maanantaina, lokakuuta 17, 2011

Kyntöruuna

Nyt se matte yht'äkkiä keksi, että minusta tehdään vetohevonen. Olen harjoitellut ohjasajoa viimeksi  joskus kolmivuotiaana, eikä se silloinkaan ollut minun lempihommiani. Matte arveli, että viisi vuotta on ollut kylliksi aikaa sulatella asioita ja että nyt on hyvä sauma jatkaa ajoharjoituksia, kun omalta tallilta löytyy asiantuntevaa opetusta.

Eilen me sitten mentiin kentälle harjoittelemaan. Minä olin vain riimussa eikä matte välittänyt minusta ollenkaan vaan tarkkaili vain, kun minun tallikaveria ohjasajettiin. Minä katselin kanssa sitä ajamista vähän aikaa, mutta sitten minua alkoi kyllästyttää. Mökötin vähän, mutta sillä ei ollut toivottua vaikutusta. Sitten tönin pikkuisen mattea turvalla, että joko voitaisiin tehdä jotain, mutta matte vaan hyssytti ja käski minun katsoa kuinka se tamma hoitaa homman. Silloin minua otti päähän niin pirusti, että menin maten ja ohjasajovaljakon väliin seisomaan niin, että maten oli pakko huomata minut. Ei se silti oikein huomannut vaan minun piti siirtyä sivuun. Se tamma oikein pröystäili taidoillaan ja kokosi laukkaakin eikä kukaan välittänyt minusta. Voi kurjuus.

Pahempaa oli luvassa: matte meni harjoittelemaan sen tamman kanssa ja minä jouduin kentän toiseen päähän tamman emännän kanssa tekemään muita juttuja. Olisin ollut jo ihan valmis ohjasajoon, mutta minun ei annettu tehdä sitä vaan matte vaan tamman kanssa kokeili käännöksiä, pysähtymisiä ja siirtymisiä eri askellajien välillä.

Vihdoin ja viimein pääsin sentään tulemaan maten luo. Seisoin kauniisti paikoillani kun tammalta riisuttiin valjaat ja ne laitettiin minun selkään. Sitten meinasin tulla jo vähän kärsimättömäksi ja tönin tammalta riisuttuja suitsia että tahdon ne kanssa ja vähän vikkelästi. Sainkin suitset päähäni ja sitten matte käveli minun edellä ja tamman emäntä minun takana tai sivulla ohjien kanssa. Tamma joutui jäämään ihan itsekseen kun molemmat naiset puuhasivat minun kanssa.

Minulla meinasi olla vähän jännät paikat kun en ihan heti muistanut, miten ohjasajaessa oikein ollaan. Onneksi sain harjoitella ensin maten perässä ja sitten vielä tamman emännän kanssa kahdestaan ennen kuin kokeiltiin vain maten kanssa. Matella on nimittäin vielä vähemmän ohjasajokokemusta kuin minulla. 

Tamman emäntä kehui minua nopeaksi oppimaan ja lopuksi me harjoiteltiin vielä vähän kaksistaan maten kanssa niin, että tamman emäntä antoi tarvittaessa ohjeita. Minä aloin olla jo oikein hyvä, mutta matte oli aika epävarma ja se meinasi sotkeutua niihin ajo-ohjiin. Minä jouduin sitten kertomaan sille, että miten tässä hommassa pitää olla ja matte skarppasikin vähän ja minä pääsin vielä esittelemään asettumista ja taipumista ravivolteilla. Aika hyvin melkein ensikertalaiselta, sanoisin. 

Oikein puhisin tyytyväisyyttä kun lopetettiin ja valjaat riisuttiin. Huomenna meillä on maten kanssa western-tunti ja minä joudun tietenkin taas opettamaan mattea. Kyllä tässä saa yksi hevonen aika monena olla.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aww... Kyllä niistä hepoista riittää iriemua yhtälailla kuin omistajistakin :)

M kirjoitti...

Kyllä.

Olen hiljattain huomannut, että kateus on ruunan kohdalla erittäin toimiva motivaattori. Kun teen sen nähden jotain muiden hevosten kanssa, se aivan puhkuu intoa päästä töihin ja esittelemään osaamistaan.