Ei toivoakaan maastoilusta eilen. Kevät orin rinnassa ja takana olevat pari lepopäivää aiheuttivat sen, että olisi pitänyt juoksuttaa kunnolla ennen maastoa. Yritinkin sitä, mutta kentän silmiin ja suuhun pöllyävä hiekka teki juoksutuksesta molemmille niin epämiellyttävän kokemuksen, että katsoin parhaaksi lopettaa jo kymmenen minuutin jälkeen. Ori tuntui olevan päätökseen ihan tyytyväinen, mutta olisi halunnut jatkaa yhteistoimintaa eikä palata takaisin tarhaan.

Tänään irtojuoksutin sekä orin että muulin. Muuli oli mennyt sisälle ja omaan karsinaansa sillä aikaa kun vein oria tarhaan. Muuli on sellainen hienoperse: jos tuulee tai sataa, se haluaa olla sisällä. Olen kuullut että muulien pitäisi olla sitkeitä ja säänkestäviä.. Meidän ei ainakaan osoita sitkeyttään millään tavalla, lähes piloille hemmoteltu otus kun on.

Olen kyllä kade muulin ja sen isännän välillä vallitsevasta täydellisestä yhteisymmärryksestä. Toivon, että ori jonain päivänä on valmis tekemään kaikkensa minun puolestani niin kuin muuli isäntänsä puolesta. Treeniä ja muuta yhdessäoloa vain niin kyllä toivottavasti lähtee.

Muuli hengaili mukana kun siivosin karsinoita. Se kävi tutkimassa jokaisen karsinan erikseen ja yritti murtautua leipälaatikkoon. Muulin suosikki eli iskelmäradiokanava oli päällä kun touhusin tallissa. Kaikki meni mukavasti kunnes aloin laulaa mukana. Silloin muuli katsoi minua silmät laajentuneina ja käänsi korvansa taakse ettei ääneni kuuluisi niin kovana.

Viimeinen niitti lauluharrastukselleni oli tuo muulin käytös. En voi prkl kotonakaan laulaa kun koirat kärsivät siitä selvästi (menevät toiseen huoneeseen heti kun aloitan). Suihkussa en ole koskaan oppinut laulamaan ja muita eläimettömiä hetkiä ei arjessani juuri ole. Ehkä alan kiertää karaokeissa, siellä eivät eläimet rääkkiinny.