sunnuntai, tammikuuta 06, 2019

Uusi vuosi, uudet faktat. Ehkä.

Ihan ensiksi minun on myönnettävä, etten ole lukenut tutkimuksia vetopaniikista (onko sellaisia?) ja että epäilen kovasti sellaisen olemassaoloa. Olen toki nähnyt paljon kiinnittämisestä ahdistuvia hevosia ja kuullut kaikki tarinat siitä, kuinka hevonen on vetopaniikkipäissään kiskonut itsensä kuoliaaksi joko niskansa katkaisten tai kuoliaaksi kuristuen. Hevonen, josta piti tulla nuoruudessani ihkaensimmäinen oma hevoseni, päätti päivänsä jälkimmäisellä tavalla muutama päivä ennen ostotarkastusta. Omasta mielestäni (huomio, tämä on mielipide, ei fakta, koska tutkittua tietoa minulla ei ole) vetopaniikkia ilmiönä esiintyy, mutta sitä ei silti ole olemassa.

Kuulostaako hankalalta? Avaan: vetopaniikkitilanne syntyy, kun hevonen ei myötää paineelle vaan jää vetämään vastaan. Pakoeläimen kyseessä ollessa reaktio on hyvin luonnollinen (lue enemmän esim. Minna Tallbergin pohdinnasta täällä) ja voi ikävimmässä tapauksessa johtaa hevosen hengen lähtöön tai vaikeaan vammautumiseen - piti kiinnitys tai ei. Siinä vaiheessa kun hevonen on jo taistele tai pakene-moodissa, on tilannetta myöhäistä korjata - sillä erää. Minulle vetopaniikkihevonen on sellainen, jota ei voi pitää ikinä koskaan missään kiinni kiinni sidottuna. Reteästi väitän, että mikäli hevonen on asianmukaisesti koulutettu seisomaan sidottuna ja myötäämään paineelle, vetopaniikkia ei tule. Tällaisessa tapauksessa hevonen on oppinut, ettei mikään veto vapauta sitä ja/tai painetta vastaan ei kannata kamppailla vaan paineen poistaa vain sille myötääminen. Sekä "vetopaniikki" että rauhassa kiinnitettynä seisominen ovat käsittääkseni opittuja asioita eikä kumpikaan ole toista todennäköisempi yksilötasolla.

Olen työskennellyt eniten työhevosrotujen (esim. suomenhevonen, quarter, curly, vuonohevonen) kanssa ja voipi olla, että käsitykseni on näiden rotujen käyttäytymisen perusteella vinoutunut. Kokemusmaailmaani kuuluu silti suuri määrä erilaisia puoliverisiä, lämminveriravureita, poneja, vaihtelevasti muita hevosrotuja ja jopa jokunen täysiverinen, sekä arabi että englantilainen. Yhdelläkään näistä ei ole vetopaniikinomaista käytöstä, jota ei olisi saanut koulutettua pois. Esimerkiksi tunnen suomenhevosen, jonka kuka tahansa voi sitoa kiinni ja jättää paikoilleen vaikka tunneiksi - paitsi kyseisen hevosen omistaja, joka kivenkovaan väittää, että hänen hevosellaan on vetopaniikki. Hevonen toteuttaa siis omistajansa kanssa tämän oletusta ja riehuu itsensä hikeen jos sen yrittää laittaa kiinni. Tallihenkilökunta, kengitysseppä tai satunnainen paikallaolija voi kiinnittää ko. hevosen ilman mitään ongelmia.

Kuten olettaa saattaa, kyseessä ei ole omistajan omakasvatti vaan hevonen, joka on epäilemättä nuorena opetettu seisomaan kiinnitettynä. Hevosen omistaja valitettavasti vahvistaa joka päivä jokaisena paikallaolon hetkenään hevosensa ongelmakäyttäytymistä. Lienee sanomattakin selvää, että ko. hevosella on myös piikkikammo, se on liki mahdoton lastata ja sillä on myös tuhat ja yksi muuta erikoisongelmaa.

Hieman sivuraiteen kautta takaisin vetopaniikkiin tai "vetopaniikkiin". On syytä erottaa, onko kysymyksessä esim. hyvin vahvatahtoinen A)hevonen, joka paremman toivossa yleensä onnistumisen palkitsemana kiskoo vai B)todellinen paniikinomainen käytös. Kumpaankin voi koulutuksella puuttua. Jälkimmäisessä tapauksessa eli lähinnä oikeaa(?) vetopaniikkia ilmentäessä hevosen koulutuksessa palataan alkuun ja edetään, kuten varsan kanssa edettäisiin ja kas! entinen vetopaniikkihevonen seisoo pian kaikessa rauhassa paikallaan.

Edellinen tapaus on kimurantimpi ja kuvattua käytöstä toteuttaa esim. muuan nimeltä mainitsematon curly-herra. Mikäli sen sitoo vain yhdellä narulla, on sillä tapana kokeilla kiinnityksen pitävyyttä. Varsin usein koukku irtoaa seinästä tai riimu luiskahtaa hevosen korvien yli ja herra hevonen on vapaa lampsimaan heinäkasalle, nurmikolle tai tapaamaan muita hevosia. Kahdelta puolelta sidottuna Ruuna seisoo kuin tatti eikä testaile kiinnityksen pitävyyttä.

Kun herra Ruuna kaksi-kolmevuotiaana keksi, että kiinnityksestä pääsee irti, ratkaisin ongelman seuraavasti: päähän kolme riimua ja otuksen kiinnitys neljällä köydellä puomiin, joka ei takuulla petä. Siinäpä kiskoi. Huom! Tällaista konstia ei ehdottomasti käytetä oikeasti paniikkiin menevän hevosen kanssa - silloin saadaan niitä niskamurtumia ja kuristumisia. Tämän esimerkkihevosen ollessa kyseessä tiesin, ettei sillä ole paniikinhiventä vaan irtipääsyn takaama syöminen tai muu itse valittu toimi on ollut palkkio sinänsä. Muutaman minuutin tempoilun jälkeen puomissa seisoi hyvin nöyrä ja epäilemättä myös niskakipuinen hevonen.

(Niska kuvattiin myöhemmin, ei vaurioita. Tässä menetelmässä on riskinsä enkä voi suositella sitä kellekään nimenomaan mahdollisten hevoselle aiheutuvien terveyshaittojen takia. Ylimalkaan olen sitä mieltä, että normaalijärkinen hevonen oppii oman toimintansa seuraukset ja että työhevosen tärkein tehtävä on osata seistä paikoillaan. Kun puhutaan kymmenistä tai jopa sadoista koulutettavista varsoista vuositasolla, lienee maailmalla yleisin metodi laittaa varsa naruriimussa seisomaan kiinni. Tempoilu ei auta, ja jos joku kuristuu tai katkaisee niskansa, se ei ole työhevosainesta eikä kukaan jää murehtimaan.)

Suomessa hevosblogien keskimääräinen lukija lienee harraste- ja/tai lemmikkihevosen omistaja tai vuokraaja, jolla on hyvin aikaa kouluttaa hevosensa seisomaan hyvällä niin, että toivotusta käytöksestä seuraa palkkio. Mikäli oma tietotaito ei riitä, voi nykyisin ottaa yhteyttä eläinkouluttajaan, joka opastaa sekä omistajaa että hevosta vaihe vaiheelta niin, että toivottu tulos saavutetaan.


Kuvituskuvassa esimerkkicurly seisoo kiinni kahdelta puolelta kengityksen yhteydessä. Kengitysapulainen huolehtii siivouksesta.