Pikkuori on vaihtanut kesäkarvaan lähes kokonaan ja näyttää nyt ihan toisenrotuiselta kuin talviasussa. Kesäpuku on lyhyt ja suora, kiharoita löytää ainoastaan vuohisista, korvista ja silmäripsistä - kun ei niitä jouhia vielä ole.

Kengittäjä kävi ja pikkuoriin käytös oli 10+. Kenkiä ei sentään laitettu kun ei ainakaan vielä ole tarvetta.

Ratsastamaan pitäisi ruveta. Pikkuorin selkään en vielä uskalla, täytyy ensin saada hommaan kunnon tatsi.

Kuvassa pikkuoriin esi-isä Nafix ox. ox-merkintä hevosen nimen perässä tarkoittaa täysiveriarabia. Useimmilla hevosroduilla on (vahva) arabitausta.

Hevosystäväni laukkasi eilen taivaallisille laitumille. Sydämessäni on aukko. Hyvää matkaa Pikku Musta.

Pikkuori muistuttaa kaljuuntuvaa paimentolaismattoa. Turkki repsottaa miten sattuu ja kokonaisen kiharan saa irti kevyesti nyppäisemällä. Harjaus ja rapsutus on näinä aikoina tosi pop.

Ihanaa olla rakastettu ja ikävöity. Tallikoiria tunki syliin asti (on kuulkaas mielenkiintoista kun 60-kiloinen tanskandoggi yrittää olla ihan pieni ja ahtautua sylkkyyn), hevoset hörhöttelivät (toivoivat kuitenkin vain saavansa ylimääräisen rehuannoksen, mokomatkin kutaleet) ja ihmiset halailivat. Vain viikon poissaolon jälkeen!

Pikkuori oli niin täpinöissään kävelylle lähdöstä, että melkein unohti syödä. Ei nyt sentään ihan: Pojukka syö hyvin vaikka viereisessä karsinassa olisi kiimainen tamma. Tämä ei lupaa hyvää siitosuralle..
Niin on hevonen kuin emäntänsä: Kaikki okei niin kauan kuin syötävää riittää.

Pikkutamma yritti tapansa mukaan olla kovasti avuksi kun siivosin pihattoa. Tyttären aika käynee hyvin pitkäksi koska sillä ei ole lainkaan älyllistä seuraa; joutuu raukka Pöljän Arabin kanssa viettämään päivät pitkät ja yötkin läpeensä. Minut tamma nuuski tavallista tarkemmin yltä ja päältä, olin osin kaupunkivaatteissa vielä. Mietityttää millaiseksi pikkutamma hajujen perusteella mieltää Turun.

Onko kesäisempää näkyä kuin suomenhevonen laitumella? Ehkä työhevosten SM-kisat voisivat olla sitä. Kovasti tekisi tapahtumaan mieli, työhevospuoli kun kiinnostaa tavattomasti.

Kunhan rahatilanne sallii, on saatava suokki. Pakko saada! Pakko!

Kyllä täällä kaupungissa muuten viihtyy, mutta pikkuoria on ikävä. Saa nähdä joko huomenna ajelen kotio.

Viidentoista asteen pakkasessa heinävintin toiseksi viimeisiä paaleja raahatessa tuli mieleen, että on se luojan lykky että heinätyöt tehdään kesällä, lämpimässä. Kevyesti pukeutuneena. Tänään kompuroin talvisaappaissani ja paksussa toppahaalarissani ja tuntui vaikealta käsitellä edes yhtä paalia kerrallaan.

Olen laihtunut, tietääkseni. Mutta miten.
Minulla on oikeassa peukalossa
hevosen ja koiran merkki.
Toinen kengityspuukon, toinen
kulmahampaan jäljiltä.
Arvista elämä kasvaa
ja sydän on avoin joukkohauta
täynnä itkun harmaata sarkaa,
tuulessa kalisevia tuntolevyjä.
Aina syksyisin, kalkkunanteurastusaikaan,
minä ajan neljällä koiralla, viides
keikkuu lieassa varahevosena,
kun metsiä pyyhkii kylmä tuuli ja pelloilla
palavat hyvin vartioidut tulet.
Niin ovat kuoleman ratsut raisut,
pienet ja vihaiset, ja syksyn tuuli
punainen kuin veri, pihlajat.

Sirkka Turkka

Pikkuorin hienous (sis. luonteen kauneuden ja rakenteen upeuden) on jäänyt itseltä vähän unohduksiin. Tänään pojua kävi katsomassa vanha tuttu hevosihminen ja itsekin silmäilin kopukkaa pitkästä aikaa vähän kuin ulkopuolisen silmin. On siinä mulla perhanan hyvä elukka, kädet kyynärpäitä myöten ristissä pitäisi kiittää kaikkea mahdollista siitä, että olen moisen upeuden onnistunut käsiini saamaan - sopuhintaan.

Poika oli hyvin loukkaantunut kun menimme ensin katsomaan varsaa. Hevonen on totta kai tottunut siihen että tulen aina ensin sen luokse. Onneksi poika ei ole murjottajatyyppiä. Muistan eräänkin kerran kun ratsastimme Tiran kanssa toistemme hevosilla ja molemmat pollet olivat hyvin loukkaantuneita tyyliin mitä tuo tekee tuon toisen selässä.


Taidetta koteihin II

Paul Brownista tykkään hurjasti, varsinkin muutaman viivan hevosistaan ja sommittelustaan.

Taidetta koteihin

Yleensä en ihmeemmin välitä romantisoiduista villin lännen maalauksista, mutta jotkut Bev Doolittlen kuvat pysäyttävät. Tässä suosikkini.

Jotenkin masentavaa on se, että kun harvoin blogiaan päivittää, niin tatsi häipyy. Ainakin meikäläiseltä. Oikeakielisyyden kanssa on myös vähän niin ja näin.

Pitäisi kaiketi vaan todeta, että aika aikaa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin. Ihmisluontoni on kuitenkin sellainen, että haluaisin suorittaa tekemiseni hyvin, kauniisti ja oivasti. Siihen en pääse näillä nykyisillä rupuisilla merkinnöillä.

Tarkoituksella marisen tänne vielä toistaiseksi kommenttivapaalle (Tira huhuu?) puolelle etteivät luulisi minun keräävän säälipisteitä ja kehaisisi hyvää hyvyyttään.

Turha valittaa, pitäisi vain kirjoittaa enempi. Mutkun on aina niin kiire eikä jaksa tai ei hotsita. Pääsisi tästäkin pahasta kun lopettaisi koko moskan mutta sitä en ihan kiusallanikaan tee.

Hähä.

Kylmää ja kaunista. Alan olla jo aika karaistunut: aamuvarhaiset huussireissut liki kolmenkympin pakkasessa kalvaiden tähtien alla hyytävät, mutteivät enää siinä määrin kuin ennen.

En ollut maininnut, että minulla on ulkovessa? On kuulkaa hienoa kyläillä kun pääsee oikein vesiklosettiin. Olen oppinut entistä enemmän nauttimaan elämän pienistä iloista.

Entiseen kämppään (tölliin? tupaan?) verrattuna sisälle tuleva lämmin vesi on sentään huikea parannus. Ensin hyyskään pihan perälle, sitten kuumaan suihkuun. Ah autuutta. Edelliseen mökkiin tuli vain kylmä vesi.

Naapurin lattialämmitys oli posahtanut, emäntä vei äsken irtosähköpatterini mennessään. Toivottavasti putket eivät ennättäneet jäätyä heillä. Minulla ei ole hätää, vakiovarustepatterit ylläpitävät hyvin lämpöä eivätkä ole edes täysillä vielä. Polttopuut ovat kyllä loppumaan päin. Alkanee olla aika hakata viime myrskyssä kaatunut mänty polttopuiksi.

Minulla on motorinen häiriö. Vaikka aseella uhattaisiin, en osaa pujotella kolminkerroin tulevaa ohutta curb strapia oikein. Tänään hihkuin riemusta kun löysin netistä sitomisohjeet, mutta innostukseni lässähti oitis kun huomasin, että ohjeet koskevat vain nahkanauhakapistusta.

Omissa curb strapeissani on solkia ja metallilenkkejä. Joka kerta kun puran suitset putsaamistarkoituksessa, katson tarkkaan että ahaa, näin se pujotellaan. Ja joka kerta yritän minuutti- tahi tuntikaupalla pujotella eri tavoin ja niin kuin sen kaiken järjen mukaan pitäisi mennä, mutta ei se vaan mene oikein. Aina joudun pyytämään apua tai katsomaan toisten suitsista mallia. Pahuksen noloa.

Sama juttu aerobicissa. Minun on täysin mahdotonta tehdä käsillä eri liikettä kuin jaloilla. Sitten on vielä askelsarjoja ja hyppyjä ja pitkiä ohjelmia, huh. Ei ole minun lajini se.

Ratsastaessa ei tuota mitään ongelmia tehdä käsillä eri asiaa kuin jaloilla. Eikä tanssiessa. Olen itse asiassa aika hyvä tanssimaan, myös perinteisiä paritansseja. Mikähän taika siinäkin on?

Pitäisi kuulemma opetella ajamaan hevosta. Helkkari, en taatusti ikinä opi pukemaan valjaita oikein. Ravivaljaat ehkä mutta työvaljastaminen onkin jo aivan toinen taiteenlaji.

Huomenna on taas seppä tulossa. Varsa on vieroitettu ja mammatamma saa kengät ja hokit ja pääsee muistelemaan millaista on ratsun elämä.
Varsa elelee varsin tyytyväisenä omassa karsinassaan ja pääsee pian kokeilemaan pihattoelämää. Toivottavasti villivarsa saa siellä patarauhalliseen pikkutammaan vähäsen liikettä.

Pikkutammalla oli tänään satula selässä ja menohaluja. Yleensä tytsä ei ota yhtään ylimääräistä askelta mutta kun oli verrytelty lihakset lämpimiksi (raahasin tammaa narusta perässäni kentällä) tuli pari pikku pukkiakin. Riimunnaru ei tosin kiristynyt eli perin varovaisia olivat pikkutamman riehuilut.

Pikkuori puolestaan pullisteli naapuritallin tammalaumalle kun kävelimme ohi. Kaula kaarella ja häntä pystyssä mennä puuhkutettiin ja yrittipä oripahus pari kertaa ohitsenikin ja muutaman kerran tammojen aidan viereen nuuskuttelemaan. Riimunnaru ei tälläkään tapauksella kiristynyt kertaakaan. Enpä kokeilisi minkään toisen kolmivuotiaan orin kanssa ohittaa tammalaidunta pelkässä riimussa.

Pikkuori oli ollut mahdottoman kiltti koko vuoden: pukki toi heijastimia hämärässä tehtäviä kävelyretkiä varten, uudet ohjat, sidepullit ja peräti kaksi riimua. Toinen riimuista on mahdottoman hieno kapistus hopeaheloineen kaikkineen. Sitä ei olekaan tarkoitettu arkikäyttöön vaan kisamatkoille(!) joita toinen omistaja suunnittelee tehtäväksi ihan ulkomaille asti(huh). Mukaan kisahommaan tarvittaneen Ihan Oikea Ratsastaja, itse en ole koskaan kisannut edes pienimmissä oman tallin kisoissa. En ole jostain syystä innostunut ratsain kisaamisesta pätkääkään.

Viimeisen kuukauden ajan olen lähinnä asunut tallilla, sekä kuvaannollisesti että konkreettisesti. Silti koskaan ei ole ollut pikkuorille yhtä vähän aikaa. Vastuu vieraista hevosista painaa ja niitä sitten yrittää paapoa ja liikuttaa samalla kun oma polle jää liian vähälle huomiolle. Kunhan elämä tästä normalisoituu eli tahtoo sanoa kun arki taas alkaa, saa oripoika ruveta töihin ihan tosissaan. Eniten panostetaan maastakäsin työskentelyyn ja toivottavasti ajo-opetus saadaan sekin kunnolla käyntiin. Ratsuna olon alkeita kerrataan myös vähän, varsinainen ratsukoulutus saataneen alkuun huhtikuun paikkeilla.

Huomautus koskien edellistä merkintää: Pöljää Arabia ei kuulemma ole kukaan koskaan ennen loimittanut koska "se ei anna". Kaikkea sitä pystyykin tekemään kun ei tiedä sen olevan mahdotonta.

Yllättävän kallista tämä hevosen omistaminen: seppä otti viisi euroa kavioiden vuolemisesta. Mistä päästä sitä enää penniä venyttää?

Pikkutamma pihatosta kehitti itselleen kaviopaiseen. Kaksi vuorokautta on nyt haudottu, saa nähdä joko illalla saataisiin puhki. Tamma itse ei aiheuta ongelmia mutta pihattokaveri, Pöljä Arabi, sitäkin enemmän.

Pikkutamma on avaruustöppösensä takia tarhaillut nyt kaksi päivää yksin koskapa Pöljä Arabi oli heti hampaineen hauteen kimpussa. Seuraus: ero. Tarhaus erillään, pihattohevoset karsinaan yöksi ja Oripoika ynnä muuli pihattoon asumaan. Pojat viihtyvät pihatossa erittäin hyvin, Pikkuori ei ole muualla asunutkaan paitsi meille tulonsa jälkeen.

Ensimmäinen talliyö meni hyvin jopa Pöljän Arabin osalta mutta eilisiltana se alkoi kehittää kohtausta kun piti jäädä karsinaan. Näköyhteys Pikkutammaan ei meinannut riittää vaan olisi pitänyt päästä koskettelemaan myös. Siellä se sitten karsinassaan puhisi ja puhkui ja polki heinänsä, onneton elikko.

Aamulla loimitin Pöljän kovan tuulen takia, sen väliaikaisessa tarhassa kun ei ole katosta ja herkkähipiäinen ruuna on tottunut viettämään tuuliset päivät pihatossa. Loimi ei ole ilmeisesti ollut selässä pariin vuoteen: ruuna yritti kiipiä oven yli ja kun ehdottomasti kielsin moiset temput, se vajosi liki katatoniseen tilaan ja kyyrötti loimensa alla pari minuuttia aivan käppyrässä. Reipastui sitten, pääsi ulos ja päivän on käyttäytynyt aivan normaalisti eli säikkynyt joka rapinaa ja risausta ja tuulenpuuskaa. Loimi ei näytä vaivaavan yhtään nyt kun on kerran selkään saatu.

Pöljä Arabi potee luottamuksen puutetta kaikkiin ja kaikkeen. Oikea ihminen saisi kyllä siitä kovalla työllä esiin älykkään, uteliaan ja rennon eläimen. Olen nähnytkin sen tapahtuvan. Omistajansa ei valitettavasti ole se oikea ihminen vaan saa ruunan vain entistä hermostuneemmaksi. Itselläni ei ole aikaa eikä ihmeemmin haluakaan ruveta ruunan luottoihmiseksi joten tilanne pysyy ennallaan ja Pöljä tallin murheenkryyninä.

Olen reipastunut. Minä jopa hölkkäänkin pikkuorin kanssa, toistaiseksi tosin vielä lyhyitä matkoja. Varsoillakin on siis puolensa: kärsivällisyys kasvaa ja kunto kohoaa kun toheltaa pitkin metsiä pienen kanssa. Tai mikä pieni tuo nyt enää on: korkeutta ja massaa on tullut kesän ja syksyn aikana reilusti lisää.

Pikkuori antaa nykyään piutpaut liikenteelle, pari liki peräkkäin kulkevaa bussia ei saa juuri karvaa värähtämään. Rohkea tuo elikko muutenkin on. Kaikki uusi kiinnostaa kovasti ja harva asia pelottaa, päinvastoin: uutuudet mennään nuuskimaan mahdollisimman läheltä ja tsekataan joka suunnasta. Ainoa poikkeus on naapurin raviponi, mallia shettis. Klipattu menokone tarvitsee loimen kylmillä säillä ja tuo kääpiökokoinen poni tummansinisessä Vermo-kirjaillussa loimessaan aiheuttaa pikkuorille kauhunväristyksiä. Sitä ihmetellään silmät suurina, pää pystyssä ja puuhkuttaen. Vaan eiköhän pari lisäreissua ponin tarhan ohi hoida homman.

Olmi kirjoittaa ansiokkaasti western- ja kouluratsastuksen eroista. Samoja asioita olen minäkin paljon pohdiskellut, semminkin kun englantilaistyylisen koulutuksen saanut vakiratsuni nauttii suuresti westernin vapaudesta. Laukkaa on vieläkin varaa hidastaa ja jog on edelleen liian vauhdikasta koskapa ruuna on tottunut ottamaan tahdin kevennyksestä, mutta hiljaa hyvä tulee, sano.

Loppuviikolla oikein puhkuin ylpeyttä kun tahti ja askellaji (käynti-jog-ravi-laukka-ravi-käynti-laukka-käynti) vaihtui ajatuksen voimalla, tietoisesti en antanut ensimmäistäkään apua enkä hipaissutkaan ohjia vaan istuin kädet rennosti reisillä. Musta ruuna on sitten huippu! Alkuun sen oli vaikea ymmärtää ilman ohjia annettavia pidätteitä mutta nykyään se kulkee kuin ihmisen ajatus.

Tällaisia yhteisymmärryksen hetkiä varten minä luuhaan talleilla säässä kuin säässä, lapioin paskaa, suin kuraisia elikoita ja tahkoan liikettä vastahakoisiinkin polleihin.

On syksy. Illat ovat pimeitä. Kaupunkilainen ei helposti ymmärrä kuinka pimeää maalla voi olla. Mökin tai auton ikkunasta näkyy pelkkää mustaa.

Kun astuu ulos, alkavat silmät tottua pimeään. Pimeydestä löytyy sävyjä. Metsänreuna on läpitunkemattoman musta, taivas pilvisenäkin yönä suhteellisen vaalea. Tähtikirkas yö saa vieläkin tuijottamaan taivaalle niska kekassa ja unohtamaan itsensä. Täysikuun valossa näkee vaikka lukea.
Yhtään en kaipaa kaupungin valoja tai oikeammin valosaastetta. Syksyn pimeydessä mieleni lepää ja jännittyneet hartialihakset laukeavat. Luonnon oma rytmi ujuttautuu ihmiseen, unentarve lisääntyy.

Enää puolitoista kuukautta ja alkaa jo valjeta.

Koirat ovat riehaantuneet uudesta vapaudestaan mökillä. Saavat nuo kotonakin olla koko lailla vapaasti, mutta mökillä on tutkittavana kokonainen saari. Upeaa ja ihmeellistä semminkin kun eivät nuo otukset ole muuton jälkeen merta nähneet.
Kuva on syksyiseltä mökkireissulta. Juniori kerällä kalliolla, kuvaajaa tarkkailee lähietäisyydeltä 8-vuotias vanhimmainen.

Viikonloppuna aloitettiin pikkuorin ja muulin pihaton valmistelu. Varsapihatto meillä on ja muutkin otukset pääsevät sateensuojaan halutessaan, mutta pojat ovat joutuneet nököttämään yhden kurjan kuusen alla. Huonolla kelillä muuli on täynnä itsesääliä ja purkaa patoutunutta kiukkuaan lennättämällä pikkuoria ympäri tarhaa. Viime sadekaudella orin kaulaan olikin ilmestynyt varsin kunnioitettava purujälki.

Ihme sinänsä että pikkuori jaksaa edes silloin tällöin noita muulin kiukunpuuskia, herra on näetsen viime aikoina alkanut olla varsin itsetietoinen ja jopa muutaman kerran antanut muulille pienimuotoisesti köniin.
Eläinsuojelijat älkööt huolestuko, pojat tulevat enimmäkseen toimeen varsin mainiosti, kriisejä aiheuttavat lähinnä ruokailut ja huono sää.

Lapset kasvavat nii-iin nopeasti. Varsalle otetaan näinä päivinä käyttöön kolmas riimu.
Pikkuorin riimu alkaa myös käydä ahtaaksi, neljä kuukautta riittää näemmä kasvattamaan parivuotiaan päätä yhden koon verran.

Pikkutamma, kaksi vuotta, on kasvanut kesän aikana reilusti korkeutta ja leveyttä. Se jäänee kuitenkin matalammaksi kuin toivottiin Curlyt tosin saattavat kasvaa kokoa aina kahdeksan vuoden ikään asti.

Koiravauvani täyttää pian kolme. Miten aika voi kulua tällaista vauhtia?

Linkkeilyä

Tsekkasin linkkini läpi, taitavat kaikki toimia.
Muutamia on hämmästyttänyt ahaltekinhevosen pääsy linkkilistaani. Syy on ihan puhtaasti se, että olen nyt reilut puoli vuotta haaveillut erään tietyn paperittoman palomino-ruunan ostosta (hei kuka vippais 5000€?). Myyjän - tuttu hevoskauppias ja hevosalan monitoimimies - kanssa on arveltu että ruuna sisältäisi mm. ahaltekkea, sen laatuinen on metallinkiilto karvassaan.
Ruunasta saisi himputin kivan western-ratsun ja luonne sillä on presiis minulle sopiva, ei liian mukautuva muttei liian hankalakaan.

Seikkailin juuri western-linkkien ihmeellisessä maailmassa ja aloittelijaa hämmentää alan rönsyily normaaliratsastuksesta ties mihin henkiparannukseen. Onneksi minulla on muutama luottoihminen, joilta kysyä etten tule ihan kusetetuksi.

Western-harrasteluni alkuaikona minua höynäytti rikas tätiratsastaja, jolla oli suuret puheet mutta minimaalisen vähän hevoskokemusta. Myöhemmin kuulin että täti on suuri kupla ja yleinen naurunaihe "western-piireissä", mutta tämä selvisi minulle ikäänkuin kantapään kautta. No, oppirahat on aina maksettava. Minussa on kuitenkin se hyvä puoli että opin kerrasta, ts. en tee samaa virhettä kahdesti. Kas kun aina löytyy uusia virheitä tehtäväksi, virheiden toistaminen on silkkaa ajanhukkaa.


Pikkuori vauhdissa

Uhmakas orhi

Pikkuorilla on uhmaikä. Oikeammin sanottuna murkkuikä.
Orit rupeavat siinä kahden vuoden kypsässä iässä kyseenalaistamaan totuttua arvojärjestystä (vrt. ihmislapset kolmentoista iästä ylöspäin) ja temppuamaan kuka mitenkin.

Minua on nyt kerran näykätty pepusta kun puhdistin takakaviota. Jää uskoakseni ainoaksi kokeiluksi, sen verran lennätin oria ympäri karsinaa tapauksen jälkeen. Kaviot nousivat jälkeenpäin erittäin kauniisti.

Eilen ei tahdottu antaa laitumelta kiinni vaan luimittiin ja käveltiin äkäisen näköisenä poispäin. Rivakka huitaisu riimunnarulla hevosen takamusta kohti sai orin hölkkäämään kymmenen metriä, jonka jälkeen se kääntyi kohti, odotti nätisti ja asetteli päänsä kuuliaisesti riimuun.
Kovin pieniä ovat murrosiän merkit meillä, saa nähdä menevätkö pahemmiksi.

Pikkuori odottaa jo innokkaasti kävelyretkiämme. Hörinä on kova kun näyttäydyn riimun kanssa ja tutut tieosuudet menevät rutiinilla. Uudet tiet ovat edelleen hyvin jännittäviä vaan ihmekös tuo kun varsinaiset pitemmät kävelyt on aloitettu vasta parisen viikkoa sitten.

Hitaasti ajavat autot eivät saa aikaan lainkaan reaktiota, vain kahkot kaaharit hiukan säikäyttävät. Tässä tulee ottaa huomioon se, että pikkuori on valmistusmaassaan kasvanut pussissa eli ei ollut juuri nähnyt autoja tai mitään muutakaan kotitilansa ulkopuolelta.
Kuljetus Suomeen oli toinen kertansa autossa ja hyvin sujui kahden vuorokauden reissu. Yhden harjoituskerran jälkeen menee traikkuun ilman mitään kommervenkkejä, ensimmäisellä kerralla nuuski vähän siltaa, kapusi sisään ja totesi paikan kelpo baariksi (tajusin tehdä hommasta houkuttelevaa rehun avulla).

Huomenna taidamme mennä sieneen vaikka pakastin jo suppilovahveroista pullisteleekin. Tiran entinen hevonen oli muuten hurja sienten perään, se ryntäsi poluilta ihme risukoihin niitä popsimaan.