Väsynyttä ja onnellista perjantai-iltaa vaan kaikille. Aamupäivän rankan työrupeaman päätteeksi parin tunnin maastolenkki mitä ihanimmassa talvisäässä maistui erittäin makoisalle. Ratsastin lempitammallani ilman satulaa kuten olen tehnyt koko talven.

Ketunpunaisella tammalla on juuri minulle sopivat askeleet. Useimmat ihmiset väittävät sen ravia kauheaksi mutta minusta se on unelmantasaista ja ilman satulaakin jaksan ravata sillä kilometrikaupalla. (Ratsastustaidottomille tiedoksi että ilman satulaa ratsastaminen vaatii tasapainoa ja on keskimäärin rasittavampaa kuin satulassa istuminen.)

Tammalla on jo pari viikkoa ollut kevättä rinnassa: se on innokas mutta herkkä, askellajit vaihtuvat pelkästään vatsa- ja reisilihasteni voimalla. Suitset ja kuolaimet ovat silkka muodollisuus. Olen aika tyytyväinen edistymiseeni/edistymiseemme, semminkin kun ratsasteluni on tapahtunut lähinnä maastossa ihan vaan rentoutumistarkoituksessa ilman kunnianhimoisia päämääriä.

Torppa tuntuu jo hyvinkin kodilta, tällä hetkellä en haluaisi ikinä muuttaa pois. Elämänrytmini on hidastunut ja samalla nopeutunut. Joutava kiire tuntuu kadonneen, silti ehdin päivässä enemmän kuin ennen. Ehkäpä alan osata keskittyä olennaiseen?