torstaina, maaliskuuta 29, 2007

Vanhoina hyvinä aikoina - muistatte varmaan, silloin olivat pulutkin lihavampia ja kahvi oli kuumempaa - ratsastuskouluja pyöritettiin pitkälti vapaaehtoisten pienten ja vähän isompien hevostyttöjen voimin. Tallitytöt siivosivat riemumielin hoitoponiensa karsinat koulun jälkeen, harjasivat ja puunasivat lempihevosiaan ja laittoivat hoitsunsa valmiiksi ratsastustunteja varten. Tytöt olivat tallinpitäjän apuna hommassa jos toisessakin, omasta halustaan. Palkkioksi nämä uutterat tyttölapset saivat ehkä ilmaisen ratsastustunnin kerran kuussa. Varsinainen palkka oli tietenkin sen oman hoitohevosen hörähdys ja se rutiini, joka tallinpitoon ja hevosen hoitamiseen vaaditaan. Lyhyesti sanottuna lapset oppivat tallilla miten hevosten kanssa ollaan ja miten talli pyörii.

Enää ei tallityttöjä ole ja vanhempien asenteet lasten vapaa-ajan harrastuksia kohtaan ovat muuttuneet. Ennen vanhemmat olivat tyytyväisiä kun lapset olivat tallilla poissa pahanteosta ja vastuuta oppimassa. Nykyään asenne on:"Meidän Kirsi-Ilmari ei tee hetkeäkään ilmaista työtä tallinpitäjän eduksi vaan ratsastaa huippunimen valmennuksessa kolme kertaa viikossa kuusivuotiaasta lähtien." Kirsi-Ilmari saa huippuponin jo pienenä ja ponille palkataan hoitaja, ettei lapsi vain joudu käsiään likaamaan ponia hoidellessaan.

Nykypäivänä ratsastuskoulussa tunnille tulevalle lyödään valmiiksi satuloitu ratsu alle siinä missä tuntilaisen oli ennen oltava paikalla hyvissä ajoin ehtiäkseen harjata ja satuloida hevosensa. Tästä "työstä" ei kukaan valittanut, päinvastoin: pienimmät olivat innoissaan jos saivat laittaa ratsunsa kuntoon koska hoitoponeja ei riittänyt kaikille. Hevosen harjaaminen oli heille harvinaista herkkua. Aikuisratsastaja taas arvosti mahdollisuutta luoda kontakti hevoseen jo ennen tunnin alkua. Tunnin lopuksi asiaan kuului hevosen vienti karsinaan, sen riisuminen ja harjaus. Jos ratsastajalla oli kiire pois, hevosen vakihoitaja teki nämä hommat mielellään.

Näinä ankeina aikoina ei tallien liepeillä todellakaan näy työhaluisia ja oppimisintoa puhkuvia lapsia. Lapsia kyllä käy, mutta ne haluavat ratsastaa. Ilmaiseksi. Eivätkä ole valmiita tekemään yhtikäs mitään ratsastelunsa eteen. Kun äyriäiset hätistää huut helkkariin, saa tylyn maineen. Minä kun en prkl ala vieraille kakaroille vapaa-aikoinani ratsastusta opettaa ja vielä ilman mitään korvausta.

Karua tositarinaa: tuttu hevosenomistaja lupasi muutamalle naapuriston lapselle, että nämä saavat harjata hevosia kun hän on kotona valvomassa tilannetta. Lapset tulivat paikalle kun ketään ei ollut paikalla, varastivat sumeilematta hevosen tarhasta ja lähtivät ratsastamaan ilman satulaa ja suitsia. Lapsi putosi hevosen selästä ja katkaisi kätensä. Entä mitä tekevät loukkaantuneen lapsen vanhemmat? Vaativat jukulauta korvauksia hevosen omistajalta! Jos minä olisin penskana katkaissut käteni salaratsastuksen yhteydessä, olisin saanut selkään niin että roikaa ja minut olisi lähetetty todella nätisti pyytämään anteeksi tekoani hevosen omistajalta. Ei niin, että olisin ikipäivinä ratsastanut ilman lupaa vieraalla hevosella.

Naapuritallin pitäjä vuokraa silloin tällöin hevosiaan kokeneemmille ratsastajille. Hänen mukaansa viisi vuotta ratsastuskoulussa on nykyään lähinnä vitsi: varusteita ei osata pukea, hevosta ei osata lukea ja ratsastustaidosta ei ole juuri puhettakaan. Ennen jokaiselle tuntiratsastajalle oli ilman muuta selvää, että "yksärit", siis yksityisten omistamat hevoset, ovat ihan toista rotua tavalliset tuntipollet ja onnen huipentuma olikin päästä ratsastamaan yksärillä. Yksärin omistaja oli jumalasta seuraava ja hänen neuvojaan hevosensa hoidon ja ratsastuksen suhteen ei sivuutettu olankohautuksella. Nykypäivänä pelkästään tunneilla pari vuotta jonon jatkona keikkuneet luulevat oikeasti osaavansa ratsastaa ja viis veisaavat neuvoista.

Nykyajan oire ja ongelma niin lapsilla kuin aikuisillakin on kaikkinaisen nöyryyden puute ja itsensä yliarvostaminen. Hevosten ja ratsastajien määrä on huikeassa kasvussa. Hevosten hinnat ovat alhaiset. Oma hevonen hankitaan entistä hatarammilla pohjatiedoilla ja ihmetellään kun se ei olekaan automaatti.

Hevonen on viisisataa kiloa luuta, lihasta ja pakoajatuksia. Tarvitaan hiukan enemmän hevoskokemusta kuin vuoden-kahden tunneilla nylpyttäminen jotta tällaisen eläimen hallitsee joka tilanteessa, oikeasta hoidosta nyt puhumattakaan.

tiistaina, maaliskuuta 27, 2007

Viikonlopuksi on varattu ihan oikea western-valmennustunti. Se onkin minulle ensimmäinen laatuaan omalla hevosella. Olen luvattoman paljon vain köpötellyt itsekseni ja ori on päässyt vähän hunningolle. Onneksi se on edelleen herkkä ja perustottelevainen ja heti kun vaadin itseltäni enemmän, toimii hevonenkin paremmin.

Ori oli tässä päivänä muutamana tehnyt pihatossa kaivuutöitä ja toinen etukenkä oli jäänyt kiinni sementin alla/sisällä sijaitsevaan raudoitukseen. Onneksi kenkä oli irronnut siististi eikä hevonen ilmeisestikään ollut pahemmin säikähtänyt kengän takertumista. Toinen etukenkä oli jäänyt mutaan muutamaa päivää aiemmin ja tänään kävi seppä poistamassa takakengät ja vuolemassa kaviot. Paljain jaloin olisi tarkoitus pärjätä seuraavaan hokkikauteen saakka.

Talvikarva alkaa olla jo olla kokonaan lähtenyt ja polle kutiaa selvästi aiempaa vähemmän. Tänään se kyllä piehtaroi ratsastuksen päätteeksi todella antaumuksellisesti: se hieroi itseään maahan kuin koira ja kieriskeli kauemmin hevoset yleensä. Sillä taisi olla turvallinen olo. Harja- ja häntäjouhet ovat edelleen tallella, ehkä ne jo jäävät kesäksi. En jaksa muistaa lähtivätkö jouhet viime keväänä samaa tahtia karvan kanssa vai vasta myöhemmin. Täytynee ruveta pitämään tarkemmin kirjaa karvanlähdön aikataulusta.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket

torstaina, maaliskuuta 22, 2007

Pikkuori kertoo:

Olen kuulemma kasvanut jo niin isoksi pojaksi, että minun on syytä ottaa vähän kirjoitusvastuuta, sanoo matte. Minä olen nelivuotias komea ori ja asun täällä kotona. Meitä on täällä muitakin hevosia ja sitten on vielä muuliruuna, jonka kanssa minä tarhailen. Mieluiten olisin ulkona yhdessä kaikkien tallin tammojen kanssa, mutta minun ei anneta. Joudun pitämään naisiani silmällä omasta tarhastani ja se on välillä hankalaa koska tallin seinä tulee vähän eteen enkä pysty koko ajan näkemään niitä.

Tammat tykkäävät minusta, ne vanhat ja äkäisetkin. Ne yrittävät aina jäädä karsinani ulkopuolelle seurustelemaan ja keimailemaan, mutta matte ja muut eivät halua, että tammat pissivät käytävälle, joten niiden pitää yleensä kulkea minun karsinan ohi nopeasti. Seinänaapurina minulla on nuori tamma. Se näyttää vähän vasikalta kun se on kirjava mutta se on silti oikein kaunis ja ihana. Se olisi minulle ihan sopiva, mutta aloittaa kuulemma nyt ratsukoulutuksen enkä minä pääse astumaan sitä vielä pitkään aikaan, en ehkä ollenkaan.

Se on vähän surullista etten pääse seinänaapurin kanssa puusta pitkään. Toisaalta matte kertoi eilen, että tulevana kesänä minulle tulee naisia kylään muilta talleilta ja minä saan astua ne kaikki! Minulla on hieno vaaleansininen riimu, joka laitetaan päähäni silloin kun pääsen astumaan. Minä tunnistan sen riimun ja se on minun lemppari.

Kaikkia halukkaita naisia ei oteta, koska minun pitää kuulemma vielä harjoitella ratsuna oloa lisää. Olen kyllä jo tosi etevä ja jos on pakko niin voinhan opetella enemmän sitten syksyllä. Tahtoisin itse nyt kevään ja kesän keskittyä vain naisiin. Viime vuonna nimittäin opin, että ne on vaativia ne naiset ja lopuksi olen aina ihan väsynyt. Onneksi rupean pian saamaan paljon lisäruokaa niin jaksan sitten paremmin tyttöjen kanssa.

Yksi ruuna joka asuu minua vastapäätä tallissa luulee olevansa ori vaikka ei ole mies ollenkaan! Se yrittää purra minua aina kun menen ohi. Minusta se on kurjaa sillä itse olen rauhaa rakastava enkä ollenkaan haluaisi sen ruunan kanssa tapella. Ehkä se tajuaa mitä on menettänyt ja on kiukkuinen minulle siksi, että minulla on vielä vehkeet tallella. En oikein ymmärrä mihin ne kapistukset ovat ruunilta kadonneet.

Erotan hyvin ruunat ja tammat eivätkä ruunat ole kovin kiinnostavia. Muulin kanssa kyllä leikitään usein, se on kivaa. Kun tulin Ruotsista, olin vielä melkein varsa ja muuli määräili minua aluksi kovasti. Nykyään meillä määrään minä enkä minä aina halua, että muuli tulee meidän yhteiseen pihattoon jos sataa. Se muuli nimittäin inhoaa kastumista ja minusta on kiva olla itse sateensuojassa ja katsoa kun muuli yrittää pysyä kuivana kuusen alla. Matte sanoo, että minä olen vähän ilkeä mutta oikeasti olen oikein kiltti. Muistan vaan vielä kun olin pienempi ja muuli puri minua aina kaulaan ja peppuun niin että karvat lähti. Se sattui ja nyt kun olen isompi niin on vaan ihan reilua että muulikin saa välillä vähän kärsiä.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Matte sanoi, ettei pitäisi julkaista K-18 materiaalia mutta tässä silti minä ja minun ensimmäinen tyttöystävä.


sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2007

Kummallista on kuinka etukäteen kuvittelee jotain paikkaa (tässä tapauksessa talli) pelkkien kuulopuheiden perusteella itseään elämää upeammaksi. Omat silmät kertoivat välittömästi todellisuuden olevan varsin karu: tallin tilat olivat siinä majailevalle hevosmäärälle liian ahtaat. Hevosmateriaali ei ollut sen kummempaa kuin muuallakaan. Lisänä tulivat vielä ontuvat kurssijärjestelyt: kukaan ei tuntunut tietävän mitä on tekeillä saati mihin majoittaa kurssille tulevat hevoset.

Tasoryhmät olivat ilmeisesti kurssin järjestäjille aivan vieras käsite. Jos yksi ei osaa laukkaa nostaa ja toiset näyttävät syntyneen satulaan on ryhmän koostamisessa kenties jotain vikaa. Kaiken huipuksi seuraavan ryhmän alkuverryttely tapahtui pitkin poikin maneesia sillä hetkellä opetuksessa olevan ryhmän keskellä, ei suinkaan esim. maneesin toisessa päässä, jossa olisi ollut ruhtinaallisesti tilaa. Parhaillaan ratsastavan ryhmän tuntia häiriköi mm. paikan omistaja ylisäikyllä puoliverisellään, jonka sätkyilystä vieraat, koulutuksessa olevat hevoset luonnollisesti hermostuivat.

Kurssijärjestelyt siis kusivat kokonaisuudessaa melkoisesti eikä opettajassakaan ollut hurraamista. Paikalle kalliilla palkattu opettaja, ruotsalainen "guru", oli läpeensä kärttyinen vanha äijä tyystin vailla pedagogisia taitoja. Paha sanoa osasiko mies jotain vai ei. Ratsastajat saivat sinnepäin-ohjeita eikä virheitä korjattu lainkaan.

En ole ikinä ollut toisessa yhtä huonosti järjestetyssä tapahtumassa. Nyt alan ymmärtää mitä ovat ne "puskatallit" joissa "puskaratsastellaan". Jos olisin ollut paikalla hevosen kanssa olisin epäilemättä vaatinut rahani takaisin.

torstaina, maaliskuuta 15, 2007

Tapahtuipa Ruotsissa: eläinlääkäri lopetti terveen hevosen

Naapuri valitti eläinsuojeluvalvojalle surkean näköisestä hevosesta, joka värjöttelee pihalla. Hevosella ei ole harjaa eikä häntää ja sen turkki on huonossa kunnossa. Eläinlääkäri lopettaa hevosen sen kummempia tutkimatta.
Ruumiinavauksen lopputulos: lopetettu täysin terve, hyvärakenteinen ja normaalissa ravitsemustilassa oleva hevonen.

Lehtijuttu ei kerro sitä, että kyseessä oli nuori american bashkir curly-rotuinen hevonen, jolle harjattomuus, hännättömyys ja "omituinen" eli kihara turkki on täysin normaali olotila.
Olisipa kiva tulla joskus tallille ja huomata, että pikkuori on lopetettu vain siksi, ettei eläinlääkäri ole kuullutkaan rodusta eikä kykene erottamaan tervettä vaikkakin kenties hiukan erikoisen näköistä hevosta huonokuntoisesta viimeisiään vetelevästä eläimestä.

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Pikkuori talvikarvassaan. Huomaa harjan lähes täydellinen puuttuminen.


lauantaina, maaliskuuta 10, 2007

Lv minun rakkaani

Photo Sharing and Video Hosting at Photobucket
Ensirakkauteni pihahommissa

Satulahuoneen Heidi kannattaa poistotukea ylijäämäravureille. Poistotuki ei olisi huono asia, mutta viimeiseen asti olen Heidin kanssa eri mieltä siitä, että ylijäämäravurit vievät resursseja muilta hevosilta. Ex-ravurista voi saada kelpo ratsun jos sen vie ratsutettavaksi ammattilaiselle tai jos uuden omistajan omat kyvyt riittävät saamaan pystypäisenä rynnivästä kovasuisesta hirviöstä esiin rennon ja pyöreänä kulkevan ratsun, jolta löytyvät myös jarrut.

Minusta "ylijäämäravurien" poisto kuuluu ravurien omistajille. Varsinkin ammatikseen hevosia kasvattavan ja valmentavan luulisi ymmärtävän, ettei hevoselle ole useinkaan mikään palvelus joutua raviuralta ammattitaidottomalle aloittelevalle ratsastajalle, jotka ovat juuri niitä, jotka ravurin hankkivat. Syynä on halpa hinta ja puskaradio, joka kertoo, että ravurista voi saada hienon ratsun. Usein voikin, mutta siihen on uhrattava aikaa - ja rahaa.

Perimmäinen ongelma on se, että hevosen lopettaminen on tehty Suomessa sekä melkein mahdottomaksi että mahdottoman kalliiksi. Monetkaan teurastamot eivät ota hevosia saati että maksaisivat niistä jotain. Poisto on hoidettava omalla kustannuksella ja tämä kustannus voikin olla melkoinen. Helpompaa ja halvempaa on myydä urallaan epäonnistunut ravuri muutamalla satalappusella pikkutytölle ensihevoseksi. Moni lämminverinen on niin hyväluonteinen, että se yrittää viimeiseen asti kenen tahansa kanssa.

Oma ensirakkauteni hevosmaailmassa oli lv-ruuna, joka opetti minulle maastoratsastuksen salat. Lähes vuosikymmenen se "pelkäsi" jokaista postilaatikkoa ja tuulenvirettä, hyppi sivuun (muttei ikinä koskaan pystyyn) ja joko laiskotteli tai painoi täysillä. Toisaalta sitä luotettavampaa hevosta ei ollutkaan: mikään pyörillä kulkeva ei saanut sitä värähtämäänkään, lastaaminen oli läpihuutojuttu ja kengitys sai sen uinahtamaan.

Pihalla se käyskenteli vapaana ja osallistui talon töihin. Se todella nautti ihmisen kanssa olemisesta ja tekemisestä. Se oli hyväluonteinen, ystävällinen ja sen saattoi tarhata kenen kanssa tahansa. Säikkyminenkin loppui tykkänään tosipaikan tullen ja aloittelijoita ruuna kohteli silkkihansikkain: se pysähtyi heti jos ratsastaja kadotti tasapainonsa. En minä sitä pyöreäksi saanut tai esteille enkä ratsukoulutukseen koska se ei ollut oma. Silti sen arvoa oppimestarinani ei voi vähätellä.

Toinen minulle tärkeä lv oli tässä blogissakin joskus mainittu Musta Ruuna tai Pikku Musta. Mustan raviura ei urjennut ja se myytiin. Ostaja oli sekä ajo- että ratsastustaitoinen ja hänellä oli ymmärrystä ensin ruunata Musta ja sitten laittaa se ammattilaisen ratsutettavaksi. Lopputulos oli unelman kevyt ja herkkä ratsu, joka kulki tasan oikeinpäin kaikissa askellajeissa.

Viimeisinä vuosinaan, alkaen 12-vuotiaana, ruuna sai perehtyä western-ratsun eloon ja oloon. Se oppi vaikeuksitta kulkemaan ilman jatkuvaa ohjas- ja pohjetuntumaa ja oli enemmän kuin altis toimimaan. Rauhalliseen jogiin tai lopeen sillä ei oikein ollut edellytyksiä, ei fyysisiä eikä psyykkisiä, mutta niissäkin se yritti ja kehittyi kovasti. Odotin siltä suuria mutta valitettavasti sairaus vei sen ennenaikaiseen hautaan, tarkemmin sanottuna lihoiksi. Melko traagisesti päättynyt rakkaustarina kun tarkemmin ajattelee.

perjantaina, maaliskuuta 09, 2007

Parin viime viikon suurin ilonaihe on hyvässä sulamisvauhdissa oleva turve. Lähes v-mäisintä talvisessa hevostouhussa on yrittää saada umpijäisestä turvekasasta polleille puhdasta kuiviketta. Siinä ehtii talven mittaan vuodattaa hikikarpalon jos toisenkin, väliin tuntuu ettei ole kyynelkarpalokaan kaukana kun yrittää kaikin voimin saada lohkottua irti säällisen kokoisia paloja joita sitten edelleen takoo pienempiin osasiin. Em. homma alkaa olla tältä talvelta ohi, ah ihanuutta.

Yksi näihin aikoihin suoritettava ikävähkö tallinhuoltotoimenpide on pihaton tyhjennys. Pihaton vessanurkka humahtaa melkein kerralla sulaksi ja koko talven jätökset on korjattava pois lähes kerralla. On myönnettävä, että tänä kuten muutamana viime vuonnakin sulaminen on tapahtunut useampaan otteeseen. Se vähentää kerralla tehtävän kevätsiivouksen määrää. Toisaalta lämmittävän turve- ja lantapatjan sulaminen ja pois siivoaminen juuri tulipalopakkasten alla ei juuri edistä pihattohevosten hyvinvointia. Jonkun sietäisi tehdä tutkimus aiheesta "Ilmastomuutosten vaikutus ja sen aiheuttamat haitat ja mahdolliset hyödyt hevostilallisen arjessa ".