuvituskuvassa esimerkkicurly seisoo kiinni kahdelta puolelta kengityksen yhteydessä. Kengitysapulainen huolehtii siivouksesta.

Oi aikoja, oi tapoja

Hevosblogien, saati sitten muita aiheita käsittelevien, lukeminen on viime vuosina itseltäni jäänyt lähes tyystin. Taidan seurata säännöllisesti enää kolmea hevosaiheista blogia. Niistä Takaisin lähtöruutuun on ainoa julkinen, muihin tarvitsee kutsun.

Ei usko nykyboggaaja, millaista oli bloggaaminen 2000-luvun alussa. Erityisesti suosittujen blogien palkitseminen vuosittaisessa Kuukkeli-gaalassa oli pikkuisen toista kuin nykyiset markkinointihenkiset pönötystilaisuudet. Kas kun markkinointiyhteistyötä ei ollut vielä keksitty eikä blogeissa ollut mainoksia lainkaan. Ikinä. Ehkä tästä syystä en osaa enkä halua lukea blogeja, joissa tuotemainontaa vilisee niin sivuille upotettuna kuin sisällössä. Olisihan tuo kieltämättä messevää elättää itsensä kotisohvalta, ainoastaan blogia kirjoittamalla. Tuskinpa sellainen tässä maassa onnistuu, vaan pitäisi suunnata kansainvälisille vesille - ja markkinoida itseään aggressiivisesti.

Ruuna voi yllätys yllätys! paksusti, laiduntaa hieman, kasvattaa taas kerran peruskuntoa ja esiintyy Takaisin lähtöruutuun-blogissa muutaman kerran nimellä Setähevonen.

Ruuna aka setähevonen ja ponivarsa Albert.

Ruuna keväässä

Kevättä pukkaa, sanoi ruuna kun karvaansa pudotti ja tallipitäjän pihanurmikolle karkasi. Normaaleja kevättoimiani siis. Kuuluu sen verran uutta, että muutin uusvanhaan kotiini ja täällä on ihanaa! On tuttuja tyyppejä muissa hevosissa ja henkilökunta on minun kaikkien aikojen suosikkini: en juuri ikinä laukkaa edes maten luokse, mutta täällä olen paikalla vilauksessa jos tallinpitäjä vähän vihjaa.

Ennätin tuossa välissä asua mm. Espoossa. Olin siis ehta kaupunkilainen. Mattea hämmästytti se, että siellä Espoossa oli paremmat maastot kuin esim. nuoruudessani Inkoossa koskaan. Minä en näistä sijainneista paljon ymmärrä, mutta oikein kivaa ja metsäistä Espoossa oli. Tarjoilussa ei ollut moittimista: oli heinäpaali tarhassa koko ajan! Ihanaa! Matte kyllä sanoi, että se ihanuus oli syynä muuttoon Espoosta pois. Uhkasin kuulemma syödä itseni jalattomaksi. Onneksi saan täällä kotona myös syödä välillä suoraan avatusta paalista: olen välillä ihan luvan kanssa pihassa vapaana ja pääsen testaamaan paalin laatua ja morjenstamaan nekin hevoset, joiden kanssa en aina tarhaa.

Matte on samanlainen kuin aina ennenkin: se huolestuu turhaan kaikesta, koittaa aina vaan opetella ratsastamaan ja hoitaa edelleen minun henkilökohtaiset tarpeeni. Pudotan talvikarvaa ja minua pitää nyt harjata paljon, kun irtoamassa oleva turkki kutittaa älyttömästi. Lisäksi on normaalit seurustelu- ja huoltotoimenpiteet. Uutena rutiinina on minun suun peseminen kun minulle tuli vähän hammasongelmia: ensin oli diasteemoja eli semmoisia hammasvälejä, joihin kertyi rehua. Minun suu kuulemma haisi ja eläinlääkäri kävi vähän päästä sorkkimassa ja minun suu huuhdeltiin ihan _joka_päivä letkulla tai ruiskulla! Diasteemat paranivat, mutta nyt minulla on reikä poskihampaassa. En ole ikinä saanut syödä muuta kuin heinää ja sokerittomia lisiksiä, ja hammaslääkärini epäili, että minulla olisi synnynnäistä alttiutta reikiin. Niin kuin minussa muka olisi vikoja!

Hevosten hammashuolto on viime vuosina kehittynyt tosi paljon ja eläinlääkärit osaavat jo etsiä kariesta. Näyttäkää minulle täysin tervehampainen tyyppi niin minä sanon, ettei sitä ole tutkittu tarpeeksi tarkkaan! Minun hammas ehkä paikataan ja minulla onkin nyt erikseen hammaslääkärirahasto. Mattea ahdistaa rahanmeno ja kaikki ei-välttämättömät hankinnat, niin kuin uusi koulusatula, on jäädytetty siihen saakka, kunnes minun hammashoitojen loppulasku selviää.

Matte ei edelleen yhtään suosittele hevosharrastusta eikä varsinkaan omaa hevosta kellekään. Minä olen kuulemma vienyt maten rahat, elämän ja terveyden jo kohta 13 vuotta. Jos kumminkin päädyt hevosen hankkimaan - ihmettelen kyllä, millainen outo ihminen edes haluaa olla ilman meikäläisiä! - niin tee tosi tarkka kustannuslaskelma ja lisää siihen sellaiset viisisataa kuussa. Meillä ei saa taloudellisista syistä olla puutteita terveydenhoidossa, sopivissa varusteissa eikä varsinkaan asuinoloissa. Hevoset kuuluvat laumaan ja isoihin tiloihin. Minä tiedän kerta olen hevonen.

Me oltiin metsälenkillä pari päivää sitten. Satoi vettä!

 

Kavioliittosimulaattori

Lueskelin tuossa Katariinan Tallikamarista pitkän kavioliiton kulusta ja kavioliittoterapiasta (suosittelen, vastaa täydellisesti todellisuutta) ja sain siitä äkillisen inspiraation ruotia hieman oman, pian 13 vuotta täyttävän kavioliittoni tilaa. Olen vuosien treenaamisen ja taistelun jälkeen saanut niin western- koulu- kuin estepuolella suuria lupauksia antaneesta nuoresta, innokkaasta kaikkikäy-orista nalkutinkoulutuksella muokattua keski-ikäisen, elämäänsä kyllästyneen mikääneikäy-ruunan.

Maastoon vai? Ei kuule käy, ruuna tahtoo kentälle edes puolivakaviin koulutreeneihin. Kentälle? Ei sovi millään, ruuna ei pysty työskentelemään tihkusateessa vaan pää on saatava kastumiselta turvaan - etujalkojen väliin. (Onko rollkur pahasta myös silloin, kun hevonen tekee sen itse - ja ilman kuolaimia?) Vapaapäivä, jokaisen kavioläimen lemppari? Ehei, ruuna kulkee tiiviissä lähituntumassa kun siivoan tarhaa, polkee irti lenkkarini ja sen pois hätistettyäni kaataa vielä huomiota hakiessaan kottikärryt. Tapa, jota se ei ole harjoittanut sitten nuoruusvuosiensa.

Edellä kuvailluista esimerkeistä kumpuaa kuitenkin toivo: tarpeeksi kaikkeen kyllästynyt hevonen on helppo saada mukaan vaikka metsäkävelylle vapaana, ison koiran tavoin. Matkassa mukana oleva koira ei hevosen tavoin pysy aivan lähituntumassa, vaan viipottaa helposti ihmisen ja hevosen ohitse, alitse ja ylitse säntäillessään hajujen perässä. Silti lienee iloinen asia, että 50% eläimistä on suunnilleen hanskassa, kun täti harrastaa.

Pakkasia odotellessa

Tänään minut harjattiin tavallista perusteellisemmin ja matte laittoi kilisevää narua päähäni. Joulukorttikuvia kuulemma pitäisi ottaa. Iltapäiväaurinko paistoi ladon seinään vielä aika nätisti ja matte oli ihan, että tähän ruuna ja hyviä kuvia tulee väkisinkin. Minä olin vähän toista mieltä ja keskityin syömiseen eikä matte viitsinyt oikein jämäkästi komentaa minua pysymään paikoillani kun olin jo tehnyt töitä kentällä ja ollut hieno.

Voi kuulemma olla, että me käytetään tänäkin vuonna sitä samaa kymmenen vuotta sitten otettua talvikuvaa, johon on jo valmiiksi askarreltu lumihiutaleita päälle.

Jos joulukuussa vihreää vielä pilkottaa niin se syödään. Ei tässä ennätä poseerata.

Olen omia vaivojani säästämättä kaivanut uuteen tarhaani kivennäiskuopan, josta nuolen savea. Se olikin aika homma: ensin piti käydä maa tarkkaan läpi ja paikantaa hyvä esiintymä. Tähän kului useampi päivä. Sadepäivän jälkeen eli kun maa oli vähän pehmentynyt ja hajut selvimmillään aloitin varsinaiset kaivuutyöt. 

Ensin piti siirtää syrjään pintamaa eli tarhanpohjan sora. Tämä oli rankin vaihe. Pohjakankaaseen syntyi helposti reikä ja enää oli kuoppa viimeistelyä vaille valmis. Tällä hetkellä on vähän hankalaa kun syyssateet ovat täyttäneet kuoppani. Tätä ongelmaa en ole vielä onnistunut ratkaisemaan. Matte ehdotti laskuojan kaivamista. Punnitsen ideaa.

(Matte repii haiveniaan kun se ei käsitä, mitä minun ruuasta puuttuu kun on pitänyt mineraalikuoppa laittaa. Olen nykyisessä asuinpaikassani kaivanut sellaisen jo kahteen tarhaan. Matte sanoo, että se on kallista lystiä kun siirtelen n.15cm pintasoraa pois noin neliön alueelta ja poistan pohjakankaan ja kaivan melkein puoli metriä syvän kuopan. Ihmiset vaan ei tajua.

Matte muuten ottaa mielellään vastaan arveluja siitä, miksi laitan kivennäiskuopan. Minun ruoassa on päivittäin monivitamiinikivennäinen, jonka lisäksi saan kalkin, sinkin ja magnesiumin kun niitä ei ole valmisteessa tarpeeksi. Maten paras arvaus on tällä hetkellä piin puute, mutta sitä ei luulisi Suomen maaperästä juuri löytyvän.)

Yksi lähtee, toinen jää

Hevosten koti on lauma. Pysyvä lauma tuo hevoselle turvaa ja alentaa sen stressitasoa. Kun yksi laumasta pitää vahtia, muut voivat torkkua rauhassa.

Kesyhevosella on valitettavan harvoin mahdollisuus itse vaikuttaa laumansa koostumukseen tai siihen, onko sillä yhtäkään tosiystävää tai edes tarhakaveria. Hevoset muuttavat omistajansa oikkujen mukaan paremman tallipaikan perässä tai omistajan muutoissa mukana. Usein yhdellä omistajalla on vain yksi hevonen, eikä eläimen elämässä ole muuta pysyvää kuin omistaja.

Ihmisen seura ei hevoselle riitä. Se tarvitsee mahdollisuuden kosketteluun, kyhnyttelyyn ja leikkiin toisten hevosten kanssa.

Aina menetyksiltä ei voi välttyä. Pääsiäisviikolla Ruuna hyvästeli taas yhden sille rakkaan ystävän. Ero oli tällä kertaa pysyvä, sillä ystävä lopetettiin. Ruuna oli ystävänsä mukana loppuun asti ja vain hieman hätkähti, kun sen ystävän elämän päättävä laukaus kajahti.

Minä olin surrut Ruunan ystävää jo etukäteen ja pelännyt, kuinka läheisen poismeno vaikuttaa hevoseni mielialaan. Ruuna alkoi käsitellä menetystä vasta ystävänsä kuolinhetkellä, sillä hevonen ei tapahtumia ennakoi tai murehdi etukäteen.

Ruuna pyrki pois kuolleen ystävänsä vierestä ja omaan tarhaansa, jonne sen vein. Se vei välittömästi tarhakaverinsa mahdollisimman kauas minusta ja paimensi sen nurkkaan. Tarhakaveri yritti luokseni ilmeisesti namipalojen toivossa, mutta Ruuna piti päänsä ja kaverin kaukana minusta.

Hetken päästä se hieman rauhoittui, antoi kaverin mennä ja alkoi kävellä tarhaa ympäri. Se pysyi joitakin minuutteja liikkeessä, vältteli kontaktia minuun ja selvästi toivotti minut huut hiiteen. Jätin hevoseni rauhaan ja hoidin kymmenisen minuuttia muita asioita. Tarhalle palatessani Ruuna vei taas kaverin kauimmaiseen nurkkaan ja osoitti, ettei minua kaivattu. Ihmisnäkökulmastani katsoen Ruuna oli vihainen koko maailmalle - tai ainakin minulle.

Seuraavan kerran kävin tallilla saman päivän iltana. Tapasin siellä hyvin hellyydenkipeän ja hieman huolestuneen Ruunan, joka tunki päätä kainalooni, hengitti kasvoilleni ja kosketteli minua turvallaan. Vietimme tunnin verran lähekkäin yhdessä hengittäen, sillä se oli selvästi sitä, mitä Ruuna silloin kaipasi.

Pitkäperjantain aamuna Ruuna oli hyvin hellällä tuulella, mutta ei enää kaivannut sen kummemmin rohkaisua. Harjasin sen kutiavia paikkoja, se piti turpaansa kämmenessäni ja puhalteli hiuksiini. Kävelimme rauhassa pitkin pientareita ja Ruuna etsi vihreitä korsia. Tarhaan kaverin luo jäi rauhallinen ja mietteliään tuntuinen hevonen.

Tänään Ruuna oli jo melkein normaalin touhuilevainen ja silmissä oli pilkettä, kun minua yritettiin höynäyttää jättämään rehukeittiön ovi auki ja antamaan ylimääräisiä herkkupaloja. Mikäli Ruuna saa itsensä henkisesti kokoon tätä vauhtia, voimme huomenna tehdä pientä treeniä. Nämä muutaman päivät olen vain kävelyttänyt maasta ja hieronut pinnallisia jumeja ja yrittänyt ennen kaikkea keskittyä olemaan Ruunalle läsnä. Olen tainnut onnistua.

Vieraissa

Toisinaan on hyväksi ratsastaa muillakin hevosilla kuin sillä ainoalla omallaan. Eilen oli pakkorakonen, koska ystävä tuli kipeäksi ja hänen suomenhevostammansa oli liikutusta vailla.

Meillä on ko. tamman kanssa vuosien yhteinen historia. Ensimmäisen vuoden tamma katseli minua pitkin nenänvarttaan ja oli selvästi sitä mieltä, ettei minulla ole enempää arvoa kuin rikkahippusella. Toisena vuonna tamma tottui minuun ja alkoi tykätäkin.

Kolmantena vuonna se alkoi olla kuin oma ajatukseni. Nyt en ollut nähnyt tammaa puoleen vuoteen, mutta kun huutelin pihaton ovella "omaa" hevostani niin sieltä se tuli kuin olisimme tavanneet edellisenä päivänä. Ynnä meni vapaana hoitokarsinaan kuten meillä on tapana ollut. Hevosen muisti on pitkä ja kun kerran saavuttaa hevosen ystävyyden, se yleensä pysyy, ellei ihminen sitä ystävyyttä ja luottamusta jollain tavalla riko.

Tehtiin tamman kanssa pitkä käyntimaasto, jonka aikana kokoamiset ja taivuttelut tapahtuivat kuin itsestään. Tamma esitti omia ajatuksiaan reittivalinnoistani, mutta liki koko matka meni hyvässä yhteisymmärryksessä. Ainoastaan yksi kosteampi polun kohta sai tamman protestoimaan enemmän, mikä on menneiden vuosien valossa täysin ymmärrettävää. Hyvin silti selvittiin ja reissu oli kummallekin rento ja iloinen.

Lenkkivarustuksena hevosella oli satula ja suitset, joissa "kuolaimina" LG-bridlet. Rallimaastoihin tämän tamman kanssa on vaihtoehtona suora muovikuolain. Osaavan ihmisen kanssa se käyttää koulutreenissä kolmipaloja, mutta suurin osa ratsastuksesta menee LG-voimin. Tässä taas kerran huomauttaisin, että ratsastus lähtee ratsastajan omasta mielestä ja painoavuista. Kuolaimella on hyvin vähän vaikutusta jos homma tehdään oikein.

Reissussa oli mukana myös kaksi koiraa, omani ja lainattu.

Huono talvi

Minä olen jo alkanut pudottaa talvikarvaa kun ei se talvi sitten tullutkaan. Koko ajan heijaa lämpötila pari astetta nollan molemmin puolin, on viheliäisen liukasta ja minun maha menee löysälle aina kun tulee plussaa. Tyhmää kärsiä loppusyksyn ja alkutalven vaivoista keskitalvella!

Välillä menee parikin päivää, ettei ole edes hokkikenkäisillä asiaa teille, jotka ovat peilijäässä ja sen jään päällä on sentti-pari lunta. Silloin ei hokit pääse pureutumaan jään pintaan ja liukasteluttaa ja ärsyttää ja tulee jumeja.

Yleensä talvi on minun lempivuodenaika, jolloin olen pirteimmilläni ja jaksan mitä tahansa. Nyt on liian lämmin, minun karva on liian paksu, satulaa on käytetty liikaa jolloin karvani on ihan kulunut (meillä curlyilla on erilainen karva kuin muunrotuisilla hevosilla) eikä maten ratsastuskunto ole entisensä. Ennen se aina ratsasti talvet ilman satulaa ja me hypättiin maastoesteitä ja kaahailtiin ja kaikkea.

Me on jouduttu käyttämään satulaa paljon kun täällä ei päästä metsään kuin autoteiden varsia ja matte on käynyt vanhaksi ja varovaiseksi. Hyvä kun eilen jaksoi istua selässä muutaman kilometrin ravi- ja laukkalenkin! Muutenkin minulla käy täällä aika pitkäksi kun olen yöt karsinassa. Siellä ei ole siis yhtään mitään tekemistä!

Toivottaisiin maten kanssa kirpeitä pakkasia ja aurinkoisia ilmoja. Maten kameralla ei saa vetisellä kelillä kunnollisia kuvia kuten alta näkyy. Kuvassa minä ja minun tarhakaveri etsitään edelliseltä syömäkerralta mahdollisesti unohtuneita heinänkorsia.

Juhlavuosia

Niin se vain on tämäkin blogi ehtinyt täyttää kymmenen vuotta. Juhlavuosi 2014 meni sumussa ja humussa kuten asiaan kuuluu. Tänä vuonna minun ja ruunan kavioliitto täyttää kymmenen vuotta. Minulla ei ole koskaan ollut niin pitkää seurustelusuhdetta. Eläinsuhteeni ovat joitakin ihmissuhteitani kestävämmällä pohjalla näemmä.

Vanhimman tai oikeammin pitkäaikaisimman ihmisystävän kanssa yhteistä taivalta on takana 27 vuotta. Ylioppilasvuodesta on 20 vuotta. Ajalla on taipumus lipsua näpeistä. Onneksi kaikkiin menneisiin vuosiin ja suhteisiin mahtuu sellaisia iloja, että oksat pois. Saa olla ihminen kiitollinen ystävistään, edustivat ne mitä eläinlajia hyvänsä.

Ensi kerralla on ruuna taas äänessä. Lopettelen postaamalla herkän järvimaisemakuvan tämän talven lenkiltä.

Sivuliike

Mielen päällä on nyt niin paljon asiaa, että annan suosiolla olla. Poikkeuksellisesti en päästä ruunaakaan löpisemään vaan vastaan kymmeneen hevosblogeissa kiertäneeseen kysymykseen.

1. Miksi aloitit blogin pitämisen?
Halusin toisen blogin rinnalle pelkästään hevosjuttuihin ja maalaiselämään keskittyvän blogin samalla, kun muutin kaupungista maalle. Tuo rinnakkaisblogi, ainoastaan vanhojen blogistanialaisten muistama ja oman aikansa legenda, TiraMisu, on kuopattu aikapäiviä sitten.

2. Oletko kilpaillut / millä tasolla kilpailet?
En helvetissä. Enkä tule kilpailemaankaan. Ainoastaan oma ja hevosen kehitys kiinnostaa. Ruunalla olisi (ollut?) kapasiteettia kisoihin kuin kisoihin ja se on startannut pieniä koulu- ja esteluokkia, mutta eri kuskin kanssa.
Eipäs kun olen! Oman tallin estekisoissa ehkä viisi vuotta sitten.

3. Kuinka kauan olet ratsastanut?
Tänä keväänä tuli kuluneeksi 30 vuotta alkeiskurssista. Sitä ennen minua on nosteltu hevosten selkään aina kun mahdollista. Vastaus kysymykseen on ehkä koko ikäni. Sanotaan nyt, että 30 vuotta ohjatusti.
 
4. Koulu vai esteet?
Western. Ruunalla on erikseen oma koulutuuppari ja vielä este- ja kenttäratsastaja.

5. Valmennus vai kilpailut?
Valmennus.

6. Poni vai hevonen? Perustele.
Hevonen. Poni ovat kaikessa nokkeluudessaan liian rasittavia jokapäiväisiksi kavereiksi.

7. Onko sinulla ollut hoito-, vuokra- tai omaa hevosta?
Vuokrahevosia ja oma. Viimeksi mainitun tarinan voi lukea tästä blogista.

8. Oletko hypännyt maastoesteitä? Mikä niissä kiehtoo?
Toki. Ruuna hämmästyi aikoinaan toden teolla sitä, että kentällä/maneesissakin voi hypätä ratsastajan kanssa. Se oli tottunut käymään silloisen tallin pienellä maastoradalla ja hyppäämään maneesissa irtona. Maastoesteet ovat ulkona ja Ruuna tykkää maastoesteistä enemmän kuin rataesteistä.

9. Lempihevosrotusi?
Suomenhevonen. Sellainen piti ostaa, tuli curly. Olen suuri työhevosten ihailija, oli työ sitten tukin- tai karjanajoa. Suomenhevosen haluaisin vielä joskus. Ja toisen curlyn. Ja ehkä lusitanon tai PRE:n. Hevosella pitää olla korkea työmoraali ja helpot, hyvät ja mukavat askeleet mieluiten ihan luonnostaan. Minulla on ollut rakkaita hevosia useammasta rodusta (amerikkalainen lv, appaloosa, highland pony, sh, vuonohevonen, lusitano, risteytysponeja, arabi, erilaisia puokkeja) mutta lähtökohtaisesti etsisin itselleni uutta hevoskaveria suomenhevosista.

10. Korkein hyppäämäsi este?
En edes tiedä/muista. Joskus kaukaisessa nuoruudessani olen hypännyt metrin ratoja, joten oletettavaa on, että joku yksittäinen on joskus jollain tunnilla ollut korkeampikin. Ruuna toki hyppää joskus 60cm:n pystyn kuin se olisi 120cm:n okseri, mutta tällaisia ei kai lasketa.

Kevätpörriäinen

Matte on ollut jotenkin alakärsä ja eilen päätin järjestää sille huvitusta, jotta se piristyisi vähän. Ensin tulin ihan normaalisti pois tarhasta ja suuntasin kohti avattua heinäpaalia. Niin teen aina paitsi jos jossain näkyy vati. Jos on vati, menen ihan ensin katsomaan, onko siinä jotain hyvää syötävää. Nyt vatia ei ollut joten menin suoraan paalille. Matte teki minulle siinä syödessäni yleistarkastuksen, harjasi ja putsasi kaviot. Sitten se meni hakemaan riimua tallista. Minä tarkkailin koko ajan tilannetta sivusilmällä ja kun matte lähestyi riimun kanssa, ampaisin hurjaan pakoon!

Kiepuin ja pyörin maten ympärillä parin metrin päässä. Laukkasin, pukitin ja potkiskelin. Mattea nauratti ja silloin minä riehuin vielä pikkuisen enemmän. En antanut kiinni ollenkaan vaikka matte olisi jo halunnut lähteä töihin. Minä hyppäsin olkipaalien yli ja menin pellonreunaan, mutta pidin kyllä koko ajan silmällä, että tuleehan matte varmasti mukana. Sitten minä suurensin vähän ympyrää ja menin välillä melkein kymmenen metrin päähän matesta. Tein äkkikäännöksiä ja hyppypotkuja ja sitten menin piehtaroimaan. En antanut kiinni vielä piehtaroinnin jälkeenkään vaan yritin mennä syömään kun pellolla oli jo muutama vihreä korsi.

Tästä matte meinasi jo vähän hermostua eikä antanut minun syödä vaan minun piti joko juosta tai antaa kiinni. Minä juoksin näön vuoksi vielä pikkuisen, mutta aika pian metsässä rapsahti joku pelottava ja silloin menin maten kainaloon ja laitoin pään riimuun. Matelle tuli hyvä mieli taas kun osoitin luottamusta ja tulin sen turviin. Aika helppoja käsitellä nuo ihmiset, ne tulevat niin vähästä tyytyväiseksi. Me mentiin metsään kävelylle ja siellä minä sain etsiä vähän vihreitä korsia.

Tämä kuva otettiin maaliskuussa kun minulla oli vielä kunnollinen turkki. Olen kuopinut esiin maata ja tutkailen ruohonjuurien kasvua.

Pihaton lokakuu

Olen tavattoman pitkästynyt. Minulla on pakkolomaa kun sain ensin pahan allergisen reaktion polttiaisista ja sen päälle vielä sieni-infektion. Alan olla jo ihan kunnossa, mutta minulla on karvattomia kohtia erityisesti satulan ja satulavyön paikoilla ja koska minun iho on herkkä, en voi käyttää satulaa vielä aikoihin. Olen ollut vähän ajohommissa ja käynyt metsäkävelyillä ja päässyt laitumellekin, mutta varsinainen säännöllinen liikunta puuttuu. Matte ei keksi minulle tarpeeksi virikkeellisiä ja liikunnallisia hommia maastakäsin eikä se kuulemma jaksa tallustella minun kanssa tuntikausia kun sillä on koiratkin lenkitettävänä. Niitä koiria matte taas ei halua tallille ottaa kun meillä on täällä kananpoikia, jotka koirat voisivat erehdyksessä vaikka syödä.

Minä muutin elokuussa uuteen pihattoon parin kunnan päähän edellisestä tallista. Täällä sain uusia kavereita ja voin pitää kenkiä. Minun liikkeet parani ja pystyin tekemään kunnon lenkkejä myös sorateillä heti kun sain kengät alle. Tällä hetkellä kengistä ei tosin ole vastaavaa hyötyä kun en pääse mihinkään tai joudu edes kantamaan ratsastajaa. Ei niin, että ne kengät minua haittaisivatkaan, päinvastoin. Talveksi saan hokkikengät kun rupean tekemään enemmän noita vetohommia ja silloin täytyy olla kunnolla pitoa.

Viihdyn kyllä hyvin täällä uudessa pihatossa. Minulla on hyvää seuraa, matte on täällä rennompi kuin edellisessä paikassa ja ruokaa saa melkein riittävän usein ja heinä on tosi hyvää. Kauraa en valitettavasti saa ollenkaan. Ei ruuassa ollut ennenkään moittimista, mutta täällä syödään luomuheinää ja se on maukkaampaa ja monipuolisempaa kuin ns. tavallinen hevosheinä. Ennen kuin jouduin lomalle, me käytiin täällä paljon maastoissa ja kerran mentiin ihan oikealle maastoesteradalle hyppäämään. Sen reissun varsinainen tarkoitus oli opetella menemään vauhdilla veteen. Ongelmaksi tuli se, että vauhdikkaan vedessä roiskuttelun jälkeen olisin halunnut piehtaroida, mutta minun ei annettu! Ehdin kerran jo mennä maahankin, mutta matte istui selässä kuin tatti ja kiljui uhkauksia niin, että minun oli pakko nousta ylös. Pääsin piehtaroimaan vasta kotona.

Olen ollut niin pitkästynyt, että olen erehdyksessä välillä hörissyt matelle kun se on tullut käymään. Yleensä minun tiedetään hörisevän vain puurovadilleni ja joskus laumakavereille. Uuden tallinpitäjän luo me hevoset mennään kaikki aina laukalla kun se viheltää meitä. Se johtuu aika paljon siitä, että siltä me saadaan ruokaa. On se kyllä muutenkin mukava ja aika rento tyyppi, joskus vaan vähän hermostunut, vaikka me vaan yritetään auttaa esim. pihaton siivouksessa.

Minä joudun käyttämään tyhmää ötökkäloimea kun polttiaisia on niin paljon.

Ruuna jumissa

Minun vanha tuttu osteopaatti kävi eilen ja hoiti minut kuntoon. Minulla on ollut hiukan fyysisiä jumeja nyt pihatossa. Onneksi ne ei niin haittaa kun olen henkisesti hyvinvoiva. Minulla kävi jo kerran minulle ennestään vieras osteopaatti, mutta se oli minusta epäilyttävä tyyppi. Tulin kyllä senkin hoidosta parempaan kuntoon, mutta sitten tammat ahdistelivat minua molemmilta puolilta ja kaaduin ja sain mustelmia ja jäykistyin uudelleen.

Matte arvelee, että jumeihin oli alunperin syynä se, että minulta otettiin kengät pois kesken liukkaan talvikauden. En muista kerroinko siitä, että kengät piti laittaa syksyllä kun kavioni alkoivat olla liian lyhyet. Minulla oli siis kengät koko syksyn ja hokkikengät talvella.

Alunperin minulle piti jättää hokkikengät etujalkoihin kun tulin pihattoon, mutta riisuin toisen etukengän - ja sen mukana aika ison palan kaviota - pari päivää ennen muuttoa. Loputkin kengät otettiin sitten pois. Minua on sittemmin vaivannut jalkojen lipsuminen niin, että jännityn ihan jäykäksi kun pelkään, että liukastun. Ja siltikin liukastelen, vaikka yritän kuinka panna vastaan.

Matte väittää, että minä lipsun siksi, että olen niin jäykkä ja yritän liikaa välttää liukastelua. Ihan älytön ajatus, varovaisuus on viisautta. Lopputulema on kuitenkin sellainen jäykkyys, joka on minulle harvinaista. Minun osteopaatti löysi eniten kireyttä minun huonon etujalan lavasta. Minun vasemman etusen kavio kasvaa helposti vähän miten sattuu ja jalka on ristikkäinen minun huonomman eli oikean takajalan kanssa. (Meillä hevosilla on ristikkäisten raajojen linjoissa helposti ongelmia kun joku jalka on aina muita huonompi ja se heijastuu ristkikkäisen ja usein tietysti myös vierekkäisen jalan tai ihan koko kropankin jumeina. Ihmisillä on myös puolieroja jos puhutaan kropan voimasta tai joustavuudesta. Matte on esim. aina ollut paljon jäykempi oikeasta kyljestään kuin vasemmasta ja sen on helpompi tehdä hevosten kanssa töitä vasemmassa kierroksessa. Matte käy mm. pilates-treeneissä, jotta se oppisi hallitsemaan kunnolla molempia puoliskojaan.)

Mihinkäs minä jäinkään... Oikeassa kankussa minulla on vanha lihasvamma, joka on tullut jo varsana. Sitä jalkaa pitäisi jumpata ja venyttää ja vahvistaa ja lihaksen arpea ja sen ympäristöä hieroa. Minulla on ollut ongelmia samassa kohtaa ennenkin, mutta nyt ollaan ensi kertaa siinä pisteessä, että olen ollut vähän kipeä ja nimenomaan sieltä vasemmasta lavasta, en oikeasta kankusta, vaikka niin helposti luulisi.

Nyt minut on käännelty rennoksi ja lihasjumit manipuloitu auki ja matte on saanut ohjeita, joilla minun oikea takajalka saadaan ottamaan vastuuta liikkeestä sen verran kuin sen kuuluu. Minä tykkään uusista tasapainoharjoitteistani kun ne on ihan helppoja; pitää vain nostaa nostaa toinen takajalka ilmaan ja kääntää kaulaa ja päätä kyljen kautta ilmassa olevan takajalan kinnertä kohti niin saa porkkanaa.



Kuvassa ollaan maten kanssa maastossa. Kuvakulma on hassu siksi kun 
matte kuvasi selästä.

Uudessa laumassa

Tulin vain pikaisesti kertomaan, että viihdyn uusvanhassa porukassani oikein hyvin. Muistinko jo kertoa, että minun entinen tyttöystäväkin on täällä? Täytyypä myöntää, että vanha suola janottaa kyllä.

Lauman nuoriso tahtoo leikeissä ja joskus muutenkin välillä vähän nyppiä loimeani. Ne eivät tahdo ymmärtää, mikä se sellainen oikein on; olen nimittäin koko porukan ainoa hevonen, joka pitää loimea koko ajan. Minä en yhtään tykkää loimista niin kuin varmaan onkin jo selväksi tullut. Matte on kumminkin vähän hädissään siitä, tarkenenko, kun olen tarhaillut loimitettuna koko talvikauden. Edellisissä paikoissa ei nimittäin ollut tarhoissa ollenkaan säänsuojaa, joten matte päätyi loimitukseen vähän pakon sanelemana. 

On kyllä sanottava, ettei ole ollut selkäjumejakaan koko kylmänä kautena. Meidän curlyjen karvapeite on todella paksu ja suojaava, MUTTA se on tarkoitettu luonnonolosuhteisiin. Karvanlaatu on meillä erilainen kuin tavishevosilla ja karva tahtoo kulua kovasti jos meitä ratsastetaan (tai ajetaan) säännöllisesti. Silloin kylmä voi päästä hiipimään kuluneen ja katkeilleen karvan kohdilta iholle ja lihasjumeja voi kyllä tulla. 

Kuvassa minä (siniharmaassa loimessa) tutkin uusia tiluksiani ja muu jengi ihmettelee minua.

Taas pihatossa

Minua on roudattu viime ajat ympäriinsä niin, että heikompaa hirvittäisi. Matte on etsinyt Täydellistä Tallia, jossa minä viihtyisin ja sillä itsellään olisi mukavat oltavat. Harmi vain, etteivät hevosten ja ihmisten mieltymykset ole ihan yksi yhteen. Me hevoset arvostamme liikkumatilaa, kavereita ja runsasta heinäruokintaa unohtamatta pehmeää ja lämmintä makuupaikkaa, jossa pötkötellä - mieluiten kavereiden kanssa. Kyllä mekin maneesista tykätään ja lämpimällä vedellä suihkuttelusta, mutta meille on kumminkin tärkeintä lajitoverien seura.

Ihmiset taas haluavat maneesin ja mielellään lämmitetyn sellaisen, paljon säilytystilaa ja siistit sosiaalitilat ja viivasuorat aidat ja kalliin näköisen ympäristön ja usein yksintarhauksen, ettei me hevoset vain mentäisi rikki leikkiessämme toistemme kanssa. Matte on onneksi siinä mielessä poikkeava, että se yrittää katsoa, missä minä viihdyn, eikä laita itseään ensisijalle kun minun elämästä tässä kumminkin on kyse.

Minä viihdyin kyllä ihan hyvin maneesitallissa, vaikka olinkin yöt karsinassa, kun minulla oli kuitenkin päivisin seuraa. Siinä vaiheessa kun minä leikin tuoksinassa kiskaisin bestikseltäni loimen silmille ja jätkä rysäytti sokkona aidasta läpi - tämän tapahtuman seurauksena oli sitten yksintarhaus - alkoi matte haeskella minulle uutta laumaa. Minun kynästään kätevä vuokraaja, jota opetan nyt ratsastamaan, laati ilmoituksen: "Seurankipeä ruuna etsii kavereita. Ethän pidä liian kalliita loimia, tai onhan omistajallasi iso rulla jesaria. Halukkuus heinien jakamiseen plussaa." Me saatiin tällä ilmoituksella parikin vastausta, mutta matte valitsi sen paikan, jossa oli pihattotallissa paljon minun vanhoja kavereita.

Nyt minä asun taas kerran totutteluyksiössä ja minulle tuodaan joka päivä kavereita käymään. Niiden kanssa me syödään ja leikitään ja ollaan vaan. Kaikki niistä eivät ole halukkaita heinien jakamiseen ja yksi jannu ei päästä minua ollenkaan samaan aikaan syömään. Onneksi matte laittoi silloin kaksi kasaa.

Tänään leikin minun vanhan aisaparin kanssa. Pojalla pyyhkii hyvin nykyään: se on koko pihattolauman komentaja. Ennen vanhaan me oltiin kumpikin johtajaruunan adjutantteja ja juostiin sen asioilla yhdessä. Minä aion nyt jatkaa samalla tavalla eli tulla koko porukan kimppajohtajaksi. Matte tosin epäilee, ettei minua ehkä huolita hommaan. Vähäuskoinen.                                                                                                           

 

                                          Tässä minä ilmoitan, että haluan jo isoon laumaan.

Uusi talli ja sukujuuria

Me ollaan taas muutettu. Minä ja bestis muutettiin ihan yhtä aikaa ja nyt me asutaan vierekkäisissä karsinoissa maneesitallissa. Me ollaan kumpikin bestiksen kanssa aika mukavuudenhaluisia, eikä niin välttämättä välitettäisi tarhailla huonolla säällä. Silti me joudutaan joka päivä ulos ja matte on siitä kenkku, että se päättää joskus haluta maastoon vaikka esim. tuiskuaa. Silloin minä aina ehdotan maneesia, mutta ei matte tunnu ymmärtävän, vaan pakottaa minut maneesin ohi tielle ja pellolle tai metsään, missä olen ihan luonnon armoilla. Eilenkin minun päälle putosi lunta kun nyhdin havuja männystä! On tuo luonto armoton.

Yhdysvaltalaisessa Horse Illustrated-lehdessä oli taannoin artikkeli curlyista. Matte lupasi linkittää jutun tähän. Haluan tässä yhteydessä mainita, että minun esi-isistä löytyy kuuluisa Copper D eli olen ihan alkuperäisiä Damelen perheen curlyja suoraan alenevassa polvessa. Tietyissä sukuhaaroissa minun esi-isistä löytyy myös arabia, joten olen myös melkoisen jalo ja tulinen luonne.

Minä olen muuttanut uuteen kotiin. Asun nykyään karsinatallissa eikä siirtyminen pihattotallista karsinatalliin vaivannut minua ollenkaan, vaikka matte etukäteen pelkäsikin sitä, etten muka osaisi sopeutua. Pitkään me oltiin samassa isossa karsinassa minun bestiksen kanssa (kuva alla). Nykyään meillä on kummallakin oma karsina, mutta onneksi ollaan tallissa naapureina ja tarhataan aina yhdessä. 

Meidän uudessa kodissa on hyväpohjaiset tarhat, joita ei edes tänä vuonna erityisen runsaina esiintyneet syyssateet ole saaneet mutavelliksi vaan meidän hevosten jalat pysyvät kuivina. Ulos me mennään aamuisin yleensä jo ennen kuutta ja sisään talliin tullaan hyvällä säällä vasta kymmeneltä illalla. 

Matte on erityisen tyytyväinen pitkiin tarhailuaikoihin, laadukkaisiin rehuihin ja lyhyisiin ruokintaväleihin, mutta minusta ruokaa saisi saada vielä paljon nykyistä useammin. Melkein parasta yhteiskarsinassa kaverin kanssa oli se, että sain aina syödä enemmän kuin oman osuuteni. Bestis on siitä outo tyyppi, että se syö vain sen verran kuin sillä on nälkä. Me maten kanssa tiedetään kumpikin, että kannattaa syödä aina, kun ruokaa vain on tarjolla. Minä en ole ahne vaan ajattelen selviytymistä mahdollisissa tulevissa niukoissa oloissa. Aina on hyvä, että on hieman vararavintoa.

Nyt kun en enää pääse syömään kaverin heinistä suurinta osaa, olen taas hieman sutjakoitunut. Matte ei ole. En tiedä, kenen ruokia se syö ylimääräisenä, mutta tunnen kyllä selässäni, että se on lisännyt painoaan. Matte väittää, että se johtuu siitä, että se on ollut melkein kaksi kuukautta vähällä liikunnalla, koska se on ollut kipeä. Minusta se olisi kyllä voinut syödä vähemmän silloin.

Meidän uudella tallilla ei ole maneesia ja se harmittaa minua. Tänäänkin jouduin työskentelemään kentällä vesisateessa. Minua inhottaa kun minun naama kastuu. Onneksi me päästään huonolla säällä aikaisemmin sisään.

Minä olen joutunut pitämään ulkoillessa loimea koko syksyn. Jos joudun huonoturkkisena olemaan ilman takkia, minun selkä vetää jumiin ja silloin ei kellään ole kivaa. En tykkää loimista, koska ne kutittavat, mutten tykkää kastuakaan ja lihasjumeista en varsinkaan tykkää. Minulla alkaa vasta nyt olla sen verran kunnollinen talvikarva, että loimen voi kuivalla säällä jättää pois. Täällä ei vaan ole kuivia säitä vaan vettä tulee ja tulee ja tulee.

Hevonen, kaviot, kiviä, kipinät, lakeutta
ja kuva on täysi.
Mutta maisema keinuu,
ojat lentävät taakse,
taivaanranta pakenee.
Etäiset metsät ja talot ovat tummat
taivasta vasten.
Kaviot kipinöivät.
Kasvoja vasten lentävät paarmojen joukot.

VÄINÖ KIRSTINÄ


Matte tahtoi aloittaa runolla. Toteaisin, ettei paarmoja enää onneksi ole kovinkaan paljon, kun yöt on olleet niin kylmiä. Eikä minun kengättömät kaviot kipinöi. Matte kyllä joskus muistelee aikaa ennen minua kun sillä oli hevonen, jolla se ratsasti paljon öisin, ja jonka raudoitetut kaviot iskivät kipinää niin, että yö oli melkein kuin päivä. 
Öisin ei kylläkään ole paarmoja; runoilijat ottavat aina ihme vapauksia.

Minulla ei ole ollut tänä vuonna yhtään kesälomaa vaan olen ollut treenissä koko kesäkauden. Olen aloittanut kisahevosurani myös oman tallin ulkopuolella (minun tuloksia löytyy KIPA:sta) koulupuolella. Viime aikoina olen treenannut laukanvaihtoja minun kisaratsastajan kanssa. Ei ongelmaa niissä, ellei ratsastaja sössi. Minä olen vaihtanut laukkaa teinistä asti ja jos ratsastaja vain tietää, mitä haluaa, vaihdan ihan ongelmitta ja täysin korrektisti.

Minun ja maten ammattilaiskurssi jatkuu vielä pitkälle syksyyn ja meitä on edelleen ihmetelty ja ihasteltu siellä. Matte oppii sillä kurssilla paljon itsestään ja minä pistän parastani ja näytän matelle juttuja, joita se ei ole edes tiennyt minun osaavan. Olen välillä aika leuhkana siellä kun meidän ope ja muut opiskelijat kehuvat minua. Kehuvat ne välillä matteakin, mutta ei matte ilman loistohevosta pärjäisi siellä ollenkaan.

Laumassa olen nykyään tyytyväisempi kuin ennen, koska minulla on uusi lakeija. On se tyyppi minun paras kaverikin ja aika usein meitä on sellaien kolmen kopla, jossa ollaan minä, lakeija ja miniponi. Me isot hevoset sallitaan kääpiöponille asioita, jotka eivät tulisi isohevosilta kuuloonkaan, mutta pienten puolella pitää olla kun ne tarvitsevat itseluottamusta.