Ensiratsastuksella

Perjantaina olin ensi kertaa satulassa noin kuukauteen. Ruuna on liikkunut kouluorientoituneen ratsastajan alla noin kahdesti viikossa ja minä olen lisäksi juoksuttanut, irtojuoksuttanut, irtohypyttänyt, aivojumpannut (aivojumpattanut?), seurustellut ja rahnutellut sen minkä terveydentilani on myöten antanut. Työtä tai ainakin selästä työskentelyä on ilmeisesti ollut liian vähän, koska ratsastuksellista takapakkia oli tullut.

Jo ratsautuminen oli astetta karumpi kokemus. Ruuna seurasi, väisti ja pysähtyi maasta käsin hyvin mutta annas olla kun kiipesin jakkaralle josta oli tarkoitus jatkaa selkään: hevonen hiippaili pari askelta eteenpäin niin, että minun oli tultava alas jakkaralta, aseteltava hevonen uudelleen optimaaliseen paikkaan ja kiivettävä jakkaralle takaisin. Tämä toistui muutaman kerran kunnes hevonen ei enää yrittänyt siirtyä muualle heti kun olin päässyt kapuamaan jakkaran päälle.

Seuraava probleemi ilmeni siinä vaiheessa kun minulla oli yksi jalka jalustimessa ja toinen selän päällä. Taas Ruuna hissutteli eteenpäin muutaman askeleen verran. Tässä vaiheessa en enää jaksanut tulla alas vaan kieputin hevosta selästä käsin jakkaran ympärillä niin kauan, että sen vieressä seisominen maittoi. Siitä sitten vihdoin pääasiaan eli varsinaiseen ratsastukseen.


Perkule, tässä ei ole jarruja

Ruuna meni sinne minne halusin ja toivottua vauhtia ja taipuvuuskin oli kunnossa vaan kun olisi pitänyt pysähtyä, oli ensimmäisellä kerralla annettava pidäte ohjilla. Sitä en ole joutunut tekemään kuin herraties koska. Westerniä kun ratsastetaan - ainakin minä ratsastan - löysin ohjin ja istunnalla ja tähän saakka Ruuna on kuunnellut istuntaa ja tarvittaessa neck reiniä erinomaisesti. Vaan eipä kuunnellut enää. Olen vieläkin syvästi hämmentynyt ohjien tarpeesta. Hissukseen pysähdykset alkoivat sujua vanhaan malliin mutta pian löytyi uusi ongelmakohta: peruutus.


Tää kulkee hei vain eteenpäin

Jo ensimmäinen peruutukseen vivahtava kehonkielen muutos sai Ruunan pään pystyyn ja sen tarjoamaan etuosakäännöstä. Siis mitä v*ttua? Peruutus onnistui lopulta vasta kun otin ohjat avuksi ja silloinkin Ruuna kiemurteli menemään jäykin jaloin ja pää ylhäällä. Hau greit.

Ensimmäisen mukiinmenevän peruutuksen jälkeen ajattelin, että antaa olla, kyllä hienosäätää ehtii. Läksimme maastoon. Se taisi olla hyväksi molemmille koska metsässä Ruuna herkistyi taas kuuntelemaan istuntaa ja saatoin laskea ohjat pois tuntumalta. Kerran liian monen liian jännittävän asian (traktori lumiketjuilla, moottorisahamiehiä ja kaatuvia puita, kohiseva puro) jälkeen Ruunalta petti pokka ja se ryykäsi laukalle. Hidastanut se olisi jo muutaman laukka-askeleen jälkeen mutta laukkuutin elukkaa vielä useamman sata metriä ihan muistutukseksi siitä, että ryntäilystä joutuu töihin. Joutuessaan jatkamaan laukkaa Ruuna kokosi itsensä oikein kivasti ja laukka pyöri hyvin eikä ohjaa tarvittu kokoamiseen saati hidastamiseen.

Tallille palasi hyvin tyytyväinen emäntä ja rauhallinen ynnä kuuliainen Ruuna (pysähdyksiä treenattiin vielä siinä kotimatkan aikana). Perusteellinen harjaus hiukan hiestyneelle hevoselle, kaviotsekki (yksi lyöntihokki irti, muista tehdä tälle jotain), loimi niskaan ja Ruuna tarhaan päiväheiniään nauttimaan.