Hiiriä ja ihmisiä
Tallihiirten poikaset ovat näemmä kuoriutuneet ja lähteneet pesästä. Joka paikka on täynnä jumalattoman sööttejä hiiripikkuisia ja sitä itteään eli jyrsijän paskaa. Tallikoirilla on helpot ajat kun pikkuhiiret eivät vielä osaa varoa niitä. Teurastus on käynnissä ja uhreja lojuu pitkin poikin tallin käytäviä. Omin käsin en raaski pikkuhiiriä tappaa mutta koirille kyllä osoitan ne ja myrkyt levitän ilman mitään omantunnontuskia.
Hiiret, myyrät ja joskus rotatkin ovat talleilla ja muissa isommissa eläinyksiköissä välttämätön paha. Kunnollinen tallikissa tai -koira on painonsa arvoinen kullassa. Lisäksi kannattaa myrkyttää kunnolla muutaman kerran vuodessa eri myrkkyjä vaihdellen. Pikkujyrsijät tulevat hämmästyttävän nopeasti resistenteiksi* yhdelle myrkkylaadulle eikä niiden populaation kurissapito onnistu myrkkyä vaihtamatta.
Kevään hupijuttu oli kun löysin yhdestä myrkkylaatikosta myyränpesän. Siellä oli emo hoivannut poikasiaan ja saatellut ne maailmalle. Ruokaakin sai kätevästi ihan vierestä, ei tarvinnut laatikosta poistua. Tällä hetkellä pikkutallissa vipeltänee edelleen jokunen tietylle myrkylle vastustuskykyinen myyräyksilö.
Uudessa kodissani vallitsi pitkän aikaa melkoinen hiiriongelma. Maaseudulla omakotitaloissa on aina talvisin jonkin verran hiiriä mutta nämä olivat saaneet talon edellisten asukkaiden aikana mellastaa ja lisääntyä vapaasti (olivat kuulemma tyhjentäneet kymmenen kilon koiranruokasäkin alta viikossa!).
Ensimmäinen toimenpide muuton jälkeen olikin virittää hiirenloukut. Noin puolentoista kuukauden ajan keskimääräinen hiirisaalis vuorokaudessa loukuissa oli neljä kappaletta. Loukut napsahtelivat yötä päivää ja vainajia kertyi. Lisäksi vintillä oli huolella ja rakkaudella viritetyt myrkkylaatikot. Kaikki elintarvikkeet säilytin ja säilytän hiirenpitävissä purkeissa. Silti taistelu hiiriä vastaan kesti sen puolitoista kuukautta ja välillä iski uskonpuute kun tuntui, etteivät nämä lopu ikinä.
Huhtikuun lopulla taistelussa eloonjääneet metsähiiret muuttivat pois ja sen jälkeen saalis oli pelkkiä kotihiiriä. Lopulta loukut kävivät enää harvakseltaan eikä komeroihin ilmestynyt uusia papanoita ja pissaläikkiä. Taistelu oli voitettu!
Sota alkanee uudelleen muutamien kuukausien kuluttua kun syyskylmät ja ravinnonpuute ajavat metsähiiret asuntoihin. Kotihiiripopulaationi on toivoakseni kuollut sukupuuttoon tai ainakin muuttanut naapuriin.
*Omiin kokemuksiin perustuvaa päättelyä, tälle ei liene tieteellisiä perusteita.
2 kommenttia:
kyl se resistenssi on mun käsittääkseni ihan tutkittu tai ainakin tiedostettu juttu. meiän metsähiiret ja rotat lienee metabolialtaan outoja, kun kuukistuvat ratakkiin jo ehkä kymmenettä vuotta!?
nuitten tappaminen on inhaa, koska ovat NIIN söpösiä, varsinkin ne metsähiiret isoine korvineen! :o)
olmi
Aijaa. Varmaan noista resistensseistä löytyisi tietoakin jos ihminen jaksaisi kylliksi innostua etsimään.. Jos teidän koko populaatio menehtyy aina viimeiseen jyrsijään ja seuraavalla ratak-atak-kerralla on kokonaan uudet tyypit?
Mun metsähiirten listimistuskaa on helpottaneet nää uudenmalliset loukut joissa hiiren pää jää kokonaan loukun sisään. Ei näe niitä söpöjä korvia. Juurikin tämän takia ihmettelin, että miten metsähiiriä voi olla sisällä vielä touko-kesäkuussa kun nakkasin aina raadot nopeasti pois etten olisi nähnyt söpöläisiä kuolleina. Siinä ei paljon vatsan väritykseenkään tullut kiinnitettyä huomiota.
Viimeinen kuukausi oli tosiaan varmaan pelkkiä kotihiiriä. Sodan loppuvaiheessa meinasi kyllä tulla tippa silmään kun olin loukuttanut hiiriemot ja vieroitettavaksi liian pienet ja nuoret isopäiset ja -silmäiset söötit kotihiiren poikaset piipersivät pitkin keittiötä. Sotakoiratkin olivat tässä vaiheessa jo niin uupuneita, etteivät korvaansa lotkauttaneet kun hiiripiipero tuli nuuskimaan niitä tai niiden ruokia. Nämä lapsukaiset olivat sodan toistaiseksi viimeiset uhrit, rauha niiden muistolle.
Lähetä kommentti