Uhmakas orhi

Pikkuorilla on uhmaikä. Oikeammin sanottuna murkkuikä.
Orit rupeavat siinä kahden vuoden kypsässä iässä kyseenalaistamaan totuttua arvojärjestystä (vrt. ihmislapset kolmentoista iästä ylöspäin) ja temppuamaan kuka mitenkin.

Minua on nyt kerran näykätty pepusta kun puhdistin takakaviota. Jää uskoakseni ainoaksi kokeiluksi, sen verran lennätin oria ympäri karsinaa tapauksen jälkeen. Kaviot nousivat jälkeenpäin erittäin kauniisti.

Eilen ei tahdottu antaa laitumelta kiinni vaan luimittiin ja käveltiin äkäisen näköisenä poispäin. Rivakka huitaisu riimunnarulla hevosen takamusta kohti sai orin hölkkäämään kymmenen metriä, jonka jälkeen se kääntyi kohti, odotti nätisti ja asetteli päänsä kuuliaisesti riimuun.
Kovin pieniä ovat murrosiän merkit meillä, saa nähdä menevätkö pahemmiksi.

Pikkuori odottaa jo innokkaasti kävelyretkiämme. Hörinä on kova kun näyttäydyn riimun kanssa ja tutut tieosuudet menevät rutiinilla. Uudet tiet ovat edelleen hyvin jännittäviä vaan ihmekös tuo kun varsinaiset pitemmät kävelyt on aloitettu vasta parisen viikkoa sitten.

Hitaasti ajavat autot eivät saa aikaan lainkaan reaktiota, vain kahkot kaaharit hiukan säikäyttävät. Tässä tulee ottaa huomioon se, että pikkuori on valmistusmaassaan kasvanut pussissa eli ei ollut juuri nähnyt autoja tai mitään muutakaan kotitilansa ulkopuolelta.
Kuljetus Suomeen oli toinen kertansa autossa ja hyvin sujui kahden vuorokauden reissu. Yhden harjoituskerran jälkeen menee traikkuun ilman mitään kommervenkkejä, ensimmäisellä kerralla nuuski vähän siltaa, kapusi sisään ja totesi paikan kelpo baariksi (tajusin tehdä hommasta houkuttelevaa rehun avulla).

Huomenna taidamme mennä sieneen vaikka pakastin jo suppilovahveroista pullisteleekin. Tiran entinen hevonen oli muuten hurja sienten perään, se ryntäsi poluilta ihme risukoihin niitä popsimaan.