sunnuntaina, elokuuta 23, 2009

Astetta karumpi herätys

Meikäläinen tuppaa pyörimään vain tuttavien hyvin organisoiduilla ja toimivilla talleilla ja on onnekseen enimmäkseen tekemisissä hevosalan rutinoitujen ammattilaisten kanssa. Pudotus oli kova ja karu, kun puolituttujen, mutta omien sanojensa mukaan kokeneiden hevosihmisten kanssa reissuun lähdettiin. Ihmishenkiä ei sentään menetetty, vaikka useampi henkilö tuntui ihan vakavissaan yrittävän vammauttaa sekä itsensä että muut. Kokemukset innoittivat minua kirjoittamaan ylös muutamia turvallisuusnäkökohtia (aloitteleville) maastoratsastajille.
En voi olla hämmästelemättä, että mitä kerpelettä niissä ratsastuskouluissa nykyään opetetaan kun ihmisillä ei ole alkeellisintakaan käsitystä turvallisesta hevosenkäsittelystä ja kimpassa ratsastamisesta.

1. Hevosen selässä ei pueta eikä riisuta
Tämä on ihan perusasia. Jos ratsastajan käsi/kädet ovat jumissa hihassa ja hevonen kompastuu tai pelästyy, on melko mahdotonta pysyä tasapainossa ja sitä myöten satulassa. Kun yksi ratsastaja putoaa ja yksi hevonen riekkuu vapaana, hermostuvat myös muut hevoset. Pahimmassa tapauksessa seurauksena on liuta loukkaantuneita ratsastajia ja irrallaan juoksevia hevosia. Jos vapaaksi päässeet hevoset lähtevät paniikissa kotia kohti, voi seuraus olla liikenteessä vammautuneita tai kuolleita hevosia ja päättömässä paniikkilaukassa katkenneita hevosenjalkoja.

2. Ratsastaessa ei valokuvata tai puhuta kännykkään
Hevonen saa ratsastajasta tukea ja turvaa. Hevonen huomaa, kun ratsastajan tarkkavaisuus siirtyy muuhun kuin ratsastukseen. Jos ratsastaja tekee omiaan, joutuu hevonen liian suureen vastuuseen ja saattaa säikkyä olemattomia ja esim. hypähtää sivuun. Jos ratsastaja tähyilee kameran linssin läpi tai keskittyy puheluunsa, hän ei pysty havaitsemaan muutoksia hevosen käytöksessä tai mahdollisia edessä olevia esteitä, esim. kuoppia tai oksia.
Seuraukset voivat olla samat kuin ykköskohdassa. Yhden ihmisen sooloilu on vaaraksi koko ryhmälle.

3. Ryhmän mukana on pysyttävä
A) Jos välimatkat jäävät liian pitkiksi, on -taas kerran- suuri vaara, että hevoset pelästyvät. On aina parempi ravata edellinen ratsukko hallitusti kiinni kuin menettää mutkassa tai metsän siimeksessä näköyhteys, jolloin hevonen luonnollisesti hätääntyy kun kaveri häviää näkyvistä ja yrittää todennäköisesti ampaista pikavauhtia edellä menevän perään.
Takana ratsastaville on tietenkin hyvä ilmoittaa, että nyt ravaan edellisen kiinni, jotta he osaavat tähän varautua.
Jos välien liiallista pitenemistä ei syystä tai toisesta voi välttää tai ei voi/uskalla ottaa muita ravaten kiinni, huudetaan edellä meneville odotuskehotus ennen kuin he katoavat näkyvistä.

B) Kukaan ei poistu ryhmästä mistään syystä
Esim. pudonneita tavaroita ei lähdetä yksin hakemaan. Ei ole turvallista viedä itselleen tuntematonta hevosta eroon porukasta ja samalla tähyillä kadonnutta tavaraa. Hevonen menettää tällaisessa tapauksessa ratsastajan antaman turvan ja kun lajitoveritkin ovat poissa näkyvistä, on varsin todennäköistä, että hevonen ajautuu paniikin partaalle ja lähtee omin neuvoin muiden perään. Siinä on taas suuri vaara ratsastajan suistua satulasta. Mahdolliset seuraukset voi kerrata kohdasta 1.
Jos tavaroita putoaa tai on muusta syystä pysähdyttävä, takaisin kääntyy koko ryhmä tai ratsastaja tulee alas satulasta, antaa hevosensa vetäjälle "säilytykseen" ja palaa jalkaisin etsimään omaisuuttaan. Joka tapauksessa ryhmälle ja etenkin ryhmän vetäjälle on ilmoitettava kaikista pysähdyksistä.

C) Omien voimavarojen arviointi näyttää olevan joillekin vaikeaa. Muutamia suuntaa-antavia vinkkejä:
*jos et jaksa itse kävellä neljää tuntia, et taatusti jaksa ratsastaa neljää tuntia
*jo pelkkä käyntimaasto vastaa rasittavuudeltaan vähintään kävelyä, nopeavauhtisempi maasto puolestaan reipasta hölkkälenkkiä
*ylipainon aiheuttamat ongelmat eivät häviä ratsailla vaan suorastaan päinvastoin

Erillinen huomautus islanninhevosratsastajille:
Puolitoista-kaksi tuntia issikkaratsastusta vastaa rasittavuudeltaan tuntia muilla roduilla. Islanninhevosia on jalostettu satoja, jopa tuhansia vuosia pelkästään siihen, että kyyti on ratsastajalle mahdollisimman mukavaa, turvallista ja voimia säästävää. Useimpien muiden hevosrotujen jalostushistoria on paljon lyhyempi ja jalostusperusteet ovat täysin erilaiset. Puoliveriset ratsuhevoset on jalostettu askeltamaan näyttävästi ja siinä ei totisesti ole ratsastajan mukavuutta ajateltu. Suomenhevosia puolestaan on ratsujalostettu muutama kymmenen vuotta, siinä ajassa ei ihmeitä tehdä kun aikaisemmat jalostusperusteet ovat olleet nopea ravi ja hyvä vetokyky.

Ryhmä on ryhmä, siellä ei sooloilla. Kotona omilla hevosillaan kukin toimii kuten haluaa, mutta ryhmässä sooloilu asettaa aina vaaraan myös kaikki muut.

Nykyään ei näköjään mikään ole itsestään selvää. Maalaisjärki on katoava luonnonvara ja minä-minä-minäitse-kaikki-mulle-heti-nyt-ajattelu näyttää vallitsevan kaikenikäisten keskuudessa. Toivoa sopii, että tuleville ratsastuksenopettajille todella korostetaan turvallisuusnäkökohtia.

4 kommenttia:

Maastis kirjoitti...

Päteekö kohta yksi myös silloin, kun ratsastetaan kentällä / maneesissa? Olen nähnyt vaikka kuinka monta kertaa, kun ratsastaja lisää / vähentää vaatetustaan hevosen selästä käsin, eikä rats.ope siihen millään tavoin puutu. Toki tuttu kenttä / maneesi on hevoselle turvallisempi paikka kuin maasto, mutta eikös siihenkin omat riskinsä liity?

M kirjoitti...

On siinä selässä pukemisessa/riisumisessa toki aina riskinsä. Riski tietysti pienenee, mikäli ratsastaa omalla hevosellaan, joka on tottunut siihen, että sen selässä vaihdetaan vaatetusta. Itse kyllä vältän sitä viimeiseen asti VAIKKA Ruuna onkin sellainen, että se seisoo tyytyväisenä ja rauhassa paikallaan vaikka maailman tappiin.

Mielestäni ryhmäopetustunneille ei pukeminen/riisuminen missään tapauksessa kuulu, eikä kunnollinen opettaja salli sellaista tehtävän. Ratsastuskouluhevonen kun ei koskaan ole niin tuttu kuin oma JA tunneilla on otettava huomioon myös muut. Toisaalta ratsastuskouluhevonen on usein rutinoitu jyrä, joka ei hätkähdä, vaikka härkätykillä ammuttaisiin korvan juuressa. Tai sitten hätkähtää. Hevosista kun ei koskaan tiedä.

Tallitonttu kirjoitti...

Ohhoh! Miulle on teroitettu aina (ja teroitan omille oppilailleni), että hevosen selässä EI pueta eikä riisuta! Viime viikolla itsekin hikoilin auringossa fleece päällä, koska en malttanut keskeyttää hyvin sujuvaa ratsastusta enkä to-dellakaan halunnut riisua takkiani hevosen selästä käsin. Ja samaa mieltä olen kaikista noista kohdista. Tosin suuntaan syyttävän sormen itseeni kohdassa "ei puhuta puhelimeen", sillä olen pari kertaa sortunut vastaamaan ja sanomaan, että en voi puhua. Pitämilläni alkeistunneilla olen ojentanut jopa taluttajia, jos alkavat puhua puhelimeen kesken tunnin. Ja saanut muuten kiitosta vanhemmilta, kun olen puuttunut tähän!

Mutta historiaa ovat hevosmiestaidot nykynuorissa. Ihan perusjutut ovat täysin hakusessa kuten
- miten pintelit laitetaan
- miten suojat laitetaan
- miten satuloidaan
- miten suitsitaan
- missä saa/ei saa ratsastaa maastossa (tai meidän tapauksessamme kesällä keskellä kaupunkia)
- piikkisualla/metallisella hiusharjalla EI, korostan EEEEEEEEEIIIIIII, harjata jouhia
- hevosta ei koskaan ikinä milloinkaan missään tilanteessa laiteta kuolaimista kiinni!!!! EI!!!!
- ja miljoona muutakin asiaa.... *murrr*

M kirjoitti...

Häveten tunnustan: Lörpöttelen maastossa useinkin sujuvasti puhelimeen. Hevonen tämän toki huomaa ja käyttää tilanteen hyväkseen: heti alkaa armoton syöminen. Lieventävä asianhaara on se, että teen tätä vain yksin ollessani, jolloin vaarannan ainoastaan itseni ja oman hevoseni.
Kerran Ruuna astui ohjan irti juuri tällaisessa tilanteessa ja minun piti selvitä takaisin tallille yhdellä ohjalla, koska sen irronneen (länkkäri)ohjan kiinnitysnaru ym. oli lentänyt huut helkkariin. Muistaakseni kirjoitinkin tapauksesta.