Shoe a little horse,
Shoe a little mare,
But let the little colt
Go bare, bare, bare.

Edellinen on lastenloru mutta sisältää varsin vakuuttavaa kengitysfilosofiaa: kengät käyttöhevosilla ja varsat olkoon ilman. Olen käsitellyt kengitysasiaa aiemminkin joten se siitä tällä kertaa. Vinkkaan vielä Suomen Kengitysseppien liiton sivuille, sieltä löytyy osaava kengittäjä/vuolija sinunkin hevosellesi.

Olen jo ihan hermona tähän kesäleskeyteen. Kävin jopa Miehen levylaatikolla jota en normaalisti ikinä tee koska sillä on niin huonoja levyjä. No ei ne kaikki ihan paskoja ole mutta enimmäkseen. Otin autoon kuunneltavaksi muutaman lätyn. Tämän hetkinen suosikkikappaleeni on Steely Danin Haitian Divorce. Tässä sanat.



Haitian Divorce-kappaleen tunnelmaan sopii minusta Carlos Almarazin Southwest Song-niminen työ:



Hitto, YouTubesta löytyy mitä vain. Lisää Steely Dania ja live-esiintyminen muistorikkaalta 70-luvulta. Do it again.

Orin elämää

Matelta oli toivottu että se höpisisi ja vaahtoaisi vähemmän ja antaisi minun kertoa enemmän orimaisia juttuja. Minulla on nyt ollut vähän kiire kun olen valmennuksessa neljä kertaa viikossa ja opettelen kaikkia uusia hienoja juttuja. Välipäivät menevät sitten tarhaillessa tai laitumella tai sitten matte tulee ja me mennään vähän maastoon.

En ole ollut sisällä koko kesänä paitsi pihatossa aina öisin joskus ja kuumina päivinä ja varsinkin jos on paljon ötököitä. Paarmoja minä en voi sietää ollenkaan ja sätkin ja potkin kiemurtelen töissäkin jos niitä paarmoja on. Minusta pitäisi tehdä töitä vain silloin kun ei ole ötököitä eikä liian kuuma. Toisaalta ei saisi sataakaan. Matte sanoo, että minulle sopivat työskentelylämpötilat on miinus viisi viiva plus viisitoista astetta lämmintä ja puolipilvistä säätä mieluiten.

Pakkanen ei muuten haittaa mutta kun talvella työskennellessä tulee helposti liian kuuma ja tulee hikeä ja kestää kauan ennen kuin kuivun. Talvella minä käytän joskus sellaista hassua loimea jos olen kastunut. Nyt se loimi on matella korjattavana kun Muuli käytti sitä kerran keväällä ja minä otin siitä kiinni kun se loimi on kerta minun ja vedin siitä ja siihen tuli iso reikä. Että matte olikin kiukkuinen silloin! Minä en kuulemma saa ollenkaan uutta loimea vaan minun pitää pärjätä sillä vanhalla vaikka se on paikattu.

Muuli ei enää tarhaa minun kanssa kun minusta tuli isä ja minä riehaannuin siitä kun minun tyttären äidille tuli varsakiima ja silloin suutuin Muulille kun se yritti ihan varmasti vokotella minun naista. Silloin minä pureskelin sitä Muulia niin, että sen Isäntä hätääntyi ja otti sen pois ja vei laitumelle. Se laidun on ihan minun naisen tarhan vieressä joten nyt se vokottelee sitä tammaa päivät pitkät ja seurustelee minun tyttären kanssa. Onneksi minun nainen ei tykkää Muulista vaan luimii ja potkii eikä päästä meidän lastakaan aidan viereen kun se saisi kumminkin Muulilta huonoja vaikutteita.


Kuvassa on minun nainen ja meidän esikoistytär

Vieraiden hevosten näkeminen ja niiden kanssa toimiminen on aina yhtä kummallista. "Omalla" tallilla, siis sillä, missä Ori asustaa, kaikki hevoset ovat asiallisia käsitellä. Ei temppuilua, ei tempoilua, helppoja lastata, helppoja kengittää, helppoja käsitellä. Mieltään nämä osoittavat lähinnä vääntämällä turpaa ryppyyn jos jokin asia ei miellytä. Laitumelta tullaan laukaten kun kutsutaan, mistään kiinniotto-ongelmista ei ole puhettakaan. Väistävät kun pyydetään, tulevat luo kun halutaan.


Meillä vs. muualla

Viikon aikana on tullut taas nähtyä kaiken sorttista kavioeläintä. Lastausongelmaisia, kengitysongelmaisia, ratsastusongelmaisia, ei-anna-kiinni-tyyppejä.
Entä näiden ongelmien syy? Omistajassa, poikkeuksetta.

Jos omistaja pieksee hevosen kun se vihdoin antaa hänelle kiinni laitumelta, ei hevonen tee samaa virhettä toiste. Jos toivotusta käytöksestä rangaistaan, luulee hevonen, että käytös on epätoivottua. Ei hevonen ymmärrä saavansa raipasta siksi, ettei antanut kiinni. Hevosen käsitys asiasta on se, että se antoi kiinni ja selkään tuli. Hevosen kiinnisaamisesta tulee yhä vaikeampaa eikä tätä ongelmaa ratkaista väkivalloin.

Kengitysongelmat:
1) Hermostunut omistaja hermostuttaa hevosen.
Ratkaisu: Omistaja poistuu, hevonen rauhoittuu ja kenkäys onnistuu suitsaitsukkelaan.

2) Omistaja ei ole vaivautunut opettamaan hevostaan seisomaan rauhassa kengityksen ajan.
Ratkaisu: Omistaja ottaa lusikan kauniiseen käteen ja alkaa treenata. Nostelee hevosen kavioita muutenkin kuin niitä putsatessa, pitää niitä ylhäällä vaihtelevia aikoja kerrallaan, koputtelee kavioita, naputtelee hevosen vieressä. Hevonen laskee jalkansa vasta kun siihen on lupa. Väkisin alas revitty jalka nostetaan välittömästi uudelleen vaikka kuinka lyhyeksi aikaa niin, ettei hevoselle jää mieleen se, että jalan saa repimällä alas eikä sitä tarvitse nostaa/pitää ylhäällä. Näitä harjoituksia toistetaan. Ne aloitetaan heti kun varsa on noin viikon vanha tai kun hevonen tulee uuteen kotiin.

Lastausongelmat: En jaksa. Miksi näitä tehdään? Miksi lastauksesta täytyy tehdä niin hankalaa? Varsa on helppo lastata ensin emänsä kanssa ja myöhemmin tehdä lastauksesta mukavaa antamalla sapuskaa traikussa/autossa.
Monty lastaa. Jos ei ole Monty, voi pyytää apua joltain vastaavalta. Seikkaperäiset lastausohjeet löytyvät myös Tuire Kaimion kirjasta Hevosen kanssa. Kirja on hyvä hankinta vaikkei hevosen kanssa olisi mitään ongelmia.

Ratsastusongelmat: Tunnottomiksi potkittuja ja usein henkisesti lukossa olevia hevosia, työtä pakoilevia eli "laiskoja" hevosia, pukkikoneita, pystyynnousijoita, kaahareita.
Ratkaisu: Treeniä, treeniä ja vielä kerran treeniä, mieluiten hyvän valmentajan valvovan silmän alla. Omille virheilleen tulee helposti sokeaksi. Valmennustunti silloin toinen tällöin auttaa jo paljon jos haluaa aktiivisesti korjata omaa ratsastustaan. Etsi hyvä valmentaja, jonka kanssa kemiat pelaavat ja pidä hänestä kiinni.

Ongelmat ratsastuksessa johtuvat 99,9%:ssa tapauksissa ratsastajasta. Jos ongelma on hevosessa, se johtuu usein siitä, että hevonen on kipeytynyt. Tarkistuta ongelmahevonen eläinlääkärillä kipujen varalta. Käytä hierojaa jos hevonen on jumiin menevää tyyppiä. Ennen kaikkea: Opettele ymmärtämään ja "lukemaan" hevostasi. Se kyllä kertoo sinulle mikä on pielessä.

Välitila

Kesäleskeys teettää kummallisuuksia: googletin juuri kaiken maailman entisiä heiloja ja löysin kuvan yläasteaikojeni ihastuksesta. Sydän pomppasi kurkkuun ja alkoi välittömästi takoa samal viisiin kuin ennen tuon pojan lähellä. Poika oli säilynyt ulkonäöltään entisellään, mitä nyt hiusraja ehkä vetäytynyt vähän. Ja mitä olikaan pojasta tullut? Opettaja! Jokseenkin viimeinen ammatti mihin olisin kyseistä henkilöä kuvitellut..

Visuaalinen ärsyke tai hajumuisto vie minut hetkessä entiseen ja kroppa käyttäytyy tasan samalla tavalla kuin silloin kymmenen, kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Olen epämiellyttävissä määrin tunteideni riepoteltavissa vaikka olen aina omasta mielestäni ollut enemmän järki- kuin tunneihminen.

Inhoan esimerkiksi humanistisia tieteitä juuri niiden epämääräisyyden ja tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Kun kaikki tutkimus on tutkijan omien kokemusten ja persoonallisuuden värittämää, kuinka objektiivista se voi olla? Sama ongelma ilmenee luonnollisesti kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, mutta luonnontieteissä on sentään tiettyjä vakioita ja kokeet ovat toistettavissa.

Ihannetapauksessa päätöstä tehdessä järki ja tunteet vaikuttavat sopusoinnussa. Esim. hevosta tai koiraa hankkiessa ei voi toimia pelkästään kylmän loogisesti. Otin kerran koirapentueesta sen "toiseksi parhaan" vaihtoehdon eikä yhteiselo sen rekun kanssa koskaan oikein onnistunut. Koira päätyi luotani vajaan vuoden ikäisenä sille paremmin sopivaan kotiin, toki sellaisella sopimuksella, että se palautuu minulle jos jotain ongelmia ilmenee.

Se ei ollut pitovaikeuskoira, päinvastoin: toimiva otus kaikin puolin. Kiltti, helposti koulutettava, kaunis. Se mystinen "jokin" vain jäi puuttumaan. Se, että koira pääsi hyvään kotiin, että se on onnellinen ja että näen sitä säännöllisesti ei yhtään helpota syyllisyyttäni siitä, etten huolehtinut eläimestä sen koko ikää. Ikinä en enää haksahda koiraan (tai hevoseen tai ihmiseen) joka ei iske täysillä.

Sama homma hevosissa, nyt kääntäen. Joskus sitä ajattelee, että otanpa säälistä tuon ongelmayksilön, jolle kukaan ei pärjää. Siinä vaiheessa pitää ottaa järki avuksi ja todeta hevonen itselleen liian hankalaksi. Kun mukavia hevosia on maailma täynnä, miksi kiusata ja stressata itseään hankkimalla liian vaikea yksilö.

Puolinaisia ajatuksia ja puolinaista kirjuuttelua. Minulle tarjottiin muuten aikanaan pikkuisia pillereitä, jotta tunnehuippuni tasoittuisivat kun tunteeni kuulemma lähentelivät voimakkuudeltaan maanis-depressiivisyyttä ja koin nykyistä enemmän äärimmäisiä tunteita: huikeaa onnea ja syvää masennusta. En huolinut tabuja, pelkäsin, että elämästä tulisi, no, puolinaista. Sisäeritys sääteli loppujen lopuksi onnistuneesti itseään ja nykyisin olen melko seesteinen (eikä kikatella siellä! muistelkaa miten oli ennen!).

Tarvitsen elämääni rauhallista arkea, mukavia rutiineja ja tyhjää aikaa, jolloin voin tehdä tai olla tekemättä. Jos nämä eivät toteudu, tulee stressi ja migreeni eikä kellään ole enää kivaa.

Ne kasvavat niin nopeasti..

Niin vain on varsan syntymästä jo 9vrk. Enää ei sylkytellä vaan rapsutellaan pientä ihan seisoma-asennossa ja opetellaan ison hevosen tapoja. Talutus- tai oikeastaan vielä lähinnä riimun päässäpitoharjoituksia on ollut jo useampi.

Varsa haluaisi olla villi ja vapaa eikä suuremmin riemastu päävehkeiden pukemisesta. Peloissaan se ei ole vaan ihan rehellisesti ärsyyntynyt. Sen omasta mielestä aikuisena olon opetteluun riittää vihreän syönti (varsa repi sujuvasti heinää jo ikenillään ja söikin sitä eikä vain ollut syövinään kuten pikkuvarsat yleensä. Nyt syöminen sujuu entistä paremmin kun pikkuisella on kokonaista neljä hammasta.) ja joskus mullankin, veden kanssa lotraaminen ja laukkaharjoitukset.

Eilen varsa suoritti myös pienen esteharjoitteen: emätamma oli jäänyt laitumen puolelle kun varsa suoritti yksinään sisään-ulos-laukkahurjastelua useamman portin läpi. Tamma ei varsan miedosta pyynnöstä huolimatta innostunut hakemaan jälkeläistään joten neiti mittaili hetken aitalautojen väliä ja hyppäsi keskimmäisen ja ylimmäisen välistä (kuvassakin taustalla näkyvä väli). Noin vain, viuh. Heti pompsahti varsan hinta tonnilla ylöspäin, tässä meillä on estetykki tulossa. Varsaa ei erossaolo emästä juuri häirinnyt: aidan ylitettyään se kävi pikaisesti tissillä ja jatkoi laukkaharjoituksia.



Ai mikä Ori? Riehaantui Pikkutamman varsakiimasta, nyttemmin laiska kuin lahna. Eteenpäinpyrkimys on olematon. Toivottavasti se johtuu vain tammojen kiimakierron vaiheesta ja helteestä kun hevonen on kuin tyhjä säkki. Nelivuotias hurja ori juu.

Olen ihan heikkona tuohon curly-varsaan. Se on kuin varsan nahkoihin verhottu koiranpentu: rohkea, utelias ja leikkisä. Eilen varsaneiti kiipeili sylissäni (saahan niitä ihan pieninä vielä sylkytellä, saahan?), nuuski etenkin hiuksiani ja olisi mielellään rapsutellut takaisin kun raaputin sen säkää ja peppua.

Emältään varsa on jo oppinut mm. veden kanssa puljaamisen. Se uittaa etujalkojaan vesisaavissa ja onnistuu jo tehokkaasti kaatamaan itsensä painoisen vesiastian. Emänsä on perin siisti yksilö: se pesee aina etujalkansa ennen kuin ryhtyy syömään.

Uusi vaaleanpunainen varsariimu ei neitiä miellyttänyt: ensimmäinen sovitus sai sen keulimaan kovasti. Nyt varsa pitää sitä jo sujuvasti vaikkei väri ilmeisesti olekaan suosiossa. Jalat pikkuinen nostaa myös nätisti ja antaa koskettaa itseään joka kohdasta.

Vanhojen valokuvien digitointi ja Photoshopin filttereillä leikkiminen toivat pintaan minussa asuvan pienen ekshibitionistin. Kuvassa minä yhdeksäntoista vanhana (huoh) ja silloinen hepparakkaani. Tummia ruunikoita molemmat.

Seitsemän kertaa seitsemän

Tääkin haluaa avautua seitsemän kertaa. Koska blogi on lähinnä hevosaiheinen, kerron toivottavasti yllättäviä hevossidonnaisia asioita. Tulkoon haastetuksi ne, jotka haluavat itsestään seitsemän asiaa paljastaa.

1. Pelkään lehmiä, varsinkin sarvekkaita yksilöitä. Vaikka olen pienestä pitäen pyörinyt navetassa enkä ole koskaan muistaakseni saanut edes potkua lehmältä, pelkään mokomia otuksia suhteettoman paljon. Pari kesää jouduin vuokrahevosellani ratsastamaan tallilta mennen tullen lehmihaan poikki ja lehmät kerääntyivät aina piiriksi ympärillemme ja seurasivat koko matkan. Kinasivat siinä vielä keskenään parhaista ratsukonkatselupaikoista ja heiluttelivat niitä julmetun pitkiä sarviaan. Hevonen ei ollut millänsäkään mutta kuskia pelotti joka kerta.
Nykyään on helpompaa kun harvoilla lehmillä on enää sarvet eikä tarvitse ratsastellakaan lehmien joukossa.

2. Ostin Pikkuorin "vahingossa". Olin jo reilun vuoden hiljakseen etsiskellyt itselleni suunnilleen 10-vuotiasta sh-ruunaa. Sitä oikeaa ei vain tahtonut löytyä. Sattumalta tupsahti eteen pikkuinen ABC-ori, kaksivuotias. Seurasi ostotapahtuma ja nyt on vietetty yhteiseloa jo kaksi vuotta.

3. Epäilen aina satuloineeni liian eteen. Vaikka olen kymmenien vuosien aikana satuloinut tuhansia kertoja, käytän paljon aikaa varmisteluun, että satula on oikeassa paikassa.

4. Uskonpuute. Olen ratsastanut seitsemän vanhasta, hoitanut itsenäisesti hevosia neljäntoista ikäisestä, lukenut hevostietokirjoja, kahlannut läpi nettiä, ratsastanut eri-ikäisillä ja eri koulutustason hevosilla, ollut mukana ratsuttamassa hevosia, kouluttanut hevosia ja uudelleenkouluttanut ongelmahevosia, tehnyt tallihommia melkein 20 vuotta, vastannut tallin pyörittämisestä ja päätöikseni tehnyt hevoshommia viimeiset viisi vuotta. Silti vähän väliä iskee uskonpuute ja epäilys, etten minä noista kavioeläimistä ja niiden oikeasta hoidosta mitään ymmärrä.

5. 5-10 vuotta sitten elämässäni oli pitkä jakso, useamman vuoden pituinen, jolloin suistuin vähän väliä satulasta. Usein kyseessä oli vielä luottopolle, vanha ja niin notkoselkäinen, että putoamisen olisi luullut olevan silkka mahdottomuus. Samalla sain tunneilla kehuja hyvästä ja vakaasta istunnasta, josta kuulemma näki, että olen paljon ratsastanut. Seuraavana päivänä maastoon, hevonen pukitti minimaalisesti ja minä istuin - taas kerran - maassa. Nykyään tilanne on onneksi korjaantunut.

6. En yleisesti ottaen tykkää tammoista. Tulen yleensä hyvin juttuun ruunien ja orien kanssa mutta tammojen käsittely ja ratsastus on usein sellaista pakkopullaa. Tammaa en itselleni laittaisi enkä narttukoiraa. Kaikki neljä koiraani ja viides, lapsuudenkodin koiruus, ovat myös olleet uroksia.

7. Piirrän ja maalaan lähes yksinomaan hevosia. Ennen pyrin fotorealismiin, nykyään kuvat ovat enemmän sellaisia maagissävytteisiä, hevosia symboleina, hevosia toisesta paikasta. Valmiiden töiden suhteen olen epävarma: näytän ne Miehelle ja ehkä yhdelle luottoystävälleni ja sitten hautaan ne valmiiden kuvien hautuumaalle, josta otan ne esiin ehkä kerran vuoteen ja arvioin kriittisesti. Sitten hautaan ne taas.

Kuvia


Pikkuisen curly-varsan toinen ulkoilukerta, ikää neidillä on kaksi vuorokautta.



Ryhdikäs asenne maailmaan



Neito on varsin kihara.



Kiharuus jatkuu nenästä hännänpäähän ja ruununrajaan asti.

Työrupeamani kauniiksi lopuksi ratsastin iltasella pitkin joenrantaa vanhalla suomenhevosystävälläni. Kyse ei ole Ketunpunaisesta Tammasta, joka asuu kokonaan eri tallilla ja on verrattain uusi tuttavuus. Tänään ratsastamani Paksu Tamma - tästä eteenpäin PT - on minulle tuttu jo kymmenen vuoden ajalta. Olen työskennellyt PT:n kotitallilla näiden vuosien aikana eripituisia rupeamia ja jossain vaiheessa vain huomasin, että meillä synkkaa.

Nykyään PT hörhöttää aina minut nähdessään. Laitumellakin se lopettaa syömisen ja tulee luokseni seurustelemaan. PT:n maailmassa tärkein asia on ruoka. Sydäntälämmittävin tervehdys onkin se, kun PT menee aamulla pitkän nälässä vietetyn yön jälkeen ulos heiniään syömään tai laitumelle ja haluaa silti pysähtyä matkalla ja ystävöidä kanssani.

En ollut ratsastanut PT:llä vuosiin ja alkuun meninkin sen kanssa maneesiin testaamaan jarrut ja ohjattavuuden. Ohjaus oli kaikin puolin toimiva, mitä nyt vähän jäykkä, mutta jarrut ovat aina olleet PT:n heikko kohta. Teetin tammalla muutamia pysähtymis- ja seisomisharjoituksia ennen maastoon lähtöä.

PT alkaa olla sen ikäinen, että sitä pitäisi säännöllisesti ratsastaa oikein päin jos haluaa sen säilyttävän kuntonsa ja toimivuutensa vielä hamaan vanhuuteen asti. Valitettavasti kenelläkään sen kolmesta(!) omistajasta ei ole kykyä saada pitkää, jäykkää ja paksua tammaa kantamaan itseään kunnolla. PT:llä on vankka taipumus jyrätä etupainoisena eespäin eikä sillä ole selkälihaksia nimeksikään. Nyt se on laidunruohon entisestään lihottama ja podettuaan jalkavaivaa, jonka jälkeinen kuntoutus on laiminlyöty, huohottaa se kuin vanha saapas jo kymmenen minuutin reippaan kävelyn jälkeen. Siinä sitä olisi jollekin työsarkaa. Noinkohan minulla riittäisi energiaa tamman ratsastamiseen kerran-pari viikossa?