Alan uupua pakkasiin. Teen vain maastoa maaston perään kun tavoitteelliseen ratsastukseen on kerta kaikkiaan ihan liian kylmä. Olen selvästi tullut todella mukavuudenhaluiseksi, kyllä sitä ennen väännettiin vaikka koppuraisella kentällä käynnissä jos ei ollut mahdollisuuksia muuhun.
Toisaalta on hieman eri asia ratsastaa kerran tai kaksi viikossa ja melkein aina ohjatusti kuin liikuttaa oma hevonen joka armas päivä, myös silloin, kun ei voisi ratsastus vähempää kiinnostaa. Tämä varoituksen sanasena niille kaheleille, jotka haaveilevat omasta hevosesta.
Onneksi Ruunalla on uusi mukava ja taitava ratsastajatyttö, joka hoitaa liikutuksen kerran viikossa. Sukkistädin sairaslomailu jatkuu vielä kuusi viikkoa, joten liikutusapu on tarpeen.
Mieliala Ruunalla on hyvä, se tykkää pakkasista ja maastoilusta kaverin kanssa. Maastoon olemme onneksi useimmiten saaneet seuraa. Lisäjännitystä tuo ilman satulaa tasapainoilu, joka hyödyttää hurjasti itseäni. Ei mene maastoilu hukkaan kun oma tasapaino kehittyy toivon mukaan koko ajan.
Ruuna ja kaveri usvattavat. Kuvaaja Janne Miettinen.
3 kommenttia:
Kiitoksia mukavista sanoista minulle päin. :) En sitten niinkään tiedä siitä taitavasta.
ei se aina ole pelkkää mukavuudenhalua, ettei halua ratsastaa vähän huonommissa olosuhteissa. se on hevostaidon karttumista: miksi rankaista hevosta pakkasenjäykistämällä ratsastajalla tai yrittää pakottaa se rennoksi huonolla pohjalla? sen takia talvi on mulle vain huviratsastelun aikaa, en edes yritä olla tavoitteellinen. sitä ehtii sitten kesälläkin.. :o)
Henna, myönnät sentään olevasi mukava ;).
Olmi, toihan on ihan totta! Pakkasen kangistama työhaluton täti-ihminen ei ole hevosellekaan mikään ilo. Pohjista en ilkeä valittaa kun maneesin pohja on ihan huippu. En silti ole kolmeen viikkoon tainnut edes käväistä koko ratsastushallissa kun ollaan Ruunan kanssa niin metsäläisiä nykyään.
Sun uusin postaus oli taas täyttä asiaa.
Lähetä kommentti