Pikkuori on nyt ihan oikea ratsuhevonen. Treenari tuli, näki ja hoiti homman kotiin. Laittoi pojalle ensimmäisenä päivänä satulan selkään ja painui maastoon. Siihen asti maastoilut oli hoidettu emäntä riimunvarressa, joten muutos oli melkoinen. Äijät tulivat kuitenkin alusta alkaen hyvin juttuun ja pikkuorista onkin kehittynyt suoranainen työnarkomaani, jota ei tammatarha kentän vieressä häiritse pätkääkään kun treenataan Miesten Kesken. Treenarin kiitokset saavat pojan röyhistämään rintaa ja vilkuilemaan yleisöön notta "Kuulitteko kuinka hyvä olen!".

Eilen oli yleisöä enemmänkin enkä tiedä kuinka moni oikeasti uskoi, että pikkuoriin selässä on oltu reilut 10 kertaa. Kaikki askellajit käyvät, tasapaino on järkkymätön, rollbackit sujuvat kuin vanhalta tekijältä (sujuivat jo ensimmäisellä kerralla niin hyvin ettei uskoisi ellei näkisi) ja lassoaminen oli hauska uusi juttu. Köyden suhina ei saanut karvaakaan värähtämään, ori vain innoissaan katsoi ja odotti että mitäs tämä nyt on.

Pikkutamma on ehkä vielä suurempi yllättäjä. Se suhtautui aluksi nuivasti treenariin, veti pukkia ja näytti kaikin tavoin ettei tahdo ratsuksi. Nyt vajaan kymmenen harjoituskerran jälkeen alla on innokas ja tasapainossa liikkuva ratsu, joka hakee tuntumalle vaikkei selkä- ja takaosan lihaksia ole nimeksikään (tapahtuu ilman kuolaimiakin) ja suhtautuu erittäin positiivisesti uusiin asioihin. Lassoaminen oli myös pikkutamman mielestä verrattoman hauskaa.

Kovapää tammavarsa, ikä yksi vuotta, sen sijaan on aika kovassa koulussa. Varsa pitää oman päänsä kauemmin kuin yksikään muu tuntemani hevonen, ei pelkää mitään eikä haluaisi tehdä kuin omasta mielestään hauskoja juttuja. Treenarin uskomaton kärsivällisyys, oikea ajoitus ja peräänantamattomuus jaksavat vieläkin hämmentää varsaa, jonka mielestä periksi antaminen on tappio ja nöyryytys. Oikein näkee miten sen päässä raksuttaa kun se miettii uusia kikkoja päästäkseen pälkähästä.