Hevosvoimia
Joitakin aikoja sitten luin jostain akkainlehdestä islanninhevosihmisen haastattelun. Siinä tämä immeinen loihe lausumaan notta issikka on hevosten Ferrari. Kyllä purskahti kahvit lehdelle. Totta kai jokaisen hevosharrastajan ja varsinkin kasvattajan mielestä oma rotu on juuri se paras, mutta että islanninhevonen olisi Ferrari... Tahatonta huumoria varmaan.
Islanninhevonen on hassunnäköinen karvapallo, joka toisinaan saattaa kulkea yllättävän lujaa. Jos issikka olisi auto, se olisi kupla.
Hevosten Ferrari on amerikanravuri. Tyylikäs, linjakas, nopea.
Englantilainen täysiverinen on joku urheiluauto myös. Maailman nopeimmasta hevosrodusta puhuttaessa kyseeseen voisi tulla McLaren, joka sekin on brittivalmisteinen.
Arabi on Aston Martin, tuo urheiluautoista tyylikkäin. Varsinkin vanhemmat mallit viehättävät silmää.
Suomenhevonen on Jeep-maastoauto, joka kulkee mistä vain ja on tasainen, luotettava ja lisäksi hyvännäköinen.
Puoliverinen on Lada tai BMW. Koska puoliverisiä on monen sorttisia, niin rumia kuin kauniita, toimivia ja maanantaikappaleita, täytyy niiden kaltaisia autojakin olla useampia. Ladassa on Ladan tyyppiviat, samoin puoliverisissä. Toisaalta Lada kulkee joka säässä toisin kuin pv. Jos BMW:n ratissa usein on mulkku, löytyy pv:n ohjaksista sen naispuolinen vastine (tämä koskee ainoastaan hevosharrastajia eli pahamaineisia tätiratsastajia, ammattilaiset ovat - toivottavasti - sitten asia erikseen).
Keskikoinen ja keskipainoinen hevonen kertoo elämästään keskinkertaisella omistajalla
maanantaina, toukokuuta 28, 2007
torstaina, toukokuuta 24, 2007
Viänt ja kiänt
Huonoin ratsastus pitkästä aikaa tänään. Ori oli vain tarhaillut ja laiduntanut eilisen päivän mikä lienee osasyynä ei-niin-huippusuoritukseen. Hevonen on kuitenkin tuosta alkukeväästä rauhoittunut niin paljon, että ajattelin ettei se tarvitse höyryjä päästelevää maastolenkkiä ennen kenttätyöskentelyä.
Alkuverryttely ja -taivuttelu sujuikin oikein mallikkaasti, mutta sitten Orin näköpiiriin ilmestyi naapurin äijä pellollaan kävelemässä. Kun siellä pellolla ei normaalisti ole ihmisiä, oli Orin mielestä kyseessä vähintään hevosia syövä hirviö, joka tulee tänne ihan justiinsa. Hevonen tänttäröi, tuijotti peltoon silmät ja sieraimet suurina ja yritti kiihdyttää vauhtia aina kentän pelottavan pellon puoleisella pitkällä sivulla.
Yritin siinä sitten pitää pollen puuhassa ja saada sen rentoutumaan mikä kotvan kuluttua onnistuikin. On edelleen ihmeenomaista ratsastaa "ajatuksen voimalla" eli ilman mitään varsinaisia apuja. Minä vain ajattelen ja Ori toteuttaa. Tietysti hevonen reagoi kehoni antamiin pieniin merkkeihin, mutta tuntuu aivan kuin homma toimisi ajatuksen voimalla.
Orin leipälaji on peruuttaminen. Se johtuu varmaankin siitä, että se on koko pienen ikänsä joutunut heti rivakasti peruuttamaan kun on tehnyt jotain ei-toivottua (kuten huudellut tammoille vaikka on töissä tai yrittänyt ryysiä liian lähelle taluttajaa). Tänään harjoiteltiin muutaman kerran sliding stopin esiastetta eli pysähdyksestä suoraan muutama askel rivakasti taaksepäin. Siitä se lähtee.
Ori on myös todella hyvä hidastamaan tahtia ja siirtymään "alaspäin" eli laukasta raviin ja ravista tai jogista käyntiin ja tietenkin myös pysähdykseen. Perusluonteeltaan laiskan hevosen kanssa on ainakin turvallista harjoitella.
Westernissä hevosen tulee olla erittäin rauhallinen mutta kuitenkin eteenpäinpyrkivä ja valmiina pyynnöstä räjähtämään nopeaan mutta hallittuun laukkaan (erityisesti reining-hevoset). Orista voisi olla reiningiin, arvelee tällainen maallikko. Toisaalta oreille on luonnollista paimentaa tammojaan, joten saattaisi siitä olla cutting-hevoseksikin.
Muuli on selvästi cutting-painotteinen: se pitää itsenäisestä suorittamisesta ja sen suosikkihommaa ratsastajan kanssa on koota ja ajaa hevosia.

Huomaa muulin taaksepäin kääntynyt korva: tässä keskitytään!
Huonoin ratsastus pitkästä aikaa tänään. Ori oli vain tarhaillut ja laiduntanut eilisen päivän mikä lienee osasyynä ei-niin-huippusuoritukseen. Hevonen on kuitenkin tuosta alkukeväästä rauhoittunut niin paljon, että ajattelin ettei se tarvitse höyryjä päästelevää maastolenkkiä ennen kenttätyöskentelyä.
Alkuverryttely ja -taivuttelu sujuikin oikein mallikkaasti, mutta sitten Orin näköpiiriin ilmestyi naapurin äijä pellollaan kävelemässä. Kun siellä pellolla ei normaalisti ole ihmisiä, oli Orin mielestä kyseessä vähintään hevosia syövä hirviö, joka tulee tänne ihan justiinsa. Hevonen tänttäröi, tuijotti peltoon silmät ja sieraimet suurina ja yritti kiihdyttää vauhtia aina kentän pelottavan pellon puoleisella pitkällä sivulla.
Yritin siinä sitten pitää pollen puuhassa ja saada sen rentoutumaan mikä kotvan kuluttua onnistuikin. On edelleen ihmeenomaista ratsastaa "ajatuksen voimalla" eli ilman mitään varsinaisia apuja. Minä vain ajattelen ja Ori toteuttaa. Tietysti hevonen reagoi kehoni antamiin pieniin merkkeihin, mutta tuntuu aivan kuin homma toimisi ajatuksen voimalla.
Orin leipälaji on peruuttaminen. Se johtuu varmaankin siitä, että se on koko pienen ikänsä joutunut heti rivakasti peruuttamaan kun on tehnyt jotain ei-toivottua (kuten huudellut tammoille vaikka on töissä tai yrittänyt ryysiä liian lähelle taluttajaa). Tänään harjoiteltiin muutaman kerran sliding stopin esiastetta eli pysähdyksestä suoraan muutama askel rivakasti taaksepäin. Siitä se lähtee.
Ori on myös todella hyvä hidastamaan tahtia ja siirtymään "alaspäin" eli laukasta raviin ja ravista tai jogista käyntiin ja tietenkin myös pysähdykseen. Perusluonteeltaan laiskan hevosen kanssa on ainakin turvallista harjoitella.
Westernissä hevosen tulee olla erittäin rauhallinen mutta kuitenkin eteenpäinpyrkivä ja valmiina pyynnöstä räjähtämään nopeaan mutta hallittuun laukkaan (erityisesti reining-hevoset). Orista voisi olla reiningiin, arvelee tällainen maallikko. Toisaalta oreille on luonnollista paimentaa tammojaan, joten saattaisi siitä olla cutting-hevoseksikin.
Muuli on selvästi cutting-painotteinen: se pitää itsenäisestä suorittamisesta ja sen suosikkihommaa ratsastajan kanssa on koota ja ajaa hevosia.

Huomaa muulin taaksepäin kääntynyt korva: tässä keskitytään!
maanantaina, toukokuuta 21, 2007
Pallo on pyöreä
Näyttää joka niemeennotkoonsaarelmaan nousevan pyöröaitauksia nykyään. Periaatteessa kannustan aina kun ihmiset haluavat oppia tuntemaan ja käsittelemään hevosiaan entistä paremmin, turvallisemmin ja pehmeämmin menetelmin. Pyöröaitaus ei vain ole mikään patenttiratkaisu vaan pahimmassa tapauksessa jopa surmanloukku - ihmiselle.
Minä en ole ammattimainen hevosten korjaaja mutta kotitarpeiksi on tullut hommaa tehtyä ja osa asioista on kantapään kautta opittua. Pyöröaitauksessa en ole vaaraan joutunut mutta ainoastaan siitä syystä, että olen jo alkujaan kieltäytynyt pyöröaitausharjoittelusta vaarallisiksi katsomieni hevosten kanssa.
Jos otetaan kokematon omistaja ja ihmiselle vaarallinen hevonen ja laitetaan ne keskenään pyöröön, voi lopputulos olla hengetön tai ainakin pahasti loukkaantunut omistaja. Pyöröaitauksessa on tiedettävä mitä tekee, miksi tekee ja milloin tekee. Paine on osattava poistaa oikealla hetkellä. On kyettävä vuorovaikutukseen hevosen kanssa. Jos on hiukankin epävarma hevosestaan, pyöröaitaukseen ei pidä lähteä. Siellä ihmisen on hallittava tilanne.
Suurin osa hevosista on toki varsin lupsakoita yksilöitä, joille pyöröaitaukseen joutuminen ei merkitse sen kummempaa. Jos hevonen saa siellä tutkia paikkaa ja vähän köpsötellä se ei tee kenellekään haittaa. Turha on silti kuvitella lähtevänsä yhden näkemänsä pyöröaitauskoulutuksen perusteella "parantamaan" sitä tallin vihaisinta hevosta.
Jos lh, pyöröaitauskoulutus ja "narunpyöritys" tosiaan kiinnostavat, on oppi turvallisinta hakea asiantuntijalta. Sopivan ja luotettavan asiantuntijan valintaa käsittelemme sitten seuraavassa kirjoituksessa...
Näyttää joka niemeennotkoonsaarelmaan nousevan pyöröaitauksia nykyään. Periaatteessa kannustan aina kun ihmiset haluavat oppia tuntemaan ja käsittelemään hevosiaan entistä paremmin, turvallisemmin ja pehmeämmin menetelmin. Pyöröaitaus ei vain ole mikään patenttiratkaisu vaan pahimmassa tapauksessa jopa surmanloukku - ihmiselle.
Minä en ole ammattimainen hevosten korjaaja mutta kotitarpeiksi on tullut hommaa tehtyä ja osa asioista on kantapään kautta opittua. Pyöröaitauksessa en ole vaaraan joutunut mutta ainoastaan siitä syystä, että olen jo alkujaan kieltäytynyt pyöröaitausharjoittelusta vaarallisiksi katsomieni hevosten kanssa.
Jos otetaan kokematon omistaja ja ihmiselle vaarallinen hevonen ja laitetaan ne keskenään pyöröön, voi lopputulos olla hengetön tai ainakin pahasti loukkaantunut omistaja. Pyöröaitauksessa on tiedettävä mitä tekee, miksi tekee ja milloin tekee. Paine on osattava poistaa oikealla hetkellä. On kyettävä vuorovaikutukseen hevosen kanssa. Jos on hiukankin epävarma hevosestaan, pyöröaitaukseen ei pidä lähteä. Siellä ihmisen on hallittava tilanne.
Suurin osa hevosista on toki varsin lupsakoita yksilöitä, joille pyöröaitaukseen joutuminen ei merkitse sen kummempaa. Jos hevonen saa siellä tutkia paikkaa ja vähän köpsötellä se ei tee kenellekään haittaa. Turha on silti kuvitella lähtevänsä yhden näkemänsä pyöröaitauskoulutuksen perusteella "parantamaan" sitä tallin vihaisinta hevosta.
Jos lh, pyöröaitauskoulutus ja "narunpyöritys" tosiaan kiinnostavat, on oppi turvallisinta hakea asiantuntijalta. Sopivan ja luotettavan asiantuntijan valintaa käsittelemme sitten seuraavassa kirjoituksessa...
sunnuntaina, toukokuuta 20, 2007
Ei oppi ojaan kaada
Lauantaina olin heposeni kanssa tunnilla. Kerrassaan hyödyllistä saada ulkopuoliselta kommentteja ja neuvoja omaa ratsastusta koskien. Minun pitää katsoa eteenpäin eikä sinne elukan niskaan ja unohtaa se kirottu ulko-ohjan tuki, joka on jäänne enkkuratsastusajoiltani ja johon yhä edelleen hätääntyessäni automaattisesti turvaudun.
Pikkuori on hyvä oppilas: se on aina kuulolla ja yrittää tosissaan. Hevosta ei voi syyttää ratsastajan vajavaisista taidoista. Pikkuhiljaa yhteisymmärrys alkoi löytyä ja askellajin vaihdot, peruutukset ja voltit toimivat ilman silminnähtäviä apuja. Takajalat polkivat tarmokkaasti ja kaula oli "sairaan mageesti" kaarella. Liike lähti niin tasan oikein takaa eteenpäin että oli opettajallakin ihmettelemistä (ihmetyksen aiheena hevosen alkuopetuksen laatu ja ikään nähden loistava tasapaino ja liikkeet). Olin oikein ylpeä mutten itsestäni vaan hevosesta. Se tulee vasta neljä ja on ihan superhuippuhyvä.
Surukseni huomasin, että Orin korkkiruuvikiharaiset harja- ja häntäjouhet irtoavat tänäkin keväänä. Olihan se odotettavissa kun jouhien pitäisi jäädä pysyvästi vasta kuusivuotiaille mutta kun Ori on ollut tukassaan niin nätti. Enää pari vuotta niin minulla on satuhevonen, luonnollisen kokoinen My Little Pony. Vielä kun saisi siihen pinkin sävyn.

Minä olin taas maten kanssa sellaisella tunnilla ja veljet että oli rankkaa. Matte istui satulassa ihan vinossa ja jotain se teki sisäpohkeella ja sisäohjasta se veteli niin että minulla meinasi suupieli venyä. Lopulta tajusin, että se tahtoi minut ympyrälle sillä lailla kaula kaarella ja pää vähän sisäänpäin tepsuttamaan. En oikein ymmärrä miksei se sitä heti sanonut kun ei se ollut tuon vaikeampi juttu. Minä olin ihan kiltisti kuulolla koko ajan.
Vasempaan suuntaan se ympyrä meni jo alusta asti tosi hienosti ja Opettaja sanoi, että minulle tämä suunta on selvästi helpompi. Siinä se oli ihan väärässä: minulle oikea suunta on vähän helpompi kuin vasen vaikka kuljen tosi hyvin molempiin suuntiin aina. Oikea vaan on maten huono suunta enkä aina meinaa saada tolkkua mitä se siellä selässä oikein yrittää.
Suoralla ja ympyrää loivemmissa kaarteissa matte on parempi kun silloin se ei roiku minun suupielessä vaan antaa minun vaan mennä. Minä osaan tosi hienosti kuunnella mattea silloin enkä tarvitse ohjilla tai pohkeilla mitään merkkejä. Minä osaan pysähtyä ja peruuttaakin ilman että matte kiskoo ohjista! Minä olen hirmu taitava mutta matte on aika huono ja selvästi tarvitsee noita tunteja, jossa sille kerrotaan miten siellä minun selässä pitää olla.
Onneksi Opettaja ei enää puhunut mitään kisoista kun matte menee niin vaikeaksi niistä. Minua sellaiset kisat kyllä kiinnostaisivat kun niissä näkisi varmaan paljon tammoja mutta matte sanoi, etten minä kumminkaan saisi niille huudella enkä oikeastaan edes katsella niitä kun minun pitäisi Keskittyä Suoritukseen. Minä voin kyllä ihan hyvin samalla keskittyä ja välillä vaan vilkaista että missä ne tammat on ja samalla haistella niiden jättämiä kakkakasoja.
Laitumella minä aina merkitsen ne tammojen kakat, varsinkin jos joku on kiimassa. Matte sanoi, että koirat vaan merkitsevät niin, että vähän väliä pissaavat vähän, mutten minä mattea kuuntele kun ei se taida hevosista oikein mitään ymmärtää.
Lauantaina olin heposeni kanssa tunnilla. Kerrassaan hyödyllistä saada ulkopuoliselta kommentteja ja neuvoja omaa ratsastusta koskien. Minun pitää katsoa eteenpäin eikä sinne elukan niskaan ja unohtaa se kirottu ulko-ohjan tuki, joka on jäänne enkkuratsastusajoiltani ja johon yhä edelleen hätääntyessäni automaattisesti turvaudun.
Pikkuori on hyvä oppilas: se on aina kuulolla ja yrittää tosissaan. Hevosta ei voi syyttää ratsastajan vajavaisista taidoista. Pikkuhiljaa yhteisymmärrys alkoi löytyä ja askellajin vaihdot, peruutukset ja voltit toimivat ilman silminnähtäviä apuja. Takajalat polkivat tarmokkaasti ja kaula oli "sairaan mageesti" kaarella. Liike lähti niin tasan oikein takaa eteenpäin että oli opettajallakin ihmettelemistä (ihmetyksen aiheena hevosen alkuopetuksen laatu ja ikään nähden loistava tasapaino ja liikkeet). Olin oikein ylpeä mutten itsestäni vaan hevosesta. Se tulee vasta neljä ja on ihan superhuippuhyvä.
Surukseni huomasin, että Orin korkkiruuvikiharaiset harja- ja häntäjouhet irtoavat tänäkin keväänä. Olihan se odotettavissa kun jouhien pitäisi jäädä pysyvästi vasta kuusivuotiaille mutta kun Ori on ollut tukassaan niin nätti. Enää pari vuotta niin minulla on satuhevonen, luonnollisen kokoinen My Little Pony. Vielä kun saisi siihen pinkin sävyn.

Minä olin taas maten kanssa sellaisella tunnilla ja veljet että oli rankkaa. Matte istui satulassa ihan vinossa ja jotain se teki sisäpohkeella ja sisäohjasta se veteli niin että minulla meinasi suupieli venyä. Lopulta tajusin, että se tahtoi minut ympyrälle sillä lailla kaula kaarella ja pää vähän sisäänpäin tepsuttamaan. En oikein ymmärrä miksei se sitä heti sanonut kun ei se ollut tuon vaikeampi juttu. Minä olin ihan kiltisti kuulolla koko ajan.
Vasempaan suuntaan se ympyrä meni jo alusta asti tosi hienosti ja Opettaja sanoi, että minulle tämä suunta on selvästi helpompi. Siinä se oli ihan väärässä: minulle oikea suunta on vähän helpompi kuin vasen vaikka kuljen tosi hyvin molempiin suuntiin aina. Oikea vaan on maten huono suunta enkä aina meinaa saada tolkkua mitä se siellä selässä oikein yrittää.
Suoralla ja ympyrää loivemmissa kaarteissa matte on parempi kun silloin se ei roiku minun suupielessä vaan antaa minun vaan mennä. Minä osaan tosi hienosti kuunnella mattea silloin enkä tarvitse ohjilla tai pohkeilla mitään merkkejä. Minä osaan pysähtyä ja peruuttaakin ilman että matte kiskoo ohjista! Minä olen hirmu taitava mutta matte on aika huono ja selvästi tarvitsee noita tunteja, jossa sille kerrotaan miten siellä minun selässä pitää olla.
Onneksi Opettaja ei enää puhunut mitään kisoista kun matte menee niin vaikeaksi niistä. Minua sellaiset kisat kyllä kiinnostaisivat kun niissä näkisi varmaan paljon tammoja mutta matte sanoi, etten minä kumminkaan saisi niille huudella enkä oikeastaan edes katsella niitä kun minun pitäisi Keskittyä Suoritukseen. Minä voin kyllä ihan hyvin samalla keskittyä ja välillä vaan vilkaista että missä ne tammat on ja samalla haistella niiden jättämiä kakkakasoja.
Laitumella minä aina merkitsen ne tammojen kakat, varsinkin jos joku on kiimassa. Matte sanoi, että koirat vaan merkitsevät niin, että vähän väliä pissaavat vähän, mutten minä mattea kuuntele kun ei se taida hevosista oikein mitään ymmärtää.
keskiviikkona, toukokuuta 16, 2007
Lihomisesta ja huippuyksilöistä
Olen tässä pitkin kevättä ihastellut Orin lisääntynyttä orimaisuutta (eli kasvanutta lihasmassaa ja entistä tuhdimpaa kaulaa) ja samalla ollut tyytyväinen sen sutjakkaan olemukseen. Muutama päivä poissa tallilta ja katso! Orilla selvä alkava heinämaha. Miten voi olla muutamassa päivässä? Liikuntaa tässä on kyllä ollut muutenkin tarkoitus lisätä ja kesäkuun alkupuolella poika joutuu taas oikeaan treeniin kun itse herra Valmentaja saapuu Suomeen eli eiköhän tuo pian hoikistu. Ori on kyllä luonnostaan sen mallinen (lyhyt ja töpäkkä) että heti jos kylkiluut eivät paista niin alan epäillä, että se on liian lihava.
Muutaman tunnin päivittäinen laidunnus lienee syynä äijän lisääntyneeseen massaan, kevään uusi ruoho on vahvaa tavaraa. Ilmeisesti se on saanut lisäksi heinää entiseen malliin kun on päässyt vähän pulskistumaan... Kaikki hevoset ovat ns. hyvässä lihassa kun on ollut niin hemmetin laadukasta esikuivattua heinää koko talven. Nyt onkin täytynyt alkaa syöttää osaksi ylivuotista (viimekesäistä kun ei saa enää mistään) kuivaa heinää kun saavat jo melkoisesti energiaa laidunruohosta.
Valmentajasta vielä sen verran, että siinä on oikea ihmemies. Hän voisi olla lähes yhtä tunnettu ja arvostettu kuin Monty Roberts jos hän A) markkinoisi itseään paremmin ja B) puhuisi jotakin tunnistettavaa kieltä. Valmentajan ammattitaito on niin rautainen ettei Suomessa eikä luultavasti koko Euroopassa kukaan pääse lähellekään. Hänen käsiensä kautta kulkee vuosittain useampi sata varsaa ja nuorta hevosta joiden lisäksi Valmentaja kouluttaa ongelmahevosia. Suomeen hän tulee lähinnä lomailemaan, täällä työtahti on sen verran leppoisa.
On aina yhtä hienoa saada seurata todellisen ammattilaisen hevosen käsittelyä. Valmentaja tietää tasan tarkkaan kuinka paljon painetta kukin hevosyksilö kestää, miten rohkaista arkaa hevosta ja miten saada kuspäisempi yksilö toimimaan hyvässä yhteistyössä ihmisen kanssa. Tämä kaikki tapahtuu luonnollisesti ilman väkivaltaa.
Pakko päästä vielä brassailemaan sen verran, että Valmentaja todella pitää Pikkuorista. Viime kesänä hän sanoi silloin kolmivuotiaan Orin olevan koulutuksessaan sillä tasolla kuin keskiverto quarter-hevonen viisivuotiaana. Mukavan luonteensa, hyvän rakenteensa ja yhteistyöhalukkuutensa lisäksi Pikkuorini on siis myös tolkuttoman nopea oppimaan! Minulle Ori on oikeastaan ihan liian hyvä ja väliin tunnen syyllisyyttä kun käytän sitä lähinnä vain leppoisaan maastoiluun. Jos minä tänä kesänä käyttäisin tilaisuuden hyväkseni ja opiskelisin juttuja yhdessä Orin kanssa. Yhteisen kielen puute Valmentajan kanssa vain rassaa todella. Miten voi olla mahdollista ettei joku puhu englantia?
Olen tässä pitkin kevättä ihastellut Orin lisääntynyttä orimaisuutta (eli kasvanutta lihasmassaa ja entistä tuhdimpaa kaulaa) ja samalla ollut tyytyväinen sen sutjakkaan olemukseen. Muutama päivä poissa tallilta ja katso! Orilla selvä alkava heinämaha. Miten voi olla muutamassa päivässä? Liikuntaa tässä on kyllä ollut muutenkin tarkoitus lisätä ja kesäkuun alkupuolella poika joutuu taas oikeaan treeniin kun itse herra Valmentaja saapuu Suomeen eli eiköhän tuo pian hoikistu. Ori on kyllä luonnostaan sen mallinen (lyhyt ja töpäkkä) että heti jos kylkiluut eivät paista niin alan epäillä, että se on liian lihava.
Muutaman tunnin päivittäinen laidunnus lienee syynä äijän lisääntyneeseen massaan, kevään uusi ruoho on vahvaa tavaraa. Ilmeisesti se on saanut lisäksi heinää entiseen malliin kun on päässyt vähän pulskistumaan... Kaikki hevoset ovat ns. hyvässä lihassa kun on ollut niin hemmetin laadukasta esikuivattua heinää koko talven. Nyt onkin täytynyt alkaa syöttää osaksi ylivuotista (viimekesäistä kun ei saa enää mistään) kuivaa heinää kun saavat jo melkoisesti energiaa laidunruohosta.
Valmentajasta vielä sen verran, että siinä on oikea ihmemies. Hän voisi olla lähes yhtä tunnettu ja arvostettu kuin Monty Roberts jos hän A) markkinoisi itseään paremmin ja B) puhuisi jotakin tunnistettavaa kieltä. Valmentajan ammattitaito on niin rautainen ettei Suomessa eikä luultavasti koko Euroopassa kukaan pääse lähellekään. Hänen käsiensä kautta kulkee vuosittain useampi sata varsaa ja nuorta hevosta joiden lisäksi Valmentaja kouluttaa ongelmahevosia. Suomeen hän tulee lähinnä lomailemaan, täällä työtahti on sen verran leppoisa.
On aina yhtä hienoa saada seurata todellisen ammattilaisen hevosen käsittelyä. Valmentaja tietää tasan tarkkaan kuinka paljon painetta kukin hevosyksilö kestää, miten rohkaista arkaa hevosta ja miten saada kuspäisempi yksilö toimimaan hyvässä yhteistyössä ihmisen kanssa. Tämä kaikki tapahtuu luonnollisesti ilman väkivaltaa.
Pakko päästä vielä brassailemaan sen verran, että Valmentaja todella pitää Pikkuorista. Viime kesänä hän sanoi silloin kolmivuotiaan Orin olevan koulutuksessaan sillä tasolla kuin keskiverto quarter-hevonen viisivuotiaana. Mukavan luonteensa, hyvän rakenteensa ja yhteistyöhalukkuutensa lisäksi Pikkuorini on siis myös tolkuttoman nopea oppimaan! Minulle Ori on oikeastaan ihan liian hyvä ja väliin tunnen syyllisyyttä kun käytän sitä lähinnä vain leppoisaan maastoiluun. Jos minä tänä kesänä käyttäisin tilaisuuden hyväkseni ja opiskelisin juttuja yhdessä Orin kanssa. Yhteisen kielen puute Valmentajan kanssa vain rassaa todella. Miten voi olla mahdollista ettei joku puhu englantia?
lauantaina, toukokuuta 12, 2007
Arvon lukijaa alkanee ylistyslauluni kyllästyttää, mutta Ori nyt vaan on niin upea. Eilen olimme naapurin harjoitusradalla päästelemässä vähän höyryjä kun edellisestä ratsastuksesta oli vierähtänyt aikaa. Ori on kyllä liikuttanut itseään laitumella ja lisäksi olen juoksuttanut sitä sekä liinassa että irtona. Ratsastus on kuitenkin eri asia ja Ori täpinässä välittömästi kun satulan näki.
Harjailin ja satuloin kaikessa rauhassa. Välillä piti ohjata herra omalle paikalleen seisomaan, se kun yritti malttamattomuuttaan pyöriä paikoillaan. Onneksi Muulin Isäntä oli paikalla kun ratsauduin, muuten olisin varmaan vieläkin pihalla pyörittämässä Oria, jotta se seisoisi paikoillaan. Selkään päästyäni pysyi Ori niin nätisti yhdessä pisteessä ja oli samalla innokas liikkeeseen, että alkuun tuli vain peruutusta. Reilusti ohjaa ja maiskutusta niin päästiin eteenkin päin ja samaa vauhtia radalle asti. Matkalla Ori ehti puhista muovituolille ja kompressorille vain muutamia mainitakseni.
Kun rata tuli näkyviin, pysähtyi ori siihen paikkaan. Siellä näkyi liikettä! Siellä oli poni! Ja ponilla kärryt perässä! Kamalaa! Ratsastin siinä odotellessani Orin rauhoittumista pellolla voltteja ja taivuttelin vähäsen. Kiinnostus poniin vaikutti ehtymättömältä ja Oriin keskittyminen oli nollassa (näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt tehdä jotain vaativampaa, johon hevosen olisi ollut pakko keskittyä). Lähdimme sitten radalle päin ja poni hölkötteli sieltä jo poispäin, suoraan kohti. Kamalaa! Pysäytin Orin ja seurasimme kun poni ohjastajineen ohitti meidät metrin-parin päästä. Vaihdoin pari sanaa ajajan kanssa, hän varoitteli radalla pötköttävästä kyystä.
Radalla sitten ravattiin ja tehtiin muutama siirtymä käyntiin ja pari pysähdystä kun halusin varmistaa, että Ori on kuulolla ja jarrut löytyvät. Ikinä se ei ole käsistä lähtenyt mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Sitten eikun reipasta ravia ja tarmokasta laukkaa. Ihana hevonen: laukan saa päälle ja pois kuin napista painamalla. Laukan lyhennys tuntui aivan upealta: hevonen kokosi itsensä ja takajalat polkivat todella hyvin alle samalla kun toinen korva sojotti minuun päin kysyen mitä seuraavaksi. Kun kättä työnsi eteenpäin, vauhti kiihtyi ja askel piteni mutta hevonen pysyi kaiken aikaa erittäin hyvin kuulolla.
Tallille palatessa alla oli tyytyväinen ja rento hevonen, joka pestessä ja harjatessa nuokkui puomilla ja lompsi rauhallisesti tarhaan syömään alkuillan heiniä. Kyytä emme reissullamme yhyttäneet.
Harjailin ja satuloin kaikessa rauhassa. Välillä piti ohjata herra omalle paikalleen seisomaan, se kun yritti malttamattomuuttaan pyöriä paikoillaan. Onneksi Muulin Isäntä oli paikalla kun ratsauduin, muuten olisin varmaan vieläkin pihalla pyörittämässä Oria, jotta se seisoisi paikoillaan. Selkään päästyäni pysyi Ori niin nätisti yhdessä pisteessä ja oli samalla innokas liikkeeseen, että alkuun tuli vain peruutusta. Reilusti ohjaa ja maiskutusta niin päästiin eteenkin päin ja samaa vauhtia radalle asti. Matkalla Ori ehti puhista muovituolille ja kompressorille vain muutamia mainitakseni.
Kun rata tuli näkyviin, pysähtyi ori siihen paikkaan. Siellä näkyi liikettä! Siellä oli poni! Ja ponilla kärryt perässä! Kamalaa! Ratsastin siinä odotellessani Orin rauhoittumista pellolla voltteja ja taivuttelin vähäsen. Kiinnostus poniin vaikutti ehtymättömältä ja Oriin keskittyminen oli nollassa (näin jälkeenpäin ajatellen olisi pitänyt tehdä jotain vaativampaa, johon hevosen olisi ollut pakko keskittyä). Lähdimme sitten radalle päin ja poni hölkötteli sieltä jo poispäin, suoraan kohti. Kamalaa! Pysäytin Orin ja seurasimme kun poni ohjastajineen ohitti meidät metrin-parin päästä. Vaihdoin pari sanaa ajajan kanssa, hän varoitteli radalla pötköttävästä kyystä.
Radalla sitten ravattiin ja tehtiin muutama siirtymä käyntiin ja pari pysähdystä kun halusin varmistaa, että Ori on kuulolla ja jarrut löytyvät. Ikinä se ei ole käsistä lähtenyt mutta kerta se olisi ensimmäinenkin. Sitten eikun reipasta ravia ja tarmokasta laukkaa. Ihana hevonen: laukan saa päälle ja pois kuin napista painamalla. Laukan lyhennys tuntui aivan upealta: hevonen kokosi itsensä ja takajalat polkivat todella hyvin alle samalla kun toinen korva sojotti minuun päin kysyen mitä seuraavaksi. Kun kättä työnsi eteenpäin, vauhti kiihtyi ja askel piteni mutta hevonen pysyi kaiken aikaa erittäin hyvin kuulolla.
Tallille palatessa alla oli tyytyväinen ja rento hevonen, joka pestessä ja harjatessa nuokkui puomilla ja lompsi rauhallisesti tarhaan syömään alkuillan heiniä. Kyytä emme reissullamme yhyttäneet.
maanantaina, toukokuuta 07, 2007
Ori taas äänessä
Että on mukavaa kun pääsen jo välillä laitumelle. Me päästään muulin kanssa aamuisin laitsalle kun tammat on vielä sisällä paitsi aina ei päästä kun ne tammat on jo välillä öitä ulkona. Laitumella me syödään ja juostaan ja minä varsinkin riehun aika paljon kun siellä on siihen paljon paremmin tilaa kuin tarhassa.
Minä pääsen hurjan kovaa ja välillä minä pukitan ja sitten minä pysähdyn ja keulin niin korkealle, että matte pelkää että kaadun taaksepäin. En minä koskaan kaadu, minulla on kamalan hyvä tasapaino. Sitten minä taas juoksen ja viskon takajalkoja ja nipistän vähän muulia, varsinkin jos se on jo antanut kiinni enkä minä vielä halua pois laitumelta.
Joskus minä tykkään juosta tosi kovaa ja onkin vähän keljua, että ratsastajan kanssa pitää yleensä mennä tosi rauhallisesti. Välillä matte antaa minun mennä vauhdikkaammin, mutta se on minusta niin outoa, että kuuntelen tosi tarkasti mattea silloin enkä mene yhtään kovempaa kuin matte haluaa. Pukittaa ei myöskään ratsastajan kanssa saa, ei vaikka olisi kuinka iloisella tuulella ja innoissaan tekemässä töitä.
Matte ihmettelee vähän sitä kun minä olen hirmu rohkea ylittämään puroja ja ojia ja kahlaan ja kiipeilen ja teen vaikka mitä. Minusta siinä ei ole mitään outoa mutta muuli kertoi että se ei yleensä suostu ollenkaan menemään puron yli jos minun matte ratsastaa sillä. Muuli oli vähän katkera siitä, että silloin matte läiskii sitä ohjasperillä ja kuitenkin täytyy sitten se puro ylittää vaikka taluttamalla jos ei muuten. Minun on vähän vaikea kuvitella mattea läiskimässä ohjilla kun matte on minun kanssa aina niin rauhallinen. Muuli väittää että matte joskus huutaakin ja kiroilee! Sitä en oikein uskoisi.
Kyllä minunkin täytyy maten kanssa joskus tehdä juttuja jotka eivät ole niin kamalan kivoja kuten vaikka mennä traikkuun tai takaisin tarhaan silloin kun ei yhtään huvittaisi, mutta kyllä minä silti aina menen. Matte kyllä arvelee, että minä saatan osoittaa mieltäni tulevaisuudessa joskus vähän rajumminkin kun olen sentään oriksi kasvamassa. Toistaiseksi meillä on maten kanssa aika hyvä yhteisymmärrys ja minusta on mukavinta tehdä aina niin kuin matte sanoo. Olen minä vähän sellainen mammanpoika.
Että on mukavaa kun pääsen jo välillä laitumelle. Me päästään muulin kanssa aamuisin laitsalle kun tammat on vielä sisällä paitsi aina ei päästä kun ne tammat on jo välillä öitä ulkona. Laitumella me syödään ja juostaan ja minä varsinkin riehun aika paljon kun siellä on siihen paljon paremmin tilaa kuin tarhassa.
Minä pääsen hurjan kovaa ja välillä minä pukitan ja sitten minä pysähdyn ja keulin niin korkealle, että matte pelkää että kaadun taaksepäin. En minä koskaan kaadu, minulla on kamalan hyvä tasapaino. Sitten minä taas juoksen ja viskon takajalkoja ja nipistän vähän muulia, varsinkin jos se on jo antanut kiinni enkä minä vielä halua pois laitumelta.
Joskus minä tykkään juosta tosi kovaa ja onkin vähän keljua, että ratsastajan kanssa pitää yleensä mennä tosi rauhallisesti. Välillä matte antaa minun mennä vauhdikkaammin, mutta se on minusta niin outoa, että kuuntelen tosi tarkasti mattea silloin enkä mene yhtään kovempaa kuin matte haluaa. Pukittaa ei myöskään ratsastajan kanssa saa, ei vaikka olisi kuinka iloisella tuulella ja innoissaan tekemässä töitä.
Matte ihmettelee vähän sitä kun minä olen hirmu rohkea ylittämään puroja ja ojia ja kahlaan ja kiipeilen ja teen vaikka mitä. Minusta siinä ei ole mitään outoa mutta muuli kertoi että se ei yleensä suostu ollenkaan menemään puron yli jos minun matte ratsastaa sillä. Muuli oli vähän katkera siitä, että silloin matte läiskii sitä ohjasperillä ja kuitenkin täytyy sitten se puro ylittää vaikka taluttamalla jos ei muuten. Minun on vähän vaikea kuvitella mattea läiskimässä ohjilla kun matte on minun kanssa aina niin rauhallinen. Muuli väittää että matte joskus huutaakin ja kiroilee! Sitä en oikein uskoisi.
Kyllä minunkin täytyy maten kanssa joskus tehdä juttuja jotka eivät ole niin kamalan kivoja kuten vaikka mennä traikkuun tai takaisin tarhaan silloin kun ei yhtään huvittaisi, mutta kyllä minä silti aina menen. Matte kyllä arvelee, että minä saatan osoittaa mieltäni tulevaisuudessa joskus vähän rajumminkin kun olen sentään oriksi kasvamassa. Toistaiseksi meillä on maten kanssa aika hyvä yhteisymmärrys ja minusta on mukavinta tehdä aina niin kuin matte sanoo. Olen minä vähän sellainen mammanpoika.
lauantaina, huhtikuuta 28, 2007
(puoli)tehoviikko
Pikkuorin tämän viikon ohjelmaa voi kutsua jo muuksi kuin lepäilyksi. Kolmen päivän migreenistä toivuttuani ratsastin tohkeissani kahtena päivänä. Lisäksi käveltiin yhtenä päivänä tunnin verran, Herra Ori ihan vain riimussa, pieniä hiekkateitä ja joen vartta ja välillä pysähdyin vähän syöttelemään. Silkkaa hevosen lellimistä tuollainen, mutta polle niin tykkää puuhastella ihmisen kanssa mitä tahansa. Eilen tallille tullessani minua tervehti sellainen ilonkiljunta ettei paremmasta väliä.
Ratsastukset olivat lähinnä maastoilua mutta tarkkaan harkittua sellaista. Yksi päivä voimaharjoittelua eli kiipeilyä kallioilla, toinen päivä aerobisen kunnon ylläpitoa eli reipasta ravia ja laukkapätkiä metsätiellä.
Orilla tuntuu olevan imukupit kavioiden tilalla. Se kiipeää ylöspäin millaisen rinteen tahansa, liikkuu sivuttain kaltevalla pinnalla ja laskeutuu rauhallisesti ja tasapainoisesti jyrkkiäkin rinteitä. Ei hullumpaa vasta nelivuotiaaksi kääntyneeltä ratsunraakileelta. Kun kuuliaisuus on vielä useimmiten kympin arvoista niin ei ole paremmasta väliä. Ori kuuntelee hienosti istuntaa ja kokoaa itsensä automaattisesti.
Minä en oikeastaan ole kummoinen ratsastaja joten en luulottele, että orin ansiot ovat kovinkaan paljon omaa aikaansaannostani. Hyvä perusvalmennus, tasapaino, hieno rakenne sekä todellinen halu työskennellä ihmisen kanssa tekevät orista tavattoman mukavan ratsastaa. Oma varsin kirjava ratsastustaustani auttaa minua arvostamaan hevostani entistä enemmän.
Orista on kovin vähän ratsastuskuvia ja tuoreimmat ovat viime kesän treeneistä. Ao. kuva on toissakesältä. Orilla on ensi kertaa ratsastaja selässä. Hevonen keskittyy peruuttamaan.
Pikkuorin tämän viikon ohjelmaa voi kutsua jo muuksi kuin lepäilyksi. Kolmen päivän migreenistä toivuttuani ratsastin tohkeissani kahtena päivänä. Lisäksi käveltiin yhtenä päivänä tunnin verran, Herra Ori ihan vain riimussa, pieniä hiekkateitä ja joen vartta ja välillä pysähdyin vähän syöttelemään. Silkkaa hevosen lellimistä tuollainen, mutta polle niin tykkää puuhastella ihmisen kanssa mitä tahansa. Eilen tallille tullessani minua tervehti sellainen ilonkiljunta ettei paremmasta väliä.
Ratsastukset olivat lähinnä maastoilua mutta tarkkaan harkittua sellaista. Yksi päivä voimaharjoittelua eli kiipeilyä kallioilla, toinen päivä aerobisen kunnon ylläpitoa eli reipasta ravia ja laukkapätkiä metsätiellä.
Orilla tuntuu olevan imukupit kavioiden tilalla. Se kiipeää ylöspäin millaisen rinteen tahansa, liikkuu sivuttain kaltevalla pinnalla ja laskeutuu rauhallisesti ja tasapainoisesti jyrkkiäkin rinteitä. Ei hullumpaa vasta nelivuotiaaksi kääntyneeltä ratsunraakileelta. Kun kuuliaisuus on vielä useimmiten kympin arvoista niin ei ole paremmasta väliä. Ori kuuntelee hienosti istuntaa ja kokoaa itsensä automaattisesti.
Minä en oikeastaan ole kummoinen ratsastaja joten en luulottele, että orin ansiot ovat kovinkaan paljon omaa aikaansaannostani. Hyvä perusvalmennus, tasapaino, hieno rakenne sekä todellinen halu työskennellä ihmisen kanssa tekevät orista tavattoman mukavan ratsastaa. Oma varsin kirjava ratsastustaustani auttaa minua arvostamaan hevostani entistä enemmän.
Orista on kovin vähän ratsastuskuvia ja tuoreimmat ovat viime kesän treeneistä. Ao. kuva on toissakesältä. Orilla on ensi kertaa ratsastaja selässä. Hevonen keskittyy peruuttamaan.
maanantaina, huhtikuuta 23, 2007
Väärikäsityksiä merellä
Lähikunnan talleilla on liikkeellä juoru, jonka mukaan meiltä on hevonen kuollut huonon hoidon takia. Uutisen toi muassaan kengitysseppä. Menin pihalle ja otin pääluvun ja kas, kaikki kaviokkaat hengissä ja tolpillaan. Muutama elikko ei karvanvaihdon vuoksi ole kenties kaikkein edustavimmassa kunnossaan mutta kaukana näyttivät kuolleesta olevan.
Mielenkiintoista, miten hevosmaailmassa huhupuheet ja juorut leviävät. Luulopuheista tulee faktaa ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Itse hylkäsin aikoinani rotukoirien maailman juuri juoruilun ja sisäänlämpiävyyden takia, mutta hevosympyrät ovat tasan samanlaisia. Kummallisia juttuja olen itsestäni ja hevosestani mutkan kautta kuullut. Hämmästyttävää sikäli, että tällä hetkellä pyörin tasan kahdella tallilla ja satunnaisesti vastaantulevia ratsukoita morjenstan kohteliaisuuden nimissä. Hevosihmiskontaktini ovat siis minimaaliset. Mistä nämä juorut oikein lähtevät liikkeelle?
Mein tallinpitäjällä on vuosikymmenten kokemus tallin pyörittämisestä, hevosten valmennuksesta, kasvatuksesta ja hoidosta. Hän on ns. vakavasti otettavien hevosihmisten parissa tunnettu ja arvostettu. Jos nyt mikään asia tässä maailmassa on varma niin se, ettei hänen käsissään hevosia kuole laiminlyöntien takia. Päinvastoin, hänellä on ollut hevosia niin psyykkisessä kuin fyysisessäkin kuntoutuksessa erinomaisin tuloksin.
Kateus vie kalatkin vedestä, sanotaan. Tällä hetkellä mein talli ei edes kilpaile kenenkään kanssa asiakkaista koska vapaita tallipaikkoja ei ole. Kesän laidunpaikat ovat aikapäiviä menneet eikä muunkaan tarjonnan saralla kisata koska talli on alueensa ainoa, joka ko. palvelua tarjoaa. Noin mielikuvituksellista tarinaa ei usko kukaan joka vähänkin hevospiirejä tuntee. Silti aina pistää ihmetyttämään mistä näitä juttuja oikein sikiää.
Sitten muihin aiheisiin:
Pettymykset pelottavat kovempaakin kulkijaa
Ehdoin tahdoin tuskin kukaan pelleks haluaa
Onneton se on ken rakkautta turhaan tunnustaa
ja onneton ken pakenee kun jäädä haluaa.
Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan
elinkautistani seurassani päivästä päivään lusimaan
aamuteesi kanssas jakamaan?
Tahdotko mut tosiaan-Popeda
Nyt olet rakastunut taas
ja annat kaiken mennä
päin helvettiä
Rakastunut taas-Zen Café
Lähikunnan talleilla on liikkeellä juoru, jonka mukaan meiltä on hevonen kuollut huonon hoidon takia. Uutisen toi muassaan kengitysseppä. Menin pihalle ja otin pääluvun ja kas, kaikki kaviokkaat hengissä ja tolpillaan. Muutama elikko ei karvanvaihdon vuoksi ole kenties kaikkein edustavimmassa kunnossaan mutta kaukana näyttivät kuolleesta olevan.
Mielenkiintoista, miten hevosmaailmassa huhupuheet ja juorut leviävät. Luulopuheista tulee faktaa ennen kuin ehdit kissaa sanoa. Itse hylkäsin aikoinani rotukoirien maailman juuri juoruilun ja sisäänlämpiävyyden takia, mutta hevosympyrät ovat tasan samanlaisia. Kummallisia juttuja olen itsestäni ja hevosestani mutkan kautta kuullut. Hämmästyttävää sikäli, että tällä hetkellä pyörin tasan kahdella tallilla ja satunnaisesti vastaantulevia ratsukoita morjenstan kohteliaisuuden nimissä. Hevosihmiskontaktini ovat siis minimaaliset. Mistä nämä juorut oikein lähtevät liikkeelle?
Mein tallinpitäjällä on vuosikymmenten kokemus tallin pyörittämisestä, hevosten valmennuksesta, kasvatuksesta ja hoidosta. Hän on ns. vakavasti otettavien hevosihmisten parissa tunnettu ja arvostettu. Jos nyt mikään asia tässä maailmassa on varma niin se, ettei hänen käsissään hevosia kuole laiminlyöntien takia. Päinvastoin, hänellä on ollut hevosia niin psyykkisessä kuin fyysisessäkin kuntoutuksessa erinomaisin tuloksin.
Kateus vie kalatkin vedestä, sanotaan. Tällä hetkellä mein talli ei edes kilpaile kenenkään kanssa asiakkaista koska vapaita tallipaikkoja ei ole. Kesän laidunpaikat ovat aikapäiviä menneet eikä muunkaan tarjonnan saralla kisata koska talli on alueensa ainoa, joka ko. palvelua tarjoaa. Noin mielikuvituksellista tarinaa ei usko kukaan joka vähänkin hevospiirejä tuntee. Silti aina pistää ihmetyttämään mistä näitä juttuja oikein sikiää.
Sitten muihin aiheisiin:
Pettymykset pelottavat kovempaakin kulkijaa
Ehdoin tahdoin tuskin kukaan pelleks haluaa
Onneton se on ken rakkautta turhaan tunnustaa
ja onneton ken pakenee kun jäädä haluaa.
Tahdotko mut tosiaan suhteeseen vakavaan
Pitkin polkuu poloista rinnallasi tarpomaan
elinkautistani seurassani päivästä päivään lusimaan
aamuteesi kanssas jakamaan?
Tahdotko mut tosiaan-Popeda
Nyt olet rakastunut taas
ja annat kaiken mennä
päin helvettiä
Rakastunut taas-Zen Café
torstaina, huhtikuuta 19, 2007
Orilla on puheenvuoro
Eilen kun makoilin ihan rauhassa omassa tarhassani, tuli Muulin Isäntä sinne lautojen ja erilaisten työkalujen kanssa. Periaatteessa minua kiinnostaa kaikenlainen miehekäs puuhailu, mutta siinä auringossa oli niin mukava loikoilla etten viitsinyt ollenkaan nousta. Muulin Isäntä istui minun selässäkin vähän aikaa, enkä minä noussut silloinkaan.
Sitten tuli matte ja kuikuilin vähän ollaanko lähdössä lenkille ja pitääkö nousta. Ei lähdetty vaan matte tuli kanssa tarhaan ja Muulin Isäntä ja matte hakkasi niitä lautoja lisää meidän aitaan. Makailin kaikessa rauhassa ja vähän vaan silmäkulmasta katselin mitä ihmiset oikein puuhaavat. Olin makuulla aika lähellä aitaa ja kun matte ja Muulin Isäntä etenivät minun kohdalle niin minut pakotettiin nousemaan ja siirtymään! On se ihmeellistä ettei saa omassa tarhassaan rauhassa päivätorkkuja ottaa!
Kun olin jo seisaalla niin tsekkasin uudet laudat ja vasaran ja naulalaatikon muttei minun annettu varsinaisesti auttaa ollenkaan. Sitten matte laittoi minulle satulan ja suitset ja me yritettiin tehdä kentällä puomiharjoituksia. Minä olin niin innoissani etten malttanut ravata puomeilla vaan leikin että ne on esteitä ja menin korkealta yli, viuh vaan. Mattea vähän nauratti ja sitten me lähdettiinkin pitkään maastoon ja nähtiin ravihevosia ja sellaisia pieniä karvaisia poneja (matte sanoo, että ne ovat islanninhevosia) ja vielä suomenhevosia, joilla on juhlavuosi.
Minua on alkaneet oudot asiat kovasti jännittää tuolla maastossa. Ennen kun minulle oli kaikki outoa niin en jännittänyt paljon ollenkaan mutta nyt kun on jo paljon tuttuja asioita niin outojen juttujen jännitys korostuu. On vähän epämiehekästä olla näin arka yht'äkkiä! Matte koittaa lohdutella minua ja sanoo, että kun saan enemmän kokemusta niin tulen rohkeammaksi ja kun luotan matteen paremmin.
Minulle kerrottiin että minun Valmentaja tulee kesäksi Suomeen. Se on kivaa koska Valmentaja on mies ja hirmu taitava ja sen kanssa minä en pelkää ollenkaan.
Eilen kun makoilin ihan rauhassa omassa tarhassani, tuli Muulin Isäntä sinne lautojen ja erilaisten työkalujen kanssa. Periaatteessa minua kiinnostaa kaikenlainen miehekäs puuhailu, mutta siinä auringossa oli niin mukava loikoilla etten viitsinyt ollenkaan nousta. Muulin Isäntä istui minun selässäkin vähän aikaa, enkä minä noussut silloinkaan.
Sitten tuli matte ja kuikuilin vähän ollaanko lähdössä lenkille ja pitääkö nousta. Ei lähdetty vaan matte tuli kanssa tarhaan ja Muulin Isäntä ja matte hakkasi niitä lautoja lisää meidän aitaan. Makailin kaikessa rauhassa ja vähän vaan silmäkulmasta katselin mitä ihmiset oikein puuhaavat. Olin makuulla aika lähellä aitaa ja kun matte ja Muulin Isäntä etenivät minun kohdalle niin minut pakotettiin nousemaan ja siirtymään! On se ihmeellistä ettei saa omassa tarhassaan rauhassa päivätorkkuja ottaa!
Kun olin jo seisaalla niin tsekkasin uudet laudat ja vasaran ja naulalaatikon muttei minun annettu varsinaisesti auttaa ollenkaan. Sitten matte laittoi minulle satulan ja suitset ja me yritettiin tehdä kentällä puomiharjoituksia. Minä olin niin innoissani etten malttanut ravata puomeilla vaan leikin että ne on esteitä ja menin korkealta yli, viuh vaan. Mattea vähän nauratti ja sitten me lähdettiinkin pitkään maastoon ja nähtiin ravihevosia ja sellaisia pieniä karvaisia poneja (matte sanoo, että ne ovat islanninhevosia) ja vielä suomenhevosia, joilla on juhlavuosi.
Minua on alkaneet oudot asiat kovasti jännittää tuolla maastossa. Ennen kun minulle oli kaikki outoa niin en jännittänyt paljon ollenkaan mutta nyt kun on jo paljon tuttuja asioita niin outojen juttujen jännitys korostuu. On vähän epämiehekästä olla näin arka yht'äkkiä! Matte koittaa lohdutella minua ja sanoo, että kun saan enemmän kokemusta niin tulen rohkeammaksi ja kun luotan matteen paremmin.
Minulle kerrottiin että minun Valmentaja tulee kesäksi Suomeen. Se on kivaa koska Valmentaja on mies ja hirmu taitava ja sen kanssa minä en pelkää ollenkaan.
maanantaina, huhtikuuta 16, 2007
Muuli sai oikein loistaa kun meille tuli kaupunkilaisvieraita. Se nautti täysin siemauksin rapsutuksista, harjauksesta ja kehuista. Ratsastuksen suhteen se ei ollut yhtä aulis mutta käyttäytyi hyvin parin aloittelijan kanssa niin että nämä taisivat ymmärtää jutun jujun. Kokeneemman ratsastajan se pisti koville ja oli niin tahmea kuin olla voi. Se oli suorastaan valovuosien päässä lähes ajatuksen voimalla liikkuvasta hyvin koulitusta western-ratsusta.
Tiedän koska kokeilin itse. Tappelua tarttui filmillekin ja vaikka tiesin, että se oli kamalan näköistä, ylitti tulos kaikki oletukseni. Riittävästä lämmittelystä huolimatta muulinjulli kulki sitkeästi lapa edellä ja peruutusvaihde, jota se auliisti tarjoili kun sitä ei pyydetty, oli unohtunut kokonaan. Jogista ei kannata juuri puhua, sen verran säätämistä oli tahdissa, joka tahtoi joko kiihtyä liikaa tai lässähtää käynniksi.
Olen joskus ratsastanut muulilla unelman kaltaisia rupeamia, jolloin se kokoaa itsensä, taipuu, myötää ja kulkee niin hyvin, ettei meinaa todesi uskoa. Vastapainoksi on sitten niitä päiviä, jolloin se viis piittaa ratsastajan yrityksistä ja sikailee minkä ennättää. Se ei toimi edes huippuratsastajan alla jos ei ole sillä tuulella. Tämä on fakta. Muuli on yhden miehen hevonen eikä juuri perusta siitä, ovatko muut siihen tyytyväisiä vai eivät.
Olmi on kirjoittanut valaisevan merkinnän Monty Robertsin Ypäjän vierailun sunnuntain ohjelmasta. Hyvin samaan tapaan itsekin ajattelin ja olisin tapahtumaa kuvaillut jos olisin jaksanut paremmin kuin omassa puolivillaisessa merkinnässäni.
Tiedän koska kokeilin itse. Tappelua tarttui filmillekin ja vaikka tiesin, että se oli kamalan näköistä, ylitti tulos kaikki oletukseni. Riittävästä lämmittelystä huolimatta muulinjulli kulki sitkeästi lapa edellä ja peruutusvaihde, jota se auliisti tarjoili kun sitä ei pyydetty, oli unohtunut kokonaan. Jogista ei kannata juuri puhua, sen verran säätämistä oli tahdissa, joka tahtoi joko kiihtyä liikaa tai lässähtää käynniksi.
Olen joskus ratsastanut muulilla unelman kaltaisia rupeamia, jolloin se kokoaa itsensä, taipuu, myötää ja kulkee niin hyvin, ettei meinaa todesi uskoa. Vastapainoksi on sitten niitä päiviä, jolloin se viis piittaa ratsastajan yrityksistä ja sikailee minkä ennättää. Se ei toimi edes huippuratsastajan alla jos ei ole sillä tuulella. Tämä on fakta. Muuli on yhden miehen hevonen eikä juuri perusta siitä, ovatko muut siihen tyytyväisiä vai eivät.
Olmi on kirjoittanut valaisevan merkinnän Monty Robertsin Ypäjän vierailun sunnuntain ohjelmasta. Hyvin samaan tapaan itsekin ajattelin ja olisin tapahtumaa kuvaillut jos olisin jaksanut paremmin kuin omassa puolivillaisessa merkinnässäni.
sunnuntaina, huhtikuuta 15, 2007
Ori jorisee IV
Nyt on alkanut elämä hymyillä. Päivätorkkuja on kiva ottaa pötköllään kun on lämmintä ja aurinko paistaa. Meillä on muulin kanssa sellaiset vuorot, että kun toinen nukkuu ihan oikosenaan kyljellään niin toisen pitää olla mahallaan ja pää pystyssä jos tapahtuu jotain odottamatonta tai jos vaikka saadaan heiniä tai muuta hyvää.
Muulin isäntä makailee muulin mahaa tai selkää vasten joskus. Minua vasten ei makailla mutten minäkään viitsi aina nousta ylös jos vaikka matte tulee rapsuttelemaan kun se voi rapsuttaa minua vaikka makaan. Jos pyllyäni kutittaa niin nousen ylös ja käännän takapuolen mattea kohti ja se tajuaa aika hyvin rapsuttaa sieltä mistä kutian.
Olen muulilta oppinut miten takapuolen rapsutusta pyydetään. Vieraat joskus säikähtävät kun me käännetään pyllyä kun ne luulevat, että me aiotaan potkaista mutta ei me ollenkaan haluta potkia hyviä rapsuttajia. Minä en potki ketään kun minulle on tehty selväksi ettei se ole sopivaa. Muuli yritti aikaisemmin potkiä kengitysseppiä mutta ei tee sitä enää.
Tällä viikolla on käyty monta kertaa metsässä. Yhden kerran matte ja minä käveltiin yhdessä eli minä olin riimussa ja matte talutti. Silloin mentiin aika hitaasti kun matte ei koskaan viitsi juosta ja se tuli siellä metsässä naamasta ihan punaiseksi kun kiivettiin aika korkeille kallioille. Minun ei tullut yhtään kuuma silloin.
Seuraavana päivänä matte ratsasti ja mentiin kivan ja aika reippaan metsälenkin jälkeen vielä pellolle taivuttelemaan ja vähän laukkaamaan. Käytiin ihan vieraallakin pellolla ja siellä oli kamala peto:

Traktoria siellä ei ollut ja traktorit minä tunnistan. Korkeakaulainen peto joka näkyy tuossa traktorin vieressä yritti hyökätä minun kimppuun ja minä sanoin mattelle, että nyt pelottaa ja juostaan kauas pois. Matte ei antanut minun juosta petoa karkuun vaan käski minun ensin peruuttaa ja mennä vähän lähemmäs petoa ja taas peruuttaa ja taas mennä vähän lähemmäs ja vielä vaan peruuttaa. Minua alkoi aika pian kyllästyttää koko homma ja sitten haistelin petoa ja huomasin, ettei se ollutkaan yhtään pelottava.
Yleensä minä en yhtään pelkää mitään uusia juttuja mutta nyt olen vähän päässyt unohtamaan mitä kaikkea voi tulla vastaan kun lähtee pihasta pois. Omalla pihalla en pelkää mitään. Kerran matte yritti saada minua juoksemaan kun olisin paljon mieluummin haistellut tammojen jättämiä viestejä. Juoksutusraippaa ei ollut eikä köyttä, joten ei minun tarvinnut paljon juosta, kunhan matten tieltä hölkyttelin pois. Sitten matte heitti minua pyllyyn hanskalla enkä pelästynyt yhtään vaan tein sliding stopin (jota minä en vielä ratsastajan kanssa tee) ja menin tutkimaan hanskaa. Ihan turha yrittää säikytellä minua juoksemaan, minä juoksen silloin kun haluan koska olen jo iso poika ja määrään itse. (Joskus on kyllä pakko juosta kun matte tahtoo mutta en minä mitään hanskoja pelkää!) Samalla kertaa se yritti heilutella ämpäriä että minä muka juoksisin mutta minä menin kylmänviileästi katsomaan mitä siinä ämpärissä on enkä juossut yhtään.
Nyt on alkanut elämä hymyillä. Päivätorkkuja on kiva ottaa pötköllään kun on lämmintä ja aurinko paistaa. Meillä on muulin kanssa sellaiset vuorot, että kun toinen nukkuu ihan oikosenaan kyljellään niin toisen pitää olla mahallaan ja pää pystyssä jos tapahtuu jotain odottamatonta tai jos vaikka saadaan heiniä tai muuta hyvää.
Muulin isäntä makailee muulin mahaa tai selkää vasten joskus. Minua vasten ei makailla mutten minäkään viitsi aina nousta ylös jos vaikka matte tulee rapsuttelemaan kun se voi rapsuttaa minua vaikka makaan. Jos pyllyäni kutittaa niin nousen ylös ja käännän takapuolen mattea kohti ja se tajuaa aika hyvin rapsuttaa sieltä mistä kutian.
Olen muulilta oppinut miten takapuolen rapsutusta pyydetään. Vieraat joskus säikähtävät kun me käännetään pyllyä kun ne luulevat, että me aiotaan potkaista mutta ei me ollenkaan haluta potkia hyviä rapsuttajia. Minä en potki ketään kun minulle on tehty selväksi ettei se ole sopivaa. Muuli yritti aikaisemmin potkiä kengitysseppiä mutta ei tee sitä enää.
Tällä viikolla on käyty monta kertaa metsässä. Yhden kerran matte ja minä käveltiin yhdessä eli minä olin riimussa ja matte talutti. Silloin mentiin aika hitaasti kun matte ei koskaan viitsi juosta ja se tuli siellä metsässä naamasta ihan punaiseksi kun kiivettiin aika korkeille kallioille. Minun ei tullut yhtään kuuma silloin.
Seuraavana päivänä matte ratsasti ja mentiin kivan ja aika reippaan metsälenkin jälkeen vielä pellolle taivuttelemaan ja vähän laukkaamaan. Käytiin ihan vieraallakin pellolla ja siellä oli kamala peto:

Traktoria siellä ei ollut ja traktorit minä tunnistan. Korkeakaulainen peto joka näkyy tuossa traktorin vieressä yritti hyökätä minun kimppuun ja minä sanoin mattelle, että nyt pelottaa ja juostaan kauas pois. Matte ei antanut minun juosta petoa karkuun vaan käski minun ensin peruuttaa ja mennä vähän lähemmäs petoa ja taas peruuttaa ja taas mennä vähän lähemmäs ja vielä vaan peruuttaa. Minua alkoi aika pian kyllästyttää koko homma ja sitten haistelin petoa ja huomasin, ettei se ollutkaan yhtään pelottava.
Yleensä minä en yhtään pelkää mitään uusia juttuja mutta nyt olen vähän päässyt unohtamaan mitä kaikkea voi tulla vastaan kun lähtee pihasta pois. Omalla pihalla en pelkää mitään. Kerran matte yritti saada minua juoksemaan kun olisin paljon mieluummin haistellut tammojen jättämiä viestejä. Juoksutusraippaa ei ollut eikä köyttä, joten ei minun tarvinnut paljon juosta, kunhan matten tieltä hölkyttelin pois. Sitten matte heitti minua pyllyyn hanskalla enkä pelästynyt yhtään vaan tein sliding stopin (jota minä en vielä ratsastajan kanssa tee) ja menin tutkimaan hanskaa. Ihan turha yrittää säikytellä minua juoksemaan, minä juoksen silloin kun haluan koska olen jo iso poika ja määrään itse. (Joskus on kyllä pakko juosta kun matte tahtoo mutta en minä mitään hanskoja pelkää!) Samalla kertaa se yritti heilutella ämpäriä että minä muka juoksisin mutta minä menin kylmänviileästi katsomaan mitä siinä ämpärissä on enkä juossut yhtään.
tiistaina, huhtikuuta 10, 2007
Koe guru ja ylpisty
Mahdottoman hienon shown piti "mr. Roberts" Ypäjällä sunnuntaina. Ongelmahevosia laitettiin vipinällä ruotuun ja homma saatiin päälle päätteeksi näyttämään helpolta kuin heinänteko. MR on täysiverinen show-mies ja uskon, että aloittelevakin hevosharrastaja sai hommasta irti ainakin hyvän mielen.
Kun ongelmahevosista on kyse, tulee vääjäämättä eteen surullisia hevoskohtaloita. Itsensä gurun sanoin: "Ei ole olemassa ongelmahevosia, on vain hevosia, joilla on ongelmia." Hevosten ongelmat taas johtuvat ihmisistä.
Sekä seuralaiseni että minä kyynelehdimme kun käsittelyssä oli tuhkatiheään omistajaa vaihtanut jumalaisen kaunis ja herkkä puoliverinen. MR oli kenties tuon hevosen elämässä ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli kohdellut sitä reilusti ja ymmärtänyt sitä. Jopa tällainen harrastaja pystyi näkemään, että kyseessä oli upea hevonen, josta olisi asiallisen omistajan kanssa vaikka mihin. Hevosrukka oli koko elämänsä yrittänyt parhaansa ja saanut palkkioksi kannusta ja piiskaa. Toivon todella ettei tuon hevosen kohdalla ole vielä liian myöhäistä. Vaikken ihmeemmin puoliverisistä perusta, ottaisin koska tahansa tuon yksilön itselleni.
Kokonaisuudessaan show oli sellaista peruskamaa. Yhdelle nuorelle hevoselle tehtiin pikaratsutus, ihmiselle aggressiivinen hevonen koulittiin olemaan ystävällinen ja positiivinen, mahdottomalla ratsastaa ratsastettiin kauniisti ja rennosti ja lopuksi laitettiin kuljetuskoppiin kaksi hevosta, joilla oli lastausongelma.
Minua jaksaa aina ihmetyttää tuo lastauskammoisten hevosten määrä. Lastausprobleema kun on vielä niin hemmetin helppo ratkaista tai, mikä vielä helpompaa, totuttaa hevonen "lastaamaan itsensä" jo varsasta alkaen niin, ettei mitään ongelmia pääse syntymään. Lastausongelmat ovat erityisesti ratsupuolen harrastehevosten ongelma, ammattilaiset osaavat kyllä kisahevosensa lastata. Tai ainakin ammattimaiset hevosten hoitajat osaavat lastata ammattimaiset kisahevoset.
Ypäjälle oli lisäksi saatu esimerkiksi ravipuolen suomenhevonen, jota normaalioloissa lastattiin tunti-pari vähintään kolmen miehen voimin. Omistaja oli äimistynyt kun yksi nuori nainen MR:n tiimistä lastasi hevosen vaikeuksitta alle viidentoista minuutin kuuliaisuusharjoitusten jälkeen. Varsinainen lastaus onnistui heti kerralla.
Ympärillä istuvien englantilaisen(?) ratsastuksen harrastajien reaktioista päätellen suurin ihme oli juuri tuo hevosten nopea ja ongelmaton lastaus. Itse hämmästelin eniten MR:n rautaista ammattitaitoa. Heppu pystyy samaan aikaan opettamaan oikeaa reagointitapaa vihaiselle ja ihmiselle vaaralliselle hevoselle (jollaisen kanssa minä en uskaltaisi pyöröaitaukseen alun alkaenkaan), selittämään yleisölle mitä kulloinkin tekee ja vielä vääntämään asiasta vitsiä. Kai hänellä on yli puolen vuosisadan jälkeen homma selkäytimessä mutta sittenkin.
MR oli keksinyt loistavan tuotteen kaupattavaksi naruriimuja halveksiville englantilaisen ratsastuksen harrastajille: Dually training halterin. Kapistus toimii naruriimun tavoin eli löystyy kun hevonen käyttäytyy toivotulla tavalla ja kiristyy kun hevonen ei toimi. Näin hevonen opettaa itse itseään. Ulkonäöltään riimu muistuttaa perinteistä, joten kauppa käy muidenkin kuin western-ratsastukseen hurahtaneiden parissa. Dtn-riimu maksoi 45 euroa ja naruriimun näkyy saavan suomalaisesta nettikaupasta alle kympillä. MR myi kumpanakin esityspäivänä satoja riimuja. Kauppa se on joka kannattaa.
Sunnuntaista jäi kokonaisuudessaan suuhun mukava maku. Ei varmasti vähiten siksi, että kotona odotti tallillinen ongelmattomia hevosia, jotka on helppo lastata, jotka toimivat ratsastaessa ja jotka suhtautuvat positiivisesti ihmisten kanssa tehtäviin asioihin. Koen olevani onnekas ja luulenpa, että hevosemme ovat onnellisia.
Heh, nyt vasta muistin, että joku oli katsonut asiakseen ja oikeudekseen tuoda vauvansa MR:n shown aikana maneesiin huutamaan. Suhtaudun erittäin negatiivisesti siihen, että taide- tai jonkun muun nautinnon keskeyttää parkuva ipana. Aina on joku imbesilli äiti, joka katsoo oikeudekseen terrorisoida sata- tai tuhatpäistä yleisöä ja häiritä esityksen kulkua tuomalla itkevän vauvan tai elämöivän leikki-ikäisen tilaisuuteen, jollaisiin ne eivät kuulu. Ypäjällä lapsi hiljennettiin järjestäjien toimesta kiitettävän nopeasti. Näkisipä vastaavaa muissakin tilaisuuksissa, esim. musiikki-sellaisissa.
YouTube tarjoaa:
Lastaus
Säikky poni
Ihmisiin uskonsa menettänyt hevonen
Mahdottoman hienon shown piti "mr. Roberts" Ypäjällä sunnuntaina. Ongelmahevosia laitettiin vipinällä ruotuun ja homma saatiin päälle päätteeksi näyttämään helpolta kuin heinänteko. MR on täysiverinen show-mies ja uskon, että aloittelevakin hevosharrastaja sai hommasta irti ainakin hyvän mielen.
Kun ongelmahevosista on kyse, tulee vääjäämättä eteen surullisia hevoskohtaloita. Itsensä gurun sanoin: "Ei ole olemassa ongelmahevosia, on vain hevosia, joilla on ongelmia." Hevosten ongelmat taas johtuvat ihmisistä.
Sekä seuralaiseni että minä kyynelehdimme kun käsittelyssä oli tuhkatiheään omistajaa vaihtanut jumalaisen kaunis ja herkkä puoliverinen. MR oli kenties tuon hevosen elämässä ensimmäinen ja ainoa ihminen, joka oli kohdellut sitä reilusti ja ymmärtänyt sitä. Jopa tällainen harrastaja pystyi näkemään, että kyseessä oli upea hevonen, josta olisi asiallisen omistajan kanssa vaikka mihin. Hevosrukka oli koko elämänsä yrittänyt parhaansa ja saanut palkkioksi kannusta ja piiskaa. Toivon todella ettei tuon hevosen kohdalla ole vielä liian myöhäistä. Vaikken ihmeemmin puoliverisistä perusta, ottaisin koska tahansa tuon yksilön itselleni.
Kokonaisuudessaan show oli sellaista peruskamaa. Yhdelle nuorelle hevoselle tehtiin pikaratsutus, ihmiselle aggressiivinen hevonen koulittiin olemaan ystävällinen ja positiivinen, mahdottomalla ratsastaa ratsastettiin kauniisti ja rennosti ja lopuksi laitettiin kuljetuskoppiin kaksi hevosta, joilla oli lastausongelma.
Minua jaksaa aina ihmetyttää tuo lastauskammoisten hevosten määrä. Lastausprobleema kun on vielä niin hemmetin helppo ratkaista tai, mikä vielä helpompaa, totuttaa hevonen "lastaamaan itsensä" jo varsasta alkaen niin, ettei mitään ongelmia pääse syntymään. Lastausongelmat ovat erityisesti ratsupuolen harrastehevosten ongelma, ammattilaiset osaavat kyllä kisahevosensa lastata. Tai ainakin ammattimaiset hevosten hoitajat osaavat lastata ammattimaiset kisahevoset.
Ypäjälle oli lisäksi saatu esimerkiksi ravipuolen suomenhevonen, jota normaalioloissa lastattiin tunti-pari vähintään kolmen miehen voimin. Omistaja oli äimistynyt kun yksi nuori nainen MR:n tiimistä lastasi hevosen vaikeuksitta alle viidentoista minuutin kuuliaisuusharjoitusten jälkeen. Varsinainen lastaus onnistui heti kerralla.
Ympärillä istuvien englantilaisen(?) ratsastuksen harrastajien reaktioista päätellen suurin ihme oli juuri tuo hevosten nopea ja ongelmaton lastaus. Itse hämmästelin eniten MR:n rautaista ammattitaitoa. Heppu pystyy samaan aikaan opettamaan oikeaa reagointitapaa vihaiselle ja ihmiselle vaaralliselle hevoselle (jollaisen kanssa minä en uskaltaisi pyöröaitaukseen alun alkaenkaan), selittämään yleisölle mitä kulloinkin tekee ja vielä vääntämään asiasta vitsiä. Kai hänellä on yli puolen vuosisadan jälkeen homma selkäytimessä mutta sittenkin.
MR oli keksinyt loistavan tuotteen kaupattavaksi naruriimuja halveksiville englantilaisen ratsastuksen harrastajille: Dually training halterin. Kapistus toimii naruriimun tavoin eli löystyy kun hevonen käyttäytyy toivotulla tavalla ja kiristyy kun hevonen ei toimi. Näin hevonen opettaa itse itseään. Ulkonäöltään riimu muistuttaa perinteistä, joten kauppa käy muidenkin kuin western-ratsastukseen hurahtaneiden parissa. Dtn-riimu maksoi 45 euroa ja naruriimun näkyy saavan suomalaisesta nettikaupasta alle kympillä. MR myi kumpanakin esityspäivänä satoja riimuja. Kauppa se on joka kannattaa.
Sunnuntaista jäi kokonaisuudessaan suuhun mukava maku. Ei varmasti vähiten siksi, että kotona odotti tallillinen ongelmattomia hevosia, jotka on helppo lastata, jotka toimivat ratsastaessa ja jotka suhtautuvat positiivisesti ihmisten kanssa tehtäviin asioihin. Koen olevani onnekas ja luulenpa, että hevosemme ovat onnellisia.
Heh, nyt vasta muistin, että joku oli katsonut asiakseen ja oikeudekseen tuoda vauvansa MR:n shown aikana maneesiin huutamaan. Suhtaudun erittäin negatiivisesti siihen, että taide- tai jonkun muun nautinnon keskeyttää parkuva ipana. Aina on joku imbesilli äiti, joka katsoo oikeudekseen terrorisoida sata- tai tuhatpäistä yleisöä ja häiritä esityksen kulkua tuomalla itkevän vauvan tai elämöivän leikki-ikäisen tilaisuuteen, jollaisiin ne eivät kuulu. Ypäjällä lapsi hiljennettiin järjestäjien toimesta kiitettävän nopeasti. Näkisipä vastaavaa muissakin tilaisuuksissa, esim. musiikki-sellaisissa.
YouTube tarjoaa:
Lastaus
Säikky poni
Ihmisiin uskonsa menettänyt hevonen
torstaina, huhtikuuta 05, 2007
Ei toivoakaan maastoilusta eilen. Kevät orin rinnassa ja takana olevat pari lepopäivää aiheuttivat sen, että olisi pitänyt juoksuttaa kunnolla ennen maastoa. Yritinkin sitä, mutta kentän silmiin ja suuhun pöllyävä hiekka teki juoksutuksesta molemmille niin epämiellyttävän kokemuksen, että katsoin parhaaksi lopettaa jo kymmenen minuutin jälkeen. Ori tuntui olevan päätökseen ihan tyytyväinen, mutta olisi halunnut jatkaa yhteistoimintaa eikä palata takaisin tarhaan.
Tänään irtojuoksutin sekä orin että muulin. Muuli oli mennyt sisälle ja omaan karsinaansa sillä aikaa kun vein oria tarhaan. Muuli on sellainen hienoperse: jos tuulee tai sataa, se haluaa olla sisällä. Olen kuullut että muulien pitäisi olla sitkeitä ja säänkestäviä.. Meidän ei ainakaan osoita sitkeyttään millään tavalla, lähes piloille hemmoteltu otus kun on.
Olen kyllä kade muulin ja sen isännän välillä vallitsevasta täydellisestä yhteisymmärryksestä. Toivon, että ori jonain päivänä on valmis tekemään kaikkensa minun puolestani niin kuin muuli isäntänsä puolesta. Treeniä ja muuta yhdessäoloa vain niin kyllä toivottavasti lähtee.
Muuli hengaili mukana kun siivosin karsinoita. Se kävi tutkimassa jokaisen karsinan erikseen ja yritti murtautua leipälaatikkoon. Muulin suosikki eli iskelmäradiokanava oli päällä kun touhusin tallissa. Kaikki meni mukavasti kunnes aloin laulaa mukana. Silloin muuli katsoi minua silmät laajentuneina ja käänsi korvansa taakse ettei ääneni kuuluisi niin kovana.
Viimeinen niitti lauluharrastukselleni oli tuo muulin käytös. En voi prkl kotonakaan laulaa kun koirat kärsivät siitä selvästi (menevät toiseen huoneeseen heti kun aloitan). Suihkussa en ole koskaan oppinut laulamaan ja muita eläimettömiä hetkiä ei arjessani juuri ole. Ehkä alan kiertää karaokeissa, siellä eivät eläimet rääkkiinny.
Tänään irtojuoksutin sekä orin että muulin. Muuli oli mennyt sisälle ja omaan karsinaansa sillä aikaa kun vein oria tarhaan. Muuli on sellainen hienoperse: jos tuulee tai sataa, se haluaa olla sisällä. Olen kuullut että muulien pitäisi olla sitkeitä ja säänkestäviä.. Meidän ei ainakaan osoita sitkeyttään millään tavalla, lähes piloille hemmoteltu otus kun on.
Olen kyllä kade muulin ja sen isännän välillä vallitsevasta täydellisestä yhteisymmärryksestä. Toivon, että ori jonain päivänä on valmis tekemään kaikkensa minun puolestani niin kuin muuli isäntänsä puolesta. Treeniä ja muuta yhdessäoloa vain niin kyllä toivottavasti lähtee.
Muuli hengaili mukana kun siivosin karsinoita. Se kävi tutkimassa jokaisen karsinan erikseen ja yritti murtautua leipälaatikkoon. Muulin suosikki eli iskelmäradiokanava oli päällä kun touhusin tallissa. Kaikki meni mukavasti kunnes aloin laulaa mukana. Silloin muuli katsoi minua silmät laajentuneina ja käänsi korvansa taakse ettei ääneni kuuluisi niin kovana.
Viimeinen niitti lauluharrastukselleni oli tuo muulin käytös. En voi prkl kotonakaan laulaa kun koirat kärsivät siitä selvästi (menevät toiseen huoneeseen heti kun aloitan). Suihkussa en ole koskaan oppinut laulamaan ja muita eläimettömiä hetkiä ei arjessani juuri ole. Ehkä alan kiertää karaokeissa, siellä eivät eläimet rääkkiinny.
tiistaina, huhtikuuta 03, 2007
Orin turinat, osa 3
Nyt on sitten kiva kun minun tarha on kuivunut eikä tarvitse enää leikkiä mudassa. Meillä on muulin kanssa sellainen uusi leikki, että me irroitellaan pihaton ovesta muoviliuskat, joiden lomasta kuljetaan sisään ja ulos. Kun ulkona on jo lämmintä niin ei niitä liuskoja tarvita enää lämmöneristeeksi tai pitämään tuulta poissa.
Yleensä minä revin liuskan irti ja heiluttelen sitä muulin edessä. Muuli ottaa silloin hampaillaan kiinni kaitaleen toisesta päästä ja minä toisesta ja sitten me vedetään niin kovaa kuin jaksetaan. Se on hurjan kiva leikki ja sitä voi leikkiä aina uudestaan kun henkilökunta naulaa ne liuskat takaisin ja minä revin ne uudestaan irti. Matte ja muu henkilökunta puhuu jostain Sidostesukkamainoksesta, mutta siinä on kuulemma jotain koiria enkä yhtään ymmärrä miten muuli tai minä voitaisiin olla koiria.
Koirat on aika turhia otuksia muutenkin. Minun kotona niitä asuu kolme ja maten kanssa tulee aina kaksi. Niihin kaikkiin minä olen tottunut enkä paljon niistä välitä, mitä nyt joskus yritän potkaista niistä nuorinta ja tyhmintä joka tulee minun jalkoihin ja innostuu joskus komentamaan minua. Kun tulin vanhasta kodista tänne uuteen kotiin niin rauhoituin kyllä heti kun näin koirat. Oikein huokaisin ja rentouduin. Tuntuu jotenkin niin kotoisalta kun on koiria vaikka ei niistä silti juuri mihinkään ole.
Matte on ollut vähän kipeänä eikä me olla tehty moneen päivään mitään kivaa. Toivottavasti huomenna on vielä hyvä ilma ja mentäisiin metsään. Minusta on hurjan kiva samoilla puiden seassa ja kiipeillä kallioilla enkä minä tarvitse mitään polkujakaan kun olen kuulemma jänkäjalka. Mitähän sekin sitten tarkoittaa. Ihmisillä on joskus tosi kummia juttuja eikä ne aina selitä niitä niin, että hevonen ymmärtäisi mitä ne tarkoittavat.
Nyt on sitten kiva kun minun tarha on kuivunut eikä tarvitse enää leikkiä mudassa. Meillä on muulin kanssa sellainen uusi leikki, että me irroitellaan pihaton ovesta muoviliuskat, joiden lomasta kuljetaan sisään ja ulos. Kun ulkona on jo lämmintä niin ei niitä liuskoja tarvita enää lämmöneristeeksi tai pitämään tuulta poissa.
Yleensä minä revin liuskan irti ja heiluttelen sitä muulin edessä. Muuli ottaa silloin hampaillaan kiinni kaitaleen toisesta päästä ja minä toisesta ja sitten me vedetään niin kovaa kuin jaksetaan. Se on hurjan kiva leikki ja sitä voi leikkiä aina uudestaan kun henkilökunta naulaa ne liuskat takaisin ja minä revin ne uudestaan irti. Matte ja muu henkilökunta puhuu jostain Sidostesukkamainoksesta, mutta siinä on kuulemma jotain koiria enkä yhtään ymmärrä miten muuli tai minä voitaisiin olla koiria.
Koirat on aika turhia otuksia muutenkin. Minun kotona niitä asuu kolme ja maten kanssa tulee aina kaksi. Niihin kaikkiin minä olen tottunut enkä paljon niistä välitä, mitä nyt joskus yritän potkaista niistä nuorinta ja tyhmintä joka tulee minun jalkoihin ja innostuu joskus komentamaan minua. Kun tulin vanhasta kodista tänne uuteen kotiin niin rauhoituin kyllä heti kun näin koirat. Oikein huokaisin ja rentouduin. Tuntuu jotenkin niin kotoisalta kun on koiria vaikka ei niistä silti juuri mihinkään ole.
Matte on ollut vähän kipeänä eikä me olla tehty moneen päivään mitään kivaa. Toivottavasti huomenna on vielä hyvä ilma ja mentäisiin metsään. Minusta on hurjan kiva samoilla puiden seassa ja kiipeillä kallioilla enkä minä tarvitse mitään polkujakaan kun olen kuulemma jänkäjalka. Mitähän sekin sitten tarkoittaa. Ihmisillä on joskus tosi kummia juttuja eikä ne aina selitä niitä niin, että hevonen ymmärtäisi mitä ne tarkoittavat.
sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2007
Ori tarinoi (osa 2)
Ette usko miten minulle kävi viikolla: unohdin kokonaan miten liinassa juostaan. Liinassa juokseminen on sellaista, että matte seisoo keskellä piiskan kanssa ja minä juoksen sen ympärillä pitkässä narussa maten määräämää tahtia. Sillä piiskalla ei yhtään lyödä hevosta vaan se on sellainen eteenajava apu.
Olen yli puoli vuotta kuntoillut ja treenannut säännöllisesti liinassa ja nyt se taito vaan ykskaks unohtui minulta. Käännyin siellä uralla aina vaan katsomaan mattea ja yritin sen ruumiinkielestä lukea, mitä pitää tehdä. Ilmiselvästi se halusi minun olevan pää ympyrän keskelle päin ja peppu ulos. Osasin sen niin hyvin, ettei matte päässyt ollenkaan kummankaan kyljen puolelle saati takaviistoon, mistä se olisi voinut antaa erilaisia merkkejä.
Minulla oli oikein hauskaa kunnes matte vähän hermostui ja nappasi minua piiskalla pyllylle. Ei kirpaissut yhtään mutta hämmästyin kamalasti kun matte on yleensä aika lepsu. Yht'äkkiä sitten muistinkin miten liinassa juostaan. Vähän hassua että olin sen niin perinpohjaisesti unohtanut ja kuinka äkkiä kaikki palautui mieleen.
Matte marmatti vielä vähän mutta lopetti aika pian koko juoksutuksen ja kehui minua kiltiksi pojaksi joka kyllä olenkin. Minkäs ori sille mahtaa jos ei aina muista ihan kaikkea. Varsinkin jos on aika kuuma eikä oikein huvita sellainen tylsä juoksutus. Ei matte itse koskaan joudu juoksemaan samaa ympyrää kunnes on ihan hiki!
Eilen olin maten kanssa sellaisella ratsastustunnilla. Se tarkoittaa sitä, että matte istuu selässä ja kentällä on meidän kanssa joku täti, joka huutelee jotain. Se ei ollenkaan huuda minulle vaan matelle mikä on kivaa vaihtelua. Toisaalta siellä tunnilla jouduin ehkä enemmän töihin kuin normaalisti ja matte aikoo harjoitella minun kanssa niitä samoja juttuja yksin ilman sitä vierasta tätiä. Oikeastaan se oli aika mukavaakin koska matte istui siellä selässäni välillä niin, ettei se häirinnyt minun jogia ollenkaan ja melkein unohdin, että se on siellä.
Matte on monesti selässäni vähän jäykkä ja se tuntuu kurjalta kun hytkytään liikettä vasten eikä sen mukana. Matte on luvannut opetella paremmin olemaan siellä selässä ja se vieras täti puhui joistain kisoista. Minä en tiedä mitä ne kisat on eikä matte selittänyt vaan meni taas ihan tönköksi. Sitten se taas vähän rentoutui ja me tehtiin jotain kuuliaisuusharjoituksia ja sitten matte tuli alas ja minä pääsin tarhaan ja sain porkkanoita. Aika kivoja nuo ratsastustunnit.

Tässä kuvassa olen minä ja minun valmentaja kaksivuotis-
kesänäni, jolloin aloin opetella ratsuksi.
Miehekäs laji
Ette usko miten minulle kävi viikolla: unohdin kokonaan miten liinassa juostaan. Liinassa juokseminen on sellaista, että matte seisoo keskellä piiskan kanssa ja minä juoksen sen ympärillä pitkässä narussa maten määräämää tahtia. Sillä piiskalla ei yhtään lyödä hevosta vaan se on sellainen eteenajava apu.
Olen yli puoli vuotta kuntoillut ja treenannut säännöllisesti liinassa ja nyt se taito vaan ykskaks unohtui minulta. Käännyin siellä uralla aina vaan katsomaan mattea ja yritin sen ruumiinkielestä lukea, mitä pitää tehdä. Ilmiselvästi se halusi minun olevan pää ympyrän keskelle päin ja peppu ulos. Osasin sen niin hyvin, ettei matte päässyt ollenkaan kummankaan kyljen puolelle saati takaviistoon, mistä se olisi voinut antaa erilaisia merkkejä.
Minulla oli oikein hauskaa kunnes matte vähän hermostui ja nappasi minua piiskalla pyllylle. Ei kirpaissut yhtään mutta hämmästyin kamalasti kun matte on yleensä aika lepsu. Yht'äkkiä sitten muistinkin miten liinassa juostaan. Vähän hassua että olin sen niin perinpohjaisesti unohtanut ja kuinka äkkiä kaikki palautui mieleen.
Matte marmatti vielä vähän mutta lopetti aika pian koko juoksutuksen ja kehui minua kiltiksi pojaksi joka kyllä olenkin. Minkäs ori sille mahtaa jos ei aina muista ihan kaikkea. Varsinkin jos on aika kuuma eikä oikein huvita sellainen tylsä juoksutus. Ei matte itse koskaan joudu juoksemaan samaa ympyrää kunnes on ihan hiki!
Eilen olin maten kanssa sellaisella ratsastustunnilla. Se tarkoittaa sitä, että matte istuu selässä ja kentällä on meidän kanssa joku täti, joka huutelee jotain. Se ei ollenkaan huuda minulle vaan matelle mikä on kivaa vaihtelua. Toisaalta siellä tunnilla jouduin ehkä enemmän töihin kuin normaalisti ja matte aikoo harjoitella minun kanssa niitä samoja juttuja yksin ilman sitä vierasta tätiä. Oikeastaan se oli aika mukavaakin koska matte istui siellä selässäni välillä niin, ettei se häirinnyt minun jogia ollenkaan ja melkein unohdin, että se on siellä.
Matte on monesti selässäni vähän jäykkä ja se tuntuu kurjalta kun hytkytään liikettä vasten eikä sen mukana. Matte on luvannut opetella paremmin olemaan siellä selässä ja se vieras täti puhui joistain kisoista. Minä en tiedä mitä ne kisat on eikä matte selittänyt vaan meni taas ihan tönköksi. Sitten se taas vähän rentoutui ja me tehtiin jotain kuuliaisuusharjoituksia ja sitten matte tuli alas ja minä pääsin tarhaan ja sain porkkanoita. Aika kivoja nuo ratsastustunnit.

Tässä kuvassa olen minä ja minun valmentaja kaksivuotis-
kesänäni, jolloin aloin opetella ratsuksi.
Miehekäs laji
torstaina, maaliskuuta 29, 2007
Vanhoina hyvinä aikoina - muistatte varmaan, silloin olivat pulutkin lihavampia ja kahvi oli kuumempaa - ratsastuskouluja pyöritettiin pitkälti vapaaehtoisten pienten ja vähän isompien hevostyttöjen voimin. Tallitytöt siivosivat riemumielin hoitoponiensa karsinat koulun jälkeen, harjasivat ja puunasivat lempihevosiaan ja laittoivat hoitsunsa valmiiksi ratsastustunteja varten. Tytöt olivat tallinpitäjän apuna hommassa jos toisessakin, omasta halustaan. Palkkioksi nämä uutterat tyttölapset saivat ehkä ilmaisen ratsastustunnin kerran kuussa. Varsinainen palkka oli tietenkin sen oman hoitohevosen hörähdys ja se rutiini, joka tallinpitoon ja hevosen hoitamiseen vaaditaan. Lyhyesti sanottuna lapset oppivat tallilla miten hevosten kanssa ollaan ja miten talli pyörii.
Enää ei tallityttöjä ole ja vanhempien asenteet lasten vapaa-ajan harrastuksia kohtaan ovat muuttuneet. Ennen vanhemmat olivat tyytyväisiä kun lapset olivat tallilla poissa pahanteosta ja vastuuta oppimassa. Nykyään asenne on:"Meidän Kirsi-Ilmari ei tee hetkeäkään ilmaista työtä tallinpitäjän eduksi vaan ratsastaa huippunimen valmennuksessa kolme kertaa viikossa kuusivuotiaasta lähtien." Kirsi-Ilmari saa huippuponin jo pienenä ja ponille palkataan hoitaja, ettei lapsi vain joudu käsiään likaamaan ponia hoidellessaan.
Nykypäivänä ratsastuskoulussa tunnille tulevalle lyödään valmiiksi satuloitu ratsu alle siinä missä tuntilaisen oli ennen oltava paikalla hyvissä ajoin ehtiäkseen harjata ja satuloida hevosensa. Tästä "työstä" ei kukaan valittanut, päinvastoin: pienimmät olivat innoissaan jos saivat laittaa ratsunsa kuntoon koska hoitoponeja ei riittänyt kaikille. Hevosen harjaaminen oli heille harvinaista herkkua. Aikuisratsastaja taas arvosti mahdollisuutta luoda kontakti hevoseen jo ennen tunnin alkua. Tunnin lopuksi asiaan kuului hevosen vienti karsinaan, sen riisuminen ja harjaus. Jos ratsastajalla oli kiire pois, hevosen vakihoitaja teki nämä hommat mielellään.
Näinä ankeina aikoina ei tallien liepeillä todellakaan näy työhaluisia ja oppimisintoa puhkuvia lapsia. Lapsia kyllä käy, mutta ne haluavat ratsastaa. Ilmaiseksi. Eivätkä ole valmiita tekemään yhtikäs mitään ratsastelunsa eteen. Kun äyriäiset hätistää huut helkkariin, saa tylyn maineen. Minä kun en prkl ala vieraille kakaroille vapaa-aikoinani ratsastusta opettaa ja vielä ilman mitään korvausta.
Karua tositarinaa: tuttu hevosenomistaja lupasi muutamalle naapuriston lapselle, että nämä saavat harjata hevosia kun hän on kotona valvomassa tilannetta. Lapset tulivat paikalle kun ketään ei ollut paikalla, varastivat sumeilematta hevosen tarhasta ja lähtivät ratsastamaan ilman satulaa ja suitsia. Lapsi putosi hevosen selästä ja katkaisi kätensä. Entä mitä tekevät loukkaantuneen lapsen vanhemmat? Vaativat jukulauta korvauksia hevosen omistajalta! Jos minä olisin penskana katkaissut käteni salaratsastuksen yhteydessä, olisin saanut selkään niin että roikaa ja minut olisi lähetetty todella nätisti pyytämään anteeksi tekoani hevosen omistajalta. Ei niin, että olisin ikipäivinä ratsastanut ilman lupaa vieraalla hevosella.
Naapuritallin pitäjä vuokraa silloin tällöin hevosiaan kokeneemmille ratsastajille. Hänen mukaansa viisi vuotta ratsastuskoulussa on nykyään lähinnä vitsi: varusteita ei osata pukea, hevosta ei osata lukea ja ratsastustaidosta ei ole juuri puhettakaan. Ennen jokaiselle tuntiratsastajalle oli ilman muuta selvää, että "yksärit", siis yksityisten omistamat hevoset, ovat ihan toista rotua tavalliset tuntipollet ja onnen huipentuma olikin päästä ratsastamaan yksärillä. Yksärin omistaja oli jumalasta seuraava ja hänen neuvojaan hevosensa hoidon ja ratsastuksen suhteen ei sivuutettu olankohautuksella. Nykypäivänä pelkästään tunneilla pari vuotta jonon jatkona keikkuneet luulevat oikeasti osaavansa ratsastaa ja viis veisaavat neuvoista.
Nykyajan oire ja ongelma niin lapsilla kuin aikuisillakin on kaikkinaisen nöyryyden puute ja itsensä yliarvostaminen. Hevosten ja ratsastajien määrä on huikeassa kasvussa. Hevosten hinnat ovat alhaiset. Oma hevonen hankitaan entistä hatarammilla pohjatiedoilla ja ihmetellään kun se ei olekaan automaatti.
Hevonen on viisisataa kiloa luuta, lihasta ja pakoajatuksia. Tarvitaan hiukan enemmän hevoskokemusta kuin vuoden-kahden tunneilla nylpyttäminen jotta tällaisen eläimen hallitsee joka tilanteessa, oikeasta hoidosta nyt puhumattakaan.
Enää ei tallityttöjä ole ja vanhempien asenteet lasten vapaa-ajan harrastuksia kohtaan ovat muuttuneet. Ennen vanhemmat olivat tyytyväisiä kun lapset olivat tallilla poissa pahanteosta ja vastuuta oppimassa. Nykyään asenne on:"Meidän Kirsi-Ilmari ei tee hetkeäkään ilmaista työtä tallinpitäjän eduksi vaan ratsastaa huippunimen valmennuksessa kolme kertaa viikossa kuusivuotiaasta lähtien." Kirsi-Ilmari saa huippuponin jo pienenä ja ponille palkataan hoitaja, ettei lapsi vain joudu käsiään likaamaan ponia hoidellessaan.
Nykypäivänä ratsastuskoulussa tunnille tulevalle lyödään valmiiksi satuloitu ratsu alle siinä missä tuntilaisen oli ennen oltava paikalla hyvissä ajoin ehtiäkseen harjata ja satuloida hevosensa. Tästä "työstä" ei kukaan valittanut, päinvastoin: pienimmät olivat innoissaan jos saivat laittaa ratsunsa kuntoon koska hoitoponeja ei riittänyt kaikille. Hevosen harjaaminen oli heille harvinaista herkkua. Aikuisratsastaja taas arvosti mahdollisuutta luoda kontakti hevoseen jo ennen tunnin alkua. Tunnin lopuksi asiaan kuului hevosen vienti karsinaan, sen riisuminen ja harjaus. Jos ratsastajalla oli kiire pois, hevosen vakihoitaja teki nämä hommat mielellään.
Näinä ankeina aikoina ei tallien liepeillä todellakaan näy työhaluisia ja oppimisintoa puhkuvia lapsia. Lapsia kyllä käy, mutta ne haluavat ratsastaa. Ilmaiseksi. Eivätkä ole valmiita tekemään yhtikäs mitään ratsastelunsa eteen. Kun äyriäiset hätistää huut helkkariin, saa tylyn maineen. Minä kun en prkl ala vieraille kakaroille vapaa-aikoinani ratsastusta opettaa ja vielä ilman mitään korvausta.
Karua tositarinaa: tuttu hevosenomistaja lupasi muutamalle naapuriston lapselle, että nämä saavat harjata hevosia kun hän on kotona valvomassa tilannetta. Lapset tulivat paikalle kun ketään ei ollut paikalla, varastivat sumeilematta hevosen tarhasta ja lähtivät ratsastamaan ilman satulaa ja suitsia. Lapsi putosi hevosen selästä ja katkaisi kätensä. Entä mitä tekevät loukkaantuneen lapsen vanhemmat? Vaativat jukulauta korvauksia hevosen omistajalta! Jos minä olisin penskana katkaissut käteni salaratsastuksen yhteydessä, olisin saanut selkään niin että roikaa ja minut olisi lähetetty todella nätisti pyytämään anteeksi tekoani hevosen omistajalta. Ei niin, että olisin ikipäivinä ratsastanut ilman lupaa vieraalla hevosella.
Naapuritallin pitäjä vuokraa silloin tällöin hevosiaan kokeneemmille ratsastajille. Hänen mukaansa viisi vuotta ratsastuskoulussa on nykyään lähinnä vitsi: varusteita ei osata pukea, hevosta ei osata lukea ja ratsastustaidosta ei ole juuri puhettakaan. Ennen jokaiselle tuntiratsastajalle oli ilman muuta selvää, että "yksärit", siis yksityisten omistamat hevoset, ovat ihan toista rotua tavalliset tuntipollet ja onnen huipentuma olikin päästä ratsastamaan yksärillä. Yksärin omistaja oli jumalasta seuraava ja hänen neuvojaan hevosensa hoidon ja ratsastuksen suhteen ei sivuutettu olankohautuksella. Nykypäivänä pelkästään tunneilla pari vuotta jonon jatkona keikkuneet luulevat oikeasti osaavansa ratsastaa ja viis veisaavat neuvoista.
Nykyajan oire ja ongelma niin lapsilla kuin aikuisillakin on kaikkinaisen nöyryyden puute ja itsensä yliarvostaminen. Hevosten ja ratsastajien määrä on huikeassa kasvussa. Hevosten hinnat ovat alhaiset. Oma hevonen hankitaan entistä hatarammilla pohjatiedoilla ja ihmetellään kun se ei olekaan automaatti.
Hevonen on viisisataa kiloa luuta, lihasta ja pakoajatuksia. Tarvitaan hiukan enemmän hevoskokemusta kuin vuoden-kahden tunneilla nylpyttäminen jotta tällaisen eläimen hallitsee joka tilanteessa, oikeasta hoidosta nyt puhumattakaan.
tiistaina, maaliskuuta 27, 2007
Viikonlopuksi on varattu ihan oikea western-valmennustunti. Se onkin minulle ensimmäinen laatuaan omalla hevosella. Olen luvattoman paljon vain köpötellyt itsekseni ja ori on päässyt vähän hunningolle. Onneksi se on edelleen herkkä ja perustottelevainen ja heti kun vaadin itseltäni enemmän, toimii hevonenkin paremmin.
Ori oli tässä päivänä muutamana tehnyt pihatossa kaivuutöitä ja toinen etukenkä oli jäänyt kiinni sementin alla/sisällä sijaitsevaan raudoitukseen. Onneksi kenkä oli irronnut siististi eikä hevonen ilmeisestikään ollut pahemmin säikähtänyt kengän takertumista. Toinen etukenkä oli jäänyt mutaan muutamaa päivää aiemmin ja tänään kävi seppä poistamassa takakengät ja vuolemassa kaviot. Paljain jaloin olisi tarkoitus pärjätä seuraavaan hokkikauteen saakka.
Talvikarva alkaa olla jo olla kokonaan lähtenyt ja polle kutiaa selvästi aiempaa vähemmän. Tänään se kyllä piehtaroi ratsastuksen päätteeksi todella antaumuksellisesti: se hieroi itseään maahan kuin koira ja kieriskeli kauemmin hevoset yleensä. Sillä taisi olla turvallinen olo. Harja- ja häntäjouhet ovat edelleen tallella, ehkä ne jo jäävät kesäksi. En jaksa muistaa lähtivätkö jouhet viime keväänä samaa tahtia karvan kanssa vai vasta myöhemmin. Täytynee ruveta pitämään tarkemmin kirjaa karvanlähdön aikataulusta.
Ori oli tässä päivänä muutamana tehnyt pihatossa kaivuutöitä ja toinen etukenkä oli jäänyt kiinni sementin alla/sisällä sijaitsevaan raudoitukseen. Onneksi kenkä oli irronnut siististi eikä hevonen ilmeisestikään ollut pahemmin säikähtänyt kengän takertumista. Toinen etukenkä oli jäänyt mutaan muutamaa päivää aiemmin ja tänään kävi seppä poistamassa takakengät ja vuolemassa kaviot. Paljain jaloin olisi tarkoitus pärjätä seuraavaan hokkikauteen saakka.
Talvikarva alkaa olla jo olla kokonaan lähtenyt ja polle kutiaa selvästi aiempaa vähemmän. Tänään se kyllä piehtaroi ratsastuksen päätteeksi todella antaumuksellisesti: se hieroi itseään maahan kuin koira ja kieriskeli kauemmin hevoset yleensä. Sillä taisi olla turvallinen olo. Harja- ja häntäjouhet ovat edelleen tallella, ehkä ne jo jäävät kesäksi. En jaksa muistaa lähtivätkö jouhet viime keväänä samaa tahtia karvan kanssa vai vasta myöhemmin. Täytynee ruveta pitämään tarkemmin kirjaa karvanlähdön aikataulusta.
torstaina, maaliskuuta 22, 2007
Pikkuori kertoo:
Olen kuulemma kasvanut jo niin isoksi pojaksi, että minun on syytä ottaa vähän kirjoitusvastuuta, sanoo matte. Minä olen nelivuotias komea ori ja asun täällä kotona. Meitä on täällä muitakin hevosia ja sitten on vielä muuliruuna, jonka kanssa minä tarhailen. Mieluiten olisin ulkona yhdessä kaikkien tallin tammojen kanssa, mutta minun ei anneta. Joudun pitämään naisiani silmällä omasta tarhastani ja se on välillä hankalaa koska tallin seinä tulee vähän eteen enkä pysty koko ajan näkemään niitä.
Tammat tykkäävät minusta, ne vanhat ja äkäisetkin. Ne yrittävät aina jäädä karsinani ulkopuolelle seurustelemaan ja keimailemaan, mutta matte ja muut eivät halua, että tammat pissivät käytävälle, joten niiden pitää yleensä kulkea minun karsinan ohi nopeasti. Seinänaapurina minulla on nuori tamma. Se näyttää vähän vasikalta kun se on kirjava mutta se on silti oikein kaunis ja ihana. Se olisi minulle ihan sopiva, mutta aloittaa kuulemma nyt ratsukoulutuksen enkä minä pääse astumaan sitä vielä pitkään aikaan, en ehkä ollenkaan.
Se on vähän surullista etten pääse seinänaapurin kanssa puusta pitkään. Toisaalta matte kertoi eilen, että tulevana kesänä minulle tulee naisia kylään muilta talleilta ja minä saan astua ne kaikki! Minulla on hieno vaaleansininen riimu, joka laitetaan päähäni silloin kun pääsen astumaan. Minä tunnistan sen riimun ja se on minun lemppari.
Kaikkia halukkaita naisia ei oteta, koska minun pitää kuulemma vielä harjoitella ratsuna oloa lisää. Olen kyllä jo tosi etevä ja jos on pakko niin voinhan opetella enemmän sitten syksyllä. Tahtoisin itse nyt kevään ja kesän keskittyä vain naisiin. Viime vuonna nimittäin opin, että ne on vaativia ne naiset ja lopuksi olen aina ihan väsynyt. Onneksi rupean pian saamaan paljon lisäruokaa niin jaksan sitten paremmin tyttöjen kanssa.
Yksi ruuna joka asuu minua vastapäätä tallissa luulee olevansa ori vaikka ei ole mies ollenkaan! Se yrittää purra minua aina kun menen ohi. Minusta se on kurjaa sillä itse olen rauhaa rakastava enkä ollenkaan haluaisi sen ruunan kanssa tapella. Ehkä se tajuaa mitä on menettänyt ja on kiukkuinen minulle siksi, että minulla on vielä vehkeet tallella. En oikein ymmärrä mihin ne kapistukset ovat ruunilta kadonneet.
Erotan hyvin ruunat ja tammat eivätkä ruunat ole kovin kiinnostavia. Muulin kanssa kyllä leikitään usein, se on kivaa. Kun tulin Ruotsista, olin vielä melkein varsa ja muuli määräili minua aluksi kovasti. Nykyään meillä määrään minä enkä minä aina halua, että muuli tulee meidän yhteiseen pihattoon jos sataa. Se muuli nimittäin inhoaa kastumista ja minusta on kiva olla itse sateensuojassa ja katsoa kun muuli yrittää pysyä kuivana kuusen alla. Matte sanoo, että minä olen vähän ilkeä mutta oikeasti olen oikein kiltti. Muistan vaan vielä kun olin pienempi ja muuli puri minua aina kaulaan ja peppuun niin että karvat lähti. Se sattui ja nyt kun olen isompi niin on vaan ihan reilua että muulikin saa välillä vähän kärsiä.

Matte sanoi, ettei pitäisi julkaista K-18 materiaalia mutta tässä silti minä ja minun ensimmäinen tyttöystävä.
Olen kuulemma kasvanut jo niin isoksi pojaksi, että minun on syytä ottaa vähän kirjoitusvastuuta, sanoo matte. Minä olen nelivuotias komea ori ja asun täällä kotona. Meitä on täällä muitakin hevosia ja sitten on vielä muuliruuna, jonka kanssa minä tarhailen. Mieluiten olisin ulkona yhdessä kaikkien tallin tammojen kanssa, mutta minun ei anneta. Joudun pitämään naisiani silmällä omasta tarhastani ja se on välillä hankalaa koska tallin seinä tulee vähän eteen enkä pysty koko ajan näkemään niitä.
Tammat tykkäävät minusta, ne vanhat ja äkäisetkin. Ne yrittävät aina jäädä karsinani ulkopuolelle seurustelemaan ja keimailemaan, mutta matte ja muut eivät halua, että tammat pissivät käytävälle, joten niiden pitää yleensä kulkea minun karsinan ohi nopeasti. Seinänaapurina minulla on nuori tamma. Se näyttää vähän vasikalta kun se on kirjava mutta se on silti oikein kaunis ja ihana. Se olisi minulle ihan sopiva, mutta aloittaa kuulemma nyt ratsukoulutuksen enkä minä pääse astumaan sitä vielä pitkään aikaan, en ehkä ollenkaan.
Se on vähän surullista etten pääse seinänaapurin kanssa puusta pitkään. Toisaalta matte kertoi eilen, että tulevana kesänä minulle tulee naisia kylään muilta talleilta ja minä saan astua ne kaikki! Minulla on hieno vaaleansininen riimu, joka laitetaan päähäni silloin kun pääsen astumaan. Minä tunnistan sen riimun ja se on minun lemppari.
Kaikkia halukkaita naisia ei oteta, koska minun pitää kuulemma vielä harjoitella ratsuna oloa lisää. Olen kyllä jo tosi etevä ja jos on pakko niin voinhan opetella enemmän sitten syksyllä. Tahtoisin itse nyt kevään ja kesän keskittyä vain naisiin. Viime vuonna nimittäin opin, että ne on vaativia ne naiset ja lopuksi olen aina ihan väsynyt. Onneksi rupean pian saamaan paljon lisäruokaa niin jaksan sitten paremmin tyttöjen kanssa.
Yksi ruuna joka asuu minua vastapäätä tallissa luulee olevansa ori vaikka ei ole mies ollenkaan! Se yrittää purra minua aina kun menen ohi. Minusta se on kurjaa sillä itse olen rauhaa rakastava enkä ollenkaan haluaisi sen ruunan kanssa tapella. Ehkä se tajuaa mitä on menettänyt ja on kiukkuinen minulle siksi, että minulla on vielä vehkeet tallella. En oikein ymmärrä mihin ne kapistukset ovat ruunilta kadonneet.
Erotan hyvin ruunat ja tammat eivätkä ruunat ole kovin kiinnostavia. Muulin kanssa kyllä leikitään usein, se on kivaa. Kun tulin Ruotsista, olin vielä melkein varsa ja muuli määräili minua aluksi kovasti. Nykyään meillä määrään minä enkä minä aina halua, että muuli tulee meidän yhteiseen pihattoon jos sataa. Se muuli nimittäin inhoaa kastumista ja minusta on kiva olla itse sateensuojassa ja katsoa kun muuli yrittää pysyä kuivana kuusen alla. Matte sanoo, että minä olen vähän ilkeä mutta oikeasti olen oikein kiltti. Muistan vaan vielä kun olin pienempi ja muuli puri minua aina kaulaan ja peppuun niin että karvat lähti. Se sattui ja nyt kun olen isompi niin on vaan ihan reilua että muulikin saa välillä vähän kärsiä.

Matte sanoi, ettei pitäisi julkaista K-18 materiaalia mutta tässä silti minä ja minun ensimmäinen tyttöystävä.
sunnuntaina, maaliskuuta 18, 2007
Kummallista on kuinka etukäteen kuvittelee jotain paikkaa (tässä tapauksessa talli) pelkkien kuulopuheiden perusteella itseään elämää upeammaksi. Omat silmät kertoivat välittömästi todellisuuden olevan varsin karu: tallin tilat olivat siinä majailevalle hevosmäärälle liian ahtaat. Hevosmateriaali ei ollut sen kummempaa kuin muuallakaan. Lisänä tulivat vielä ontuvat kurssijärjestelyt: kukaan ei tuntunut tietävän mitä on tekeillä saati mihin majoittaa kurssille tulevat hevoset.
Tasoryhmät olivat ilmeisesti kurssin järjestäjille aivan vieras käsite. Jos yksi ei osaa laukkaa nostaa ja toiset näyttävät syntyneen satulaan on ryhmän koostamisessa kenties jotain vikaa. Kaiken huipuksi seuraavan ryhmän alkuverryttely tapahtui pitkin poikin maneesia sillä hetkellä opetuksessa olevan ryhmän keskellä, ei suinkaan esim. maneesin toisessa päässä, jossa olisi ollut ruhtinaallisesti tilaa. Parhaillaan ratsastavan ryhmän tuntia häiriköi mm. paikan omistaja ylisäikyllä puoliverisellään, jonka sätkyilystä vieraat, koulutuksessa olevat hevoset luonnollisesti hermostuivat.
Kurssijärjestelyt siis kusivat kokonaisuudessaa melkoisesti eikä opettajassakaan ollut hurraamista. Paikalle kalliilla palkattu opettaja, ruotsalainen "guru", oli läpeensä kärttyinen vanha äijä tyystin vailla pedagogisia taitoja. Paha sanoa osasiko mies jotain vai ei. Ratsastajat saivat sinnepäin-ohjeita eikä virheitä korjattu lainkaan.
En ole ikinä ollut toisessa yhtä huonosti järjestetyssä tapahtumassa. Nyt alan ymmärtää mitä ovat ne "puskatallit" joissa "puskaratsastellaan". Jos olisin ollut paikalla hevosen kanssa olisin epäilemättä vaatinut rahani takaisin.
Tasoryhmät olivat ilmeisesti kurssin järjestäjille aivan vieras käsite. Jos yksi ei osaa laukkaa nostaa ja toiset näyttävät syntyneen satulaan on ryhmän koostamisessa kenties jotain vikaa. Kaiken huipuksi seuraavan ryhmän alkuverryttely tapahtui pitkin poikin maneesia sillä hetkellä opetuksessa olevan ryhmän keskellä, ei suinkaan esim. maneesin toisessa päässä, jossa olisi ollut ruhtinaallisesti tilaa. Parhaillaan ratsastavan ryhmän tuntia häiriköi mm. paikan omistaja ylisäikyllä puoliverisellään, jonka sätkyilystä vieraat, koulutuksessa olevat hevoset luonnollisesti hermostuivat.
Kurssijärjestelyt siis kusivat kokonaisuudessaa melkoisesti eikä opettajassakaan ollut hurraamista. Paikalle kalliilla palkattu opettaja, ruotsalainen "guru", oli läpeensä kärttyinen vanha äijä tyystin vailla pedagogisia taitoja. Paha sanoa osasiko mies jotain vai ei. Ratsastajat saivat sinnepäin-ohjeita eikä virheitä korjattu lainkaan.
En ole ikinä ollut toisessa yhtä huonosti järjestetyssä tapahtumassa. Nyt alan ymmärtää mitä ovat ne "puskatallit" joissa "puskaratsastellaan". Jos olisin ollut paikalla hevosen kanssa olisin epäilemättä vaatinut rahani takaisin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)