Oi aikoja, oi tapoja

Hevosblogien, saati sitten muita aiheita käsittelevien, lukeminen on viime vuosina itseltäni jäänyt lähes tyystin. Taidan seurata säännöllisesti enää kolmea hevosaiheista blogia. Niistä Takaisin lähtöruutuun on ainoa julkinen, muihin tarvitsee kutsun.

Ei usko nykyboggaaja, millaista oli bloggaaminen 2000-luvun alussa. Erityisesti suosittujen blogien palkitseminen vuosittaisessa Kuukkeli-gaalassa oli pikkuisen toista kuin nykyiset markkinointihenkiset pönötystilaisuudet. Kas kun markkinointiyhteistyötä ei ollut vielä keksitty eikä blogeissa ollut mainoksia lainkaan. Ikinä. Ehkä tästä syystä en osaa enkä halua lukea blogeja, joissa tuotemainontaa vilisee niin sivuille upotettuna kuin sisällössä. Olisihan tuo kieltämättä messevää elättää itsensä kotisohvalta, ainoastaan blogia kirjoittamalla. Tuskinpa sellainen tässä maassa onnistuu, vaan pitäisi suunnata kansainvälisille vesille - ja markkinoida itseään aggressiivisesti.

Ruuna voi yllätys yllätys! paksusti, laiduntaa hieman, kasvattaa taas kerran peruskuntoa ja esiintyy Takaisin lähtöruutuun-blogissa muutaman kerran nimellä Setähevonen.

Ruuna aka setähevonen ja ponivarsa Albert.

Ruuna keväässä

Kevättä pukkaa, sanoi ruuna kun karvaansa pudotti ja tallipitäjän pihanurmikolle karkasi. Normaaleja kevättoimiani siis. Kuuluu sen verran uutta, että muutin uusvanhaan kotiini ja täällä on ihanaa! On tuttuja tyyppejä muissa hevosissa ja henkilökunta on minun kaikkien aikojen suosikkini: en juuri ikinä laukkaa edes maten luokse, mutta täällä olen paikalla vilauksessa jos tallinpitäjä vähän vihjaa.

Ennätin tuossa välissä asua mm. Espoossa. Olin siis ehta kaupunkilainen. Mattea hämmästytti se, että siellä Espoossa oli paremmat maastot kuin esim. nuoruudessani Inkoossa koskaan. Minä en näistä sijainneista paljon ymmärrä, mutta oikein kivaa ja metsäistä Espoossa oli. Tarjoilussa ei ollut moittimista: oli heinäpaali tarhassa koko ajan! Ihanaa! Matte kyllä sanoi, että se ihanuus oli syynä muuttoon Espoosta pois. Uhkasin kuulemma syödä itseni jalattomaksi. Onneksi saan täällä kotona myös syödä välillä suoraan avatusta paalista: olen välillä ihan luvan kanssa pihassa vapaana ja pääsen testaamaan paalin laatua ja morjenstamaan nekin hevoset, joiden kanssa en aina tarhaa.

Matte on samanlainen kuin aina ennenkin: se huolestuu turhaan kaikesta, koittaa aina vaan opetella ratsastamaan ja hoitaa edelleen minun henkilökohtaiset tarpeeni. Pudotan talvikarvaa ja minua pitää nyt harjata paljon, kun irtoamassa oleva turkki kutittaa älyttömästi. Lisäksi on normaalit seurustelu- ja huoltotoimenpiteet. Uutena rutiinina on minun suun peseminen kun minulle tuli vähän hammasongelmia: ensin oli diasteemoja eli semmoisia hammasvälejä, joihin kertyi rehua. Minun suu kuulemma haisi ja eläinlääkäri kävi vähän päästä sorkkimassa ja minun suu huuhdeltiin ihan _joka_päivä letkulla tai ruiskulla! Diasteemat paranivat, mutta nyt minulla on reikä poskihampaassa. En ole ikinä saanut syödä muuta kuin heinää ja sokerittomia lisiksiä, ja hammaslääkärini epäili, että minulla olisi synnynnäistä alttiutta reikiin. Niin kuin minussa muka olisi vikoja!

Hevosten hammashuolto on viime vuosina kehittynyt tosi paljon ja eläinlääkärit osaavat jo etsiä kariesta. Näyttäkää minulle täysin tervehampainen tyyppi niin minä sanon, ettei sitä ole tutkittu tarpeeksi tarkkaan! Minun hammas ehkä paikataan ja minulla onkin nyt erikseen hammaslääkärirahasto. Mattea ahdistaa rahanmeno ja kaikki ei-välttämättömät hankinnat, niin kuin uusi koulusatula, on jäädytetty siihen saakka, kunnes minun hammashoitojen loppulasku selviää.

Matte ei edelleen yhtään suosittele hevosharrastusta eikä varsinkaan omaa hevosta kellekään. Minä olen kuulemma vienyt maten rahat, elämän ja terveyden jo kohta 13 vuotta. Jos kumminkin päädyt hevosen hankkimaan - ihmettelen kyllä, millainen outo ihminen edes haluaa olla ilman meikäläisiä! - niin tee tosi tarkka kustannuslaskelma ja lisää siihen sellaiset viisisataa kuussa. Meillä ei saa taloudellisista syistä olla puutteita terveydenhoidossa, sopivissa varusteissa eikä varsinkaan asuinoloissa. Hevoset kuuluvat laumaan ja isoihin tiloihin. Minä tiedän kerta olen hevonen.

Me oltiin metsälenkillä pari päivää sitten. Satoi vettä!

 

Kavioliittosimulaattori

Lueskelin tuossa Katariinan Tallikamarista pitkän kavioliiton kulusta ja kavioliittoterapiasta (suosittelen, vastaa täydellisesti todellisuutta) ja sain siitä äkillisen inspiraation ruotia hieman oman, pian 13 vuotta täyttävän kavioliittoni tilaa. Olen vuosien treenaamisen ja taistelun jälkeen saanut niin western- koulu- kuin estepuolella suuria lupauksia antaneesta nuoresta, innokkaasta kaikkikäy-orista nalkutinkoulutuksella muokattua keski-ikäisen, elämäänsä kyllästyneen mikääneikäy-ruunan.

Maastoon vai? Ei kuule käy, ruuna tahtoo kentälle edes puolivakaviin koulutreeneihin. Kentälle? Ei sovi millään, ruuna ei pysty työskentelemään tihkusateessa vaan pää on saatava kastumiselta turvaan - etujalkojen väliin. (Onko rollkur pahasta myös silloin, kun hevonen tekee sen itse - ja ilman kuolaimia?) Vapaapäivä, jokaisen kavioläimen lemppari? Ehei, ruuna kulkee tiiviissä lähituntumassa kun siivoan tarhaa, polkee irti lenkkarini ja sen pois hätistettyäni kaataa vielä huomiota hakiessaan kottikärryt. Tapa, jota se ei ole harjoittanut sitten nuoruusvuosiensa.

Edellä kuvailluista esimerkeistä kumpuaa kuitenkin toivo: tarpeeksi kaikkeen kyllästynyt hevonen on helppo saada mukaan vaikka metsäkävelylle vapaana, ison koiran tavoin. Matkassa mukana oleva koira ei hevosen tavoin pysy aivan lähituntumassa, vaan viipottaa helposti ihmisen ja hevosen ohitse, alitse ja ylitse säntäillessään hajujen perässä. Silti lienee iloinen asia, että 50% eläimistä on suunnilleen hanskassa, kun täti harrastaa.