On syksy. Illat ovat pimeitä. Kaupunkilainen ei helposti ymmärrä kuinka pimeää maalla voi olla. Mökin tai auton ikkunasta näkyy pelkkää mustaa.

Kun astuu ulos, alkavat silmät tottua pimeään. Pimeydestä löytyy sävyjä. Metsänreuna on läpitunkemattoman musta, taivas pilvisenäkin yönä suhteellisen vaalea. Tähtikirkas yö saa vieläkin tuijottamaan taivaalle niska kekassa ja unohtamaan itsensä. Täysikuun valossa näkee vaikka lukea.
Yhtään en kaipaa kaupungin valoja tai oikeammin valosaastetta. Syksyn pimeydessä mieleni lepää ja jännittyneet hartialihakset laukeavat. Luonnon oma rytmi ujuttautuu ihmiseen, unentarve lisääntyy.

Enää puolitoista kuukautta ja alkaa jo valjeta.