Työrupeamani kauniiksi lopuksi ratsastin iltasella pitkin joenrantaa vanhalla suomenhevosystävälläni. Kyse ei ole Ketunpunaisesta Tammasta, joka asuu kokonaan eri tallilla ja on verrattain uusi tuttavuus. Tänään ratsastamani Paksu Tamma - tästä eteenpäin PT - on minulle tuttu jo kymmenen vuoden ajalta. Olen työskennellyt PT:n kotitallilla näiden vuosien aikana eripituisia rupeamia ja jossain vaiheessa vain huomasin, että meillä synkkaa.

Nykyään PT hörhöttää aina minut nähdessään. Laitumellakin se lopettaa syömisen ja tulee luokseni seurustelemaan. PT:n maailmassa tärkein asia on ruoka. Sydäntälämmittävin tervehdys onkin se, kun PT menee aamulla pitkän nälässä vietetyn yön jälkeen ulos heiniään syömään tai laitumelle ja haluaa silti pysähtyä matkalla ja ystävöidä kanssani.

En ollut ratsastanut PT:llä vuosiin ja alkuun meninkin sen kanssa maneesiin testaamaan jarrut ja ohjattavuuden. Ohjaus oli kaikin puolin toimiva, mitä nyt vähän jäykkä, mutta jarrut ovat aina olleet PT:n heikko kohta. Teetin tammalla muutamia pysähtymis- ja seisomisharjoituksia ennen maastoon lähtöä.

PT alkaa olla sen ikäinen, että sitä pitäisi säännöllisesti ratsastaa oikein päin jos haluaa sen säilyttävän kuntonsa ja toimivuutensa vielä hamaan vanhuuteen asti. Valitettavasti kenelläkään sen kolmesta(!) omistajasta ei ole kykyä saada pitkää, jäykkää ja paksua tammaa kantamaan itseään kunnolla. PT:llä on vankka taipumus jyrätä etupainoisena eespäin eikä sillä ole selkälihaksia nimeksikään. Nyt se on laidunruohon entisestään lihottama ja podettuaan jalkavaivaa, jonka jälkeinen kuntoutus on laiminlyöty, huohottaa se kuin vanha saapas jo kymmenen minuutin reippaan kävelyn jälkeen. Siinä sitä olisi jollekin työsarkaa. Noinkohan minulla riittäisi energiaa tamman ratsastamiseen kerran-pari viikossa?