Hevosten kanssa pusaaminen on siitä mielenkiintoista, että opittavat asiat eivät lopu koskaan. Annas olla jos erehdyt kuvittelemaan olevasi hyvä ja osaavasi jotain. Karu pudotus maanpinnalle odottaa heti tuossa vieressä oman ihanan(?) turpaveljen muodossa.

Jos toissapäivä oli silkkaa ruusuilla tanssimista ja auvoa hevosen kanssa, oli eilinen pelkkää tervanjuontia ja väkisin vääntämistä. Minun oli tarkoitus tehdä Ruunan kanssa vähäsen maastakäsin-harjoituksia. Rakensin maneesiin puomeista ja muurinpaloista hienoja juttuja, joita meidän oli tarkoitus pujotella ja muutenkin käyttää harjoituksissa hyväksi. Ruunapa tykkäsi, että vanhat tutut puomit vanhassa tutussa muodostelmassa ovat ihan kamalan pelottavia eikä hän harjoittele niillä ollenkaan.

Neuvottelimme hetkisen asiasta ja Ruuna päätyi siihen lopputulokseen, että jos kuitenkin tehtäisiin vähäsen harjoituksia (annetut vaihtoehdot olivat notta harjoittelet tai itket ja harjoittelet). Kaikki - siis ihan kaikki! - meni melkein täysin vikaan. Ensin Ruuna ei esim. meinaa väistää etuosalla. Lisään mielestäni *ihan vähän* painetta ja pam! Ruuna väistää niin pitkälle kuin köyttä riittää ja pyörittelee silmiään siellä köyden päässä. Matkalla se on säikähtänyt sekä minua tai siis liian kovaa painetta, muurin osaa ja kaiken huipuksi köyttä, jossa se on kiinni.

Loppujen lopuksi muutaman suht kunnialla ja rennosti sujuneen harjoitteen jälkeen tuumasin, että talutanpa Ruunaa pienen lenkin metsässä. Mennään hissukseen ja rentoudutaan. Mitä vielä: Ruuna joko jäkittää paikallaan niin, että alan jo epäillä sen kasvattaneen juuret tai se saa ihme slaageja ja riekkuu köyden päässä ja pyörii ympärilläni. Vapaaehtoisesti se ei ota kanssani askeltakaan. Tässäpä minulla on hyvin pidetty ja kasvatettu hevonen, se yhteistyöhalustaan ja keskittymiskyvystään tunnettu.