Ruunan kuulumisia

Matte sanoi, että nyt on kevät, ja siltä se tuntuukin. Sataa vettä tai räntää ja minun ulkotoppis on vaihdettu sadeloimeen. Pääni kutiaa kovasti kun talvikarva lähtee ja minun iltapalaani on lisätty jotain vitamiinia, kuuriluontoisesti kuulemma. Sen vitamiinikuurin tarkoitus olisi pitää minut reippaana huolimatta karvanvaihdon rasituksista.

Meille hevosille on rankkaa aikaa tämä kevät. Kesäkarvaa pitää kasvattaa ja siihen menee paljon energiaa! Talvikarva irtoaa ja kutittaa irrotessaan julmetusti, eikä matte anna minun hangata itseäni siihen vaan minun pitää piehtaroida paljon ja hinkata itseäni karsinan seiniin ja rapsutella itseäni hampaillani. Aina kun matte harjaa, minä osoitan sille erityisen kutiavia paikkoja kropassani ja sitten matte hankaa niiltä kohdin kumisualla tai rapsuttaa muuten.

Eilen meillä oli irtohypytystä. Sitä ei olekaan ollut pitkään aikaan ja minä innostuin niin, että painelin häntä pystyssä ympäri maneesia ja hypin ne naurettavan matalat esteet ns. ilman selkää. Matte marmatti, ettei se ole hyvä tekniikka, vaan että hypätessä pitää käyttää selkää oikein. Yleensä minä maltan hyvin kuunnella ohjeita, mutta nyt olin niin innoissani aerobisesta harjoittelusta, että meni vähän överiksi.

Viime aikoina meillä on ollut paljon lihasharjoituksia eli hangessa kahlaamista eri askellajeissa aina hangen syvyyden ja raskauden mukaan. Minä en ole koskaan ennen ollut näin muskulääri ja tammat selvästi huomioivat meikäläisen. Matte kyllä väittää, että tammojen kasvanut kiinnostus johtuu niiden kiimakierron käynnistymisestä näin kevään tullen eikä suinkaan minun ulkoisesta habituksestani, mutta mitä se muka tietää. Kyllä minä tunnistan ihailevat katseet!

Irtohypytys toimii meillä niin, että ensin ihmiset rakentavat irtohypytyskujan maneesin toiselle pitkälle sivulle. (Ratsujalostusliiton sivuilla on sellaisen virallisen, laatuarvosteluissa käytettävän kujan ohje.) Meitä on yksi tai korkeintaan kaksi hevosta kerrallaan maneesissa, toinen hyppää ja toinen verryttelee tai jäähdyttelee.

Edistyneet hyppääjät, jotka jo tietävät homman juonen - kuten esim. minä - saavat olla irrallaan maneesissa ja ihminen vain näyttää, mistä pitää mennä ja kuinka nopeasti. Minä hyppään kujan esteet ja laukkaan tai ravaan ympäri loppumaneesin ja hyppään kujan uudestaan. Välillä esteitä korotetaan tai minun pitää vaihtaa suuntaa.

Ne hevoset, jotka eivät ole ennen irtohypänneet tai ovat herkkiä kiihtymään tai vähän tyhmiä, hyppäävät seuraavasti: Hevosen oma ihminen taluttaa hevosen kujan päähän ravissa ja päästää irti ja kehottaa menemään kujaan ja hyppäämään. Kujan hypättyään nuo aloittelijat saavat yleensä namia ja ne otetaan vähäksi aikaa kiinni ja niitä lohdutellaan tai jäähdytellään ja sitten ne menevät uudestaan kujan. Näin jatketaan, kunnes hevonen oppii kiertämään itsenäisesti koko maneesin kujineen kaikkineen tai ihminen päättää lopettaa.

Kun minun kaveri Kenttis hyppäsi ja sai joka kerran jälkeen namia (minä olin silloin jäähdyttelemässä oman suorituksen jälkeen) niin minä yritin kanssa sitten menna Kenttiksen ihmisten luo jos minäkin saisin herkkuja. Kerran onnistuin, mutta muuten minun piti vain kävellä maten kanssa.

Matella on ankea herkkupolitiikka. Minä en saa yleensä ikinä mitään kädestä enkä muutenkaan mitään hevosnameja tai sokeria vaan korkeintaan leipää tai porkkanaa ja nekin maasta tai ruokakupista. Matte sanoo, että minä olen niin ahne, ettei minun opetuksessa kannata käyttää herkkuja kun silloin pystyn keskittymään vain niihin nameihin. Minä taas olen ihan varma, että oppisin vielä nopeammin kaiken jos opetusta tehostettaisiin makupaloilla. Harmi, ettei matte tahdo edes kokeilla.

Kun olin ihan nuori, niin hevosautosta ja -trailerista tehtiin minulle kiva paikka siten, että sain syödä herkkuja autossa. Minusta vanhempikin hevonen tarvitsisi motivointinameja.