Oikeasta laukasta ja keskittymisen tärkeydestä
Raportoin täten, että oikea laukkani on taas kunnossa. Tein Kenttiksen emännän kanssa vähän laukka- ja esteharjoituksia viikonloppuna kun matte oli estynyt ja oikea laukka nousi ihan helposti ja pienen neuvonpidon jälkeen suostuin myös ylläpitämään sen ja tekemään siinä töitä.
Eilen olin sukkisratsastustunnilla Ratsastajatytön kanssa. Yritin lintsailla ja lorvia mahdollisimman paljon, mutta ope huomasi sen aina ja jouduin sitten kumminkin töihin, tylsää. Me tehtiin kaikkia hyödyllisiä perusharjoituksia ja harjoiteltiin tarkkuutta ja täsmällisyyttä ja minun piti tehdä oikeasti töitä ja pitää nenä kohti maata. Ope ei yhtään antanut minun kiskaista itseäni liikkeelle etujaloilla vaan vaati, että minun pitää käyttää selkääni ja takajalkojani. Yritin väittää, että se on liian rankkaa, enkä jaksa sellaista, mutta kukaan ei uskonut.
Ei minulla ollut tunnin jälkeen yhtään hiki edes satulavyön kohdalta, joten pääsin aika helpolla. Ei silti ole mitään syytä, etteikö pitäisi yrittää päästä aina vielä pikkuisen helpommalla.
Matte ja Ratsastajatyttö juttelivat vielä ratsastajan keskittymisen ja henkisen jämäkkyyden tarpeellisuudesta. Kummallakin on taipumus olla henkisesti vähän velttoja, ja se antaa minulle heti tilaisuuden tehdä vähän sinnepäin. Ammattiratsastajan erotan kyllä heti eikä minulle tulisi mieleenkään yrittää löysäillä silloin, kun minun sukkisvalmentaja tai westernope on selässä. Ne ovat niin keskittyneitä minuun ja ratsastukseensa, ettei velttoiluun tai itsensä toteuttamiseen ole mitään mahdollisuuksia.
torstaina, helmikuuta 11, 2010
keskiviikkona, helmikuuta 10, 2010
Talvipuuhia
En tiedä, tehdäänkö minusta nyt sitten estehevosta, mutta meillä on satunnaisten maastoesteiden ylityksen lisäksi ollut kerran viikossa estetreenit. Tarvinneeko sanoakaan, että minä olen esteissä hurjan hyvä. Heti ekoissa treeneissä hyppäsin hienosti pienet ristikot ja pystyt ja olisin jatkanut suoraan okserille, mutta matte kielsi! Onneksi se sai ulkopuolista rohkaisua ja me hypättiin sitten kuitenkin se okseri. Ei se ollut kuin 70-senttinen, mutta maten asenteesta päätellen kyseessä oli vähintään Himalajan ylitys! Matte on välillä kummallisen arka. Onneksi minä olen rohkea!
Vai rohkea! Kuka se aina maastossa yrittää jättäytyä jälkeen eikä meinaa uskaltaa olla kärkihevosena ollenkaan? Kuka säikkyy, kun koira rapisee puskassa? Kuka pelkää lumitöitä tekevää traktoria? Kuka pelästyy hätäkakkaan asti kun kengittäjä tai eläinlääkäri tulee talliin? Ei ainakaan vanha matte! Matte huom.
Matella on ollut vaikeuksia oikean laukan kanssa vaikka se oli välillä jo ihan kunnossa ja jopa työstettävissä. Nyt minä en sitä paljon viitsi maneesissa nostaa kun se tuntuu hankalalta ja maten ährääminen minun selässä epämukavalta. Maastossa minä nostan kyllä ongelmitta sen laukan, jota kulloinkin pyydetään ja voin vaikka kootakin laukkaa vähäsen jos asia kyllin kauniisti minulle esitetään. Maneesissa en viitsi kun ei siellä ole niin hauskaa tehdä hommia. Matte alkaa olla vähän jäljillä kun se on tuuminut, että tehtäisiin vaihteeksi harjoituksia pellolla.
Tänään oli kiva kirpakka pakkanen ja me leikittiin ja riehuttiin aika paljon tarhassa Kenttiksen kanssa. Esitettiin vähän oritemppuja ja noustiin pystyyn ja nipisteltiin toisiamme ja pukiteltiin ja laukkailtiin eestaas. Se on sitä hevosen leikkiä.
Minulla lähtee jo vähän talvikarvaa ja minä haluan, että minun päätä ja jalkoja ja rintaa harjataan oikein kunnolla. Päätä ja jalkoja siksi, että niissä minulla on täysi talvikarva, jonka lähteminen kutittaa. Rinnan harjaaminen on muuten vaan mukavaa. Kaikkein eniten minä tykkään korvien rapsuttelusta.
Tässä kuvassa minä kerron Kenttikselle, kuinka sen pitää olla.
Katsokaa, kuinka se väistää meitsiä! Meitsi on kunkku!
Kuvaaja ja © Janne Miettinen
En tiedä, tehdäänkö minusta nyt sitten estehevosta, mutta meillä on satunnaisten maastoesteiden ylityksen lisäksi ollut kerran viikossa estetreenit. Tarvinneeko sanoakaan, että minä olen esteissä hurjan hyvä. Heti ekoissa treeneissä hyppäsin hienosti pienet ristikot ja pystyt ja olisin jatkanut suoraan okserille, mutta matte kielsi! Onneksi se sai ulkopuolista rohkaisua ja me hypättiin sitten kuitenkin se okseri. Ei se ollut kuin 70-senttinen, mutta maten asenteesta päätellen kyseessä oli vähintään Himalajan ylitys! Matte on välillä kummallisen arka. Onneksi minä olen rohkea!
Vai rohkea! Kuka se aina maastossa yrittää jättäytyä jälkeen eikä meinaa uskaltaa olla kärkihevosena ollenkaan? Kuka säikkyy, kun koira rapisee puskassa? Kuka pelkää lumitöitä tekevää traktoria? Kuka pelästyy hätäkakkaan asti kun kengittäjä tai eläinlääkäri tulee talliin? Ei ainakaan vanha matte! Matte huom.
Matella on ollut vaikeuksia oikean laukan kanssa vaikka se oli välillä jo ihan kunnossa ja jopa työstettävissä. Nyt minä en sitä paljon viitsi maneesissa nostaa kun se tuntuu hankalalta ja maten ährääminen minun selässä epämukavalta. Maastossa minä nostan kyllä ongelmitta sen laukan, jota kulloinkin pyydetään ja voin vaikka kootakin laukkaa vähäsen jos asia kyllin kauniisti minulle esitetään. Maneesissa en viitsi kun ei siellä ole niin hauskaa tehdä hommia. Matte alkaa olla vähän jäljillä kun se on tuuminut, että tehtäisiin vaihteeksi harjoituksia pellolla.
Tänään oli kiva kirpakka pakkanen ja me leikittiin ja riehuttiin aika paljon tarhassa Kenttiksen kanssa. Esitettiin vähän oritemppuja ja noustiin pystyyn ja nipisteltiin toisiamme ja pukiteltiin ja laukkailtiin eestaas. Se on sitä hevosen leikkiä.
Minulla lähtee jo vähän talvikarvaa ja minä haluan, että minun päätä ja jalkoja ja rintaa harjataan oikein kunnolla. Päätä ja jalkoja siksi, että niissä minulla on täysi talvikarva, jonka lähteminen kutittaa. Rinnan harjaaminen on muuten vaan mukavaa. Kaikkein eniten minä tykkään korvien rapsuttelusta.
Tässä kuvassa minä kerron Kenttikselle, kuinka sen pitää olla.
Katsokaa, kuinka se väistää meitsiä! Meitsi on kunkku!
Kuvaaja ja © Janne Miettinen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)