Ruunan kesäuupumus

Olen ollut viime aikoina ihan kamalan väsynyt. Ensin hellekausi vaati veronsa ja sitten sain uuden tamman ja minun pitää pitää kovasti jöötä laumassa, etteivät muut ruunat vaan luule, että voivat noin vaan tulla laiduntamaan minun tammojen viereen tai muutenkaan tutustumaan niihin. On yllättävän rankkaa vartioida tammoja täysipäiväisesti enkä minä olekaan oikein jaksanut ratsastuksellisesti loistaa. Enää ei tunnu niin kovin tärkeältä olla hyvä ratsastajan kanssa vaikka kyllä minä yritän jos vain yhtään jaksan.

Eilen kun matte kehui minua hyvän laukannoston jälkeen (minä olin ensin tehnyt pari huonoa kun en olisi jaksanut enää keskittyä) niin minä tuumasin, että tämä oli nyt tässä ja pysähdyin siinä paikassa ja jäin keskelle maneesia jököttämään. Ihan sama minulle jos yksi tyhmä nuori ruuna riekkuu juoksutuksessa maneesin toisessa päässä ja toinen tyyppi harjoittelee lisäyksiä vieressä. Minä sain kehuja ja silloin saan pysähtyä ja minä aina lopetan hyvään suoritukseen.

Matte ei jostain syystä ollut yhtään samaa mieltä vaan jouduin vielä tekemään lisää töitä ja kuuntelemaan marmatusta. Toisaalta matte kyllä meni itseensä ja rupesi miettimään, että kun minä olen aina saanut lopettaa kun joku asia on mennyt hurjan hyvin ja minua kehutaan kovasti, niin mistä minä nyt olisin yht'äkkiä voinut tietää, etten saakaan jo huilata (oikeasti tiesin kyllä, etten ollut NIIN kamalan hyvä, että olisin päässyt jo kokonaan töistä pois. Me yritetään aika usein maten kanssa voittaa toisemme oveluudessa ja matte on sitä paitsi aika lepsu eikä raaski pistää minua töihin ja minä osaan käyttää sitä hyväkseni. Eilen minä olin väsynyt ja minua laiskotti ja minä halusin kanssa päästä äkkiä taas tammavahtiin kun ne mokomat ovat heti flirttaamassa muille ruunille kun minä olen poissa!).

Se on kyllä kumma, ettei minua laitumella väsytä yhtään vaikka olen ihan poikki kun töitä pitäisi tehdä. Yhden rankan ratsastuksen jälkeen minä en jaksanut edes avata suuta vaan seisoin kuolaimet suussa monta minuuttia ja suitset vain roikkuivat maassa. Sukkistäti kyllä väitti, ettei minulla ollut muka kovin rankkaa kun en edes hikoillut kuin vähän satulan alta. Mutta minä olin kumminkin tosi väsynyt. Kerran minulla kesti omenan syöminen monta minuuttia enkä jaksanut ottaa toista vaan annoin tamman syödä loput. Yleensä en ole koskaan niin väsynyt, ettenkö jaksaisi syödä. Eli selkeästi olen liian lujilla.

Toisaalta en kyllä tahtoisi antaa tammojakaan pois vaikka niiden vahtiminen väsyttää. Maten ja tädin kanssa on kanssa yleensä ihan kiva tehdä töitäkin eli en minä oikein tiedä, miten tätä väsymystä voisi helpottaa. Varmaankin auttaisi jos saisin lisää ruokaa eli lähinnä väkirehua.

Laitumella minä kyllä jaksan ihmeesti olla kauan vaikka levadessa tammojeni edessä ja muita ruunia häädän kauemmaksi aidoilla capriole-potkuilla. Matte on aika hämmästynyt kun minussa on näin selkeästi potentiaalia korkeaan kouluratsastukseen.