Välitila

Kesäleskeys teettää kummallisuuksia: googletin juuri kaiken maailman entisiä heiloja ja löysin kuvan yläasteaikojeni ihastuksesta. Sydän pomppasi kurkkuun ja alkoi välittömästi takoa samal viisiin kuin ennen tuon pojan lähellä. Poika oli säilynyt ulkonäöltään entisellään, mitä nyt hiusraja ehkä vetäytynyt vähän. Ja mitä olikaan pojasta tullut? Opettaja! Jokseenkin viimeinen ammatti mihin olisin kyseistä henkilöä kuvitellut..

Visuaalinen ärsyke tai hajumuisto vie minut hetkessä entiseen ja kroppa käyttäytyy tasan samalla tavalla kuin silloin kymmenen, kaksikymmentä tai kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Olen epämiellyttävissä määrin tunteideni riepoteltavissa vaikka olen aina omasta mielestäni ollut enemmän järki- kuin tunneihminen.

Inhoan esimerkiksi humanistisia tieteitä juuri niiden epämääräisyyden ja tulkinnanvaraisuuden vuoksi. Kun kaikki tutkimus on tutkijan omien kokemusten ja persoonallisuuden värittämää, kuinka objektiivista se voi olla? Sama ongelma ilmenee luonnollisesti kaikessa tieteellisessä tutkimuksessa, mutta luonnontieteissä on sentään tiettyjä vakioita ja kokeet ovat toistettavissa.

Ihannetapauksessa päätöstä tehdessä järki ja tunteet vaikuttavat sopusoinnussa. Esim. hevosta tai koiraa hankkiessa ei voi toimia pelkästään kylmän loogisesti. Otin kerran koirapentueesta sen "toiseksi parhaan" vaihtoehdon eikä yhteiselo sen rekun kanssa koskaan oikein onnistunut. Koira päätyi luotani vajaan vuoden ikäisenä sille paremmin sopivaan kotiin, toki sellaisella sopimuksella, että se palautuu minulle jos jotain ongelmia ilmenee.

Se ei ollut pitovaikeuskoira, päinvastoin: toimiva otus kaikin puolin. Kiltti, helposti koulutettava, kaunis. Se mystinen "jokin" vain jäi puuttumaan. Se, että koira pääsi hyvään kotiin, että se on onnellinen ja että näen sitä säännöllisesti ei yhtään helpota syyllisyyttäni siitä, etten huolehtinut eläimestä sen koko ikää. Ikinä en enää haksahda koiraan (tai hevoseen tai ihmiseen) joka ei iske täysillä.

Sama homma hevosissa, nyt kääntäen. Joskus sitä ajattelee, että otanpa säälistä tuon ongelmayksilön, jolle kukaan ei pärjää. Siinä vaiheessa pitää ottaa järki avuksi ja todeta hevonen itselleen liian hankalaksi. Kun mukavia hevosia on maailma täynnä, miksi kiusata ja stressata itseään hankkimalla liian vaikea yksilö.

Puolinaisia ajatuksia ja puolinaista kirjuuttelua. Minulle tarjottiin muuten aikanaan pikkuisia pillereitä, jotta tunnehuippuni tasoittuisivat kun tunteeni kuulemma lähentelivät voimakkuudeltaan maanis-depressiivisyyttä ja koin nykyistä enemmän äärimmäisiä tunteita: huikeaa onnea ja syvää masennusta. En huolinut tabuja, pelkäsin, että elämästä tulisi, no, puolinaista. Sisäeritys sääteli loppujen lopuksi onnistuneesti itseään ja nykyisin olen melko seesteinen (eikä kikatella siellä! muistelkaa miten oli ennen!).

Tarvitsen elämääni rauhallista arkea, mukavia rutiineja ja tyhjää aikaa, jolloin voin tehdä tai olla tekemättä. Jos nämä eivät toteudu, tulee stressi ja migreeni eikä kellään ole enää kivaa.